Tarina vie ajassa pikkuisen taaksepäin, tarkalleen 1880-luvun Lontooseen. Aivan aluksi saadaan katsella lyhyttä koostetta, jossa joukko naisia kertoo perhe-elämään liittyvistä vaikeuksistaan. Nämä unohdetaan kuitenkin vielä hetkeksi ja toiseksi, kun siirrytään vähän toisenlaisen tohtoroinnin pariin.
Mortimer Granville (Hugh Dancy) on nuori, viisas ja potilaistaan suuresti välittävä lääkäri, joka seuraa myös innolla lääketieteen uusimpia kehitysaskeleita. Harmi vain, että monet muut saman ammattikunnan edustajat haluavat viimeiseen asti pitää kiinni vanhoista ja tehottomiksi todetuista hoitokeinoista. Tämä taas aiheuttaa konflikteja, sillä Granville ei ole ensimmäisenä antamassa periksi omista näkemyksistään.
Jälleen kerran hän asettuu voimakkaasti ylempiään vastaan, mikä johtaa siihen, että pitäisi alkaa etsimään uutta työpaikkaa. Tilanne ei ole kovin vieras, sillä sama on päässyt tapahtumaan useampiakin kertoja. Nyt vain alkaa jo epätoivo nousemaan paikkojen vähentyessä ja hengen ollessa pitkälle sama kaikkialla. Granvillen varakkaampi ystävä Edmund (Rupert Everett) lupaa rahoittaa Granvillea sen verran reippaasti, että tämä saisi vapaammin toteuttaa itseään.
Lahjoitettu raha ei kuitenkaan kiinnosta, joten takaisin etsimään avoimia paikkoja. Hätä alkaa olla sen verran suuri, että yhteistyö toimimattomia ihmerohtoja sekä käärmeöljyjä kauppaavien (puoli)puoskarienkin kanssa houkuttelee. No, siitäkään ei oikein tule mitään. Epäonnisten yritysten jälkeen Granville päätyy Robert Dalrymplen (Jonathan Pryce) klinikalle, joka keskittyy toisenlaisten ongelmien hoitamiseen.
Dalrymplen asiakaskunta koostuu käytännössä kokonaan naisista, joista suuri osa vaikuttaa olevan kotirouvia. Klinikka erikoistuukin naisia vaivaavaan hysteriaan (Female hysteria), joka on Dalrymplen mukaan ajan vitsaus. Tekemistä riittää, sillä hänen mielestään tämä ongelma koskee jopa puolta Lontoon naispuolisesta väestöstä. Tapausten vakavuus vaihtelee huomattavasti, samoin oireet. Dalrymplen klinikka ei hoida vaikeimpia tapauksia, joissa sovelletaan äärimmäisempiä hoitomuotoja.
Melko nopeasti Granville saa huomata, että vaikka olot ovatkin uudessa työpaikassa paremmat, eikä joudu taistelemaan kenenkään hengestä riittämättömillä resursseilla, niin eipä työ siitä huolimatta mitään kevyintä mahdollista ole. Käsi joutuu koville, sillä Dalrymplen hoitomalli nojaa käsin tapahtuvaan kosketteluun. Käsikipujaan tuskaillessaan Granville saakin ystävänsä kanssa ajatuksen toimenpidettä helpottavasta elektronisesta laitteesta.
Kaikki näyttää hyvältä. Ura on lähdössä nousuun ja pomon tyttären (Felicity Jones) kanssa suunnitellaan yhteistä tulevaisuutta. Dalrymplen toinen tytär Charlotte (Maggie Gyllenhaal) taas on räväkämpi tapaus. Charlotte on isänsä toiveiden vastaisesti päättänyt käyttää aikansa ja rahansa vähäosaisten auttamiseen. Tämä toiminta kiristelee jatkuvasti perheen välejä. Tarinan edetessä sitä kautta mukaan hiipii ikävämpiäkin sävyjä, kun ollaan valmiita viemään asioita varsin pitkälle. Granville taas yrittää jotenkin taiteilla välissä mielipahaa aiheuttamatta, mutta niinpä vain lopulta pitää puolensa valita.
Aiheesta olisi saanut helposti aikaan sävyltään kovin toisenlaisenkin kertomuksen, sillä sen verran ikäviin toimenpiteisiin nämä epämääräiset diagnoosit ovat aikoinaan johtaneet. Tässä elokuvassa niitä lähinnä sivutaan, mikä on sinänsä ihan järkevää, kun tavoitteena on selvästi ollut suhteellisen kevyt sekä viihdyttävä romanttinen komedia. Sellaisena Hysteria onkin ihan kelvollinen, mutta mitään kovin tarkkaa todellisuuden noudattelua ei kannata odotella.
Pienoista piikittelyäkin on havaittavissa, mikä kyllä minulle sopii. Kyseisenä aikakautena yleisesti käytössä olleet hoitokeinot eivät saa mitään kovin ymmärtäväistä nyökyttelyä osakseen, vaan kyllä suoneniskentää ja tehottomia ihmerohtoja lähinnä irvaillaan. Ihan hauskoja juttuja näistä saadaan aikaan, eipä siinä mitään suurempaa valittamista.
Toisaalta piruileva piikittely tuntuu hieman vesittävän Charlotten humaania sanomaa. Tasapainoilu näiden välillä ei aina onnistu kovin hyvin. Viimeisellä kolmanneksella Hysteria alkaa kohtalaisen selvästi suunnata vähän etäämmälle kepeästä vitsailusta ja kohti Charlotten julistamaa idealististakin lähimmäisenrakkautta. Joka tapauksessa Gyllenhaal kyllä ihastuttaa lämpöisessä roolissaan.
Huvittavana tietoturhuutena voisi mainita IMDB:n triviaosastolta löydetyn ohjaaja Tanya Wexlerin kommentin, jossa hän tuskailee sitä, miten sinänsä yksinkertainenkin otos voi osoittautua ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Siinä saattaa huomata kuvaavansa satoja tunteja ankkoja ilman, että nämä suostuvat toivottua toimintaa harrastelemaan...
Kokonaisuutena Hysteria on ihan mukava romanttinen komedia, joka kertakatseluun kelpaa mainiosti. Kauas kuitenkin jäädään niistä, joita tekee mieli useamminkin soittimessa vierailuttaa. Aihe antaisi mahdollisuuksia suurempaankin revittelyyn, mutta ainakin omasta mielestäni melko kiltillä linjalla edetään. Satunnaisia pikkutuhmuuksia tietenkään unohtamatta. Jos sellaisesta mielensä pahoittaa, niin pipo saattaa olla pikkuisen liian tiukassa. Enimmäkseen kohtalaisen kevyttä hömppäviihdettä, mutta viimeisellä kolmanneksella hieman vakavoidutaan ja lähdetään etsimään suurempaa sydäntä. Eipä tosiaan niitä ikimuistoisimpia kokemuksia lajissaan, mutta suunnilleen sellainen, mitä odottelinkin, joten pettymykseltäkin vältyttiin.
Hysteria (2011) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti