Kotimaiset kauhuelokuvat ovat nykyäänkin jokseenkin uhanalainen laji, sillä kohtalaisen harvaan tahtiin niitä ilmestyy. Valkoinen peura ilmestyi vuonna 1952, jolloin niitä tehtailtiin vieläkin vähemmän. Sinänsä hieman outoa, ettei täällä ole panostettu näihin enempää, sillä kotoisten palkintojen lisäksi Valkoinen peura keräsi pystejä sekä arvostusta kauempanakin ja on kauhuelokuvana nykypäivänäkin varsin kelvollinen yksilö.
Alkutekstien vaihtuessa kamera kuvailee verkkaiseen tahtiin lumisia ja autioita näkymiä, joita pohjoinen tuuli tuivertelee. Nämä kuvat yhdistettynä taustalla soivaan musiikkiin tuottavatkin varsin miellyttävän siirtymisen kohti toista todellisuutta, joka ei aivan arkisen maailman säännöillä pelaile. Vähitellen matkataan telttaan, jonne jostakin lumimyrskystä vaeltava äiti tuo pienen tyttölapsensa turvaan.
Useampia vuosia ohittavan aikahypyn jälkeen ollaan samoilla seuduilla. Tällä välin Pirita (Mirjami Kuosmanen) on varttunut nuoreksi naiseksi, joka osallistuu porovaljakkokilpailuun. Voittotaistelut saavat jäädä, sillä Pirita aloittaa kahdenkeskisen kilvoittelun Aslakin (Kalervo Nissilä) kanssa, joka johtaa leikkimieliseen lumessa kierittelyyn, mutta vähän myöhemmin myös avioliittoon.
"Päät yhdessä kuin sammakoilla."
Pari on ilmeisesti toisiinsa hyvinkin rakastunut, mutta mutta... Kohta lumiset leikit alkavat olla menneiden päivien hömpötystä arjen iskiessä kunnolla kimppuun. Ryppyjä alkaa ilmestyä miehen ollessa pitkiä aikoja poissa töidensä parissa, jotka vievät useiden päivien poronajoreissuille. Pirita yrittää keksiä itselleen tekemistä, mutta väistämättä päivät menevät sen verran yksinäisiksi, että jotakin pitäisi tehdä.
Niinpä Pirita lähtee etsimään helpotusta pulmiinsa paikallisen noitamiehen mökistä. Tämä lupaa tehdä Piritalle sellaisen rakkausloitsun, jota olisi käytännössä mahdoton vastustaa. Ilmeisesti lähinnä tavoitteena se, että mies ei olisi aivan niin innokkaasti livahtamassa kotimökistä pois. Ehtona loitsun toimimiselle on, että Piritan tulee viedä ensimmäinen paluumatkalla kohtaamansa elollinen olento kylän uhripaikalle. Siellä hänen tulee uhrata tämä suurelle seitakivelle.
Ensimmäinen matkan varrelle osuva olento on aviomiehen Piritalle antama valkoinen porovasa. Hän kuitenkin tekee työtä käskettyä, mutta jotakin menee pieleen. Kuun saavuttaessa täyden mittansa, muuttuu Pirita itsekin valkoiseksi hirvieläimeksi, joka saa miehet karkaamaan peräänsä. Yleensä se on sitten samalla perään kirmanneen miehen loppu, sillä tällä porosella on muutakin mielessä. Rakkausloitsu on muuttunut kiroukseksi, jossa yhdistyy ihmissusimaisia ja vampyyrimäisiä piirteitä.
Ohjaaja Erik Blomberg ja Mirjami Kuosmanen kirjoittivat elokuvan yhdessä, mutta käsittääkseni perusajatus poroksi muuttuvasta naisesta tuli Kuosmaselta. Blomberg ja Kuosmanen ehtivät myös olla pitkään naimisissa jälkimmäisen kuolemaan saakka (1963). Parilla oli aiempaakin historiaa yhteisistä elokuvista. Esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestyi myös pohjoisiin maisemiin sijoittuva Aila, Pohjolan tytär. Blomberg kirjoitti, kuvasi ja tuotti Kuosmasen esittäessä elokuvan nimiroolin. Kumpikin oli ymmärtääkseni elokuvaan jossakin määrin pettynyt, ja halusivat kokeilla uudelleen pohjoisiin maisemiin sijoittuvaa yhteistä projektia.
Menestystä tulikin sitten siinä määrin, että Valkoinen peura kuuluu edelleen palkituimpiin suomalaisiin elokuviin maailmalla. Kiinnostusta tuntuu edelleenkin löytyvän Suomen rajojen ulkopuolellakin tätä elokuvaa kohtaan, mikä saa jossakin määrin ihmettelemään levyjulkaisun laatua. Luulisi, että ainakin englanninkielisen tekstityksen olisi voinut sisällyttää mukaan ja panostaa edes vähän lisämateriaaleihin. Eiköhän jostakin olisi löytynyt kotimaisen elokuvan asiantuntija, joka olisi muutaman minuutin mielellään höpötellyt elokuvan taustoista ja muusta. No, on kuitenkin päädytty siihen, että kotimaiseen levyyn ei ole laitettu mitään tekstitystä ja lisämateriaaleina saa toimia viisi traileria.
Olisi myös mielenkiintoista nähdä se hieman kauemmin kestävä versio. Alkuperäisellä versiolla on mittaa runsaat 70 minuuttia, mutta tämä levylle päätynyt on vain 65 minuuttia pitkä. Mistään sensuroinnista ei liene kyse, vaan myöhemmin muokatusta versiosta. Joka tapauksessa kun ei näitä maailmallakin menestyneitä kotimaisia merkkiteoksia nyt lopulta niin hirveän paljon ole, niin pikkuisen enemmän voisi yrittää panostaa julkaisuihin.
Suomessa Valkoinen peura palkittiin kolmella Jussi-patsaalla, jotka ainakin omasta mielestä kuvaavat hyvin tämän elokuvan vahvuuksia. Pystit menivät Kuosmaselle parhaasta naispääosasta, Blombergille kuvauksesta ja Einar Englundille musiikista. Jokainen näistä on avainasemassa, mitä tulee tunnelman luomiseen, ja siihen tunnelmaan tämän elokuvan viehätys pitkälti nojaakin.
Mitään järkyttävää kauhua ei ollut odotuksissa, mutta onneksi Valkoinen peura muutamissa kohtauksissa onnistuu kuitenkin nostattelemaan häiritseviä väreitä. Usein näistä on kiittäminen juuri Kuosmasta ja kuvausta. Voisi todeta, että varsin pienillä jutuilla on onnistuttu. Esimerkkeinä vaikka tietyt lähikuvat Kuosmasesta, joihin on onnistuneesti taltioitunut pahaenteisyyttä ja aavemaisuutta. Mieleen tulee vaikkapa Werner Herzogin Nosferatu the Vampyre näiltä osin. Voi toki olla myös, että katseluajankohta osui tässäkin mielessä kohdilleen. Jos joku kuitenkin odottelee tapahtumarikasta ja enemmänkin säikyttelevää kauhuelokuvaa, niin Valkoinen peura ei ole oikea valinta. Itse näkisin tämän oikein positiivisena yllätyksenä kauhuelokuvanakin. Kun miettii ideaa miehiä turmioon johdattavasta porosta, niin käy mielessä, että naurettavuuteen ei välttämättä ole montaakaan askelta. Eipä rajan sille puolen onneksi missään vaiheessa eksytä.
Valkoinen peura oli Blombergin ensimmäinen ohjaus pitkien teatterielokuvien suhteen, mutta elokuvauraa hänellä kuitenkin oli siihenkin mennessä jo kohtalaisesti takana. Hän oli aiemmin ohjannut ja kuvannut esimerkiksi useampiakin lyhyitä pohjoiseen sijoittuvia dokumentteja. Niilläkin mahdollisesti oli osuutensa siinä, että Blomberg sai tämän hoidettavakseen.
En ainakaan lähtisi väittämään, että elokuvan kuvia turhaan kehutaan. Kun katselee kuvia kauniista talvisesta Lapista, niin siinä alkaa heräillä kiinnostus myös muihin Blombergin elokuviin, vaikka pitää samalla myöntää, että omalla kohdalla on havaittavissa jonkinasteista allergiaa tämän aikakauden kotimaista elokuvaa kohtaan. No, ehkä sieltä voisi löytyä muitakin miellyttäviä erikoistapauksia... Mieli kuitenkin alkaa haaveilla kohti tuntureita näitä näkymiä katsellessa. Blombergin lahjakkuus kuvien suhteen ei tietenkään jää vain parin nätin maisemaotoksen varaan, vaan kyllä loistavia välähdyksiä löytyy läpi elokuvan.
Valkoinen peura on nykyäänkin katseltuna varsin vaikuttava ja omaperäinenkin kauhudraama. Eipä sille tarvitse lähteä mitään "oli varmaan erinomainen ilmestyessään"-(sääli)pisteitä jakelemaan. Mitään suurempia valituksia ei tule mieleen. Sen voisi kuitenkin mainita, että aivan viimeiset minuutit eivät pidä yhtä hyvin otteessaan kuin muu elokuva. Miksikään tuskaiseksi kellon tuijottamiseksi se ei silti muutu siinäkään vaiheessa. Elokuvaan on tavoitettu oikein hyvä tunnelma ja lisäksi sitä on erittäin miellyttävää katsellakin. Ehdottomasti omia suosikkeja, mitä kotimaisiin elokuviin tulee.
Valkoinen peura (1952) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti