Charleston

Uusintaa olisi taas luvassa, mutta minkäs sille voi, kun tahtoo Budin seikkailuja iltahuviksi katsella, eikä ole saanut aikaiseksi vieläkään näkemättömiä sellaisia haalittua. Vanhojen toistolla siis edetään. Kuukauden alkupuolella tulikin katseltua Soldier of Fortune, joka ilmestyi vuonna 1976. Saman aikakauden teoksiin Charleston kuuluu, sillä seuraavana vuonna se teattereihin pääsi. Mitä omiin katseluihin tulee, niin kumpainenkin näistä on nähty ensimmäistä kertaa varttuneemmilla vuosilla ja molemmille pyörähtää mittariin toinen kierros helmikuun sisällä. Yhdistäviä tekijöitä vielä sen verran, ettei kumpikaan onnistunut mitään erinomaista vaikutusta ensiesiintymisellään tekemään. Ehkä uskaltaa elätellä sellaisia toiveita, että Charleston pirteämpänä uusintakierroksellaan näyttäytyisi tuon toisen tavoin. Takakannessa on seuraavanlaista utelua:

"Oletko aina toivonut näkeväsi Bud Spencerin tanssivan ja laulavan intiaanin vaatteissa tai turbaani päässään? Oletko unelmoinut turpaansa saavista sirkusklovneista? Et varmaankaan, mutta sitä olisi nyt tarjolla!"

Saattaapi olla, että nämä ovat juuri niitä asioita, joita elämältäni tai ainakin elokuvaillaltani haluan, joten antaa palaa vaan...

Katsoja kiskaistaan tilanteeseen, jossa iäkkäämpi herrasmies tulee tallistaan sinkoutuvan auton tölväisemäksi. Paikalle alkaa kerääntyä enemmänkin uteliaita ja yksi on kovaan ääneen kuljettajaa syyllistämässä. Kas kummaa ja hetkessä on lääkärikin arvioimassa vammoja. Tietenkin mukana ollut lahjapaketti on myös särkynyt. Jos sattuu tulemaan mieleen, että hivenen huijauksen makua tässä nyt on, niin ei välttämättä kovin väärässä ole. Paikalta pääseekin poistumaan iloinen nelikko, joka puntasaalistaan autossa innokkaasti laskeskelee.

Seuraavaksi loikataan toisaalle uima-altaalle ihmettelemään, miten eräs herra kovasti tahtoisi uudehkon laivansa upottaa pohjaan. Syy selviää hetkeä myöhemmin, eli samainen kaveri on erehtynyt hankkimaan kalliin kasinoristeilijän, joka ei olekaan kelluvaksi kultakaivokseksi osoittautunut, vaan kovat tappiot kertyvät päivien rullaillessa. Omien erheiden laskuja ei huvittaisi maksella ja niinpä kepposista paras, eli vakuutuspetos mielessä pyörii.

Tuttu lakimies on jekkuilussa neuvomassa, mutta hän on sitä mieltä, että ehkä voitaisiin kaivella kikkakirjasta vielä luovempia ratkaisuja. Laitetaanpa lehteen vaikkapa ilmoitus, jossa halutaan ostaa juuri sellainen vene viidellä miljoonalla. Sitten luotetaan siihen, että joku laskee hieman yhteen ja pyrkii ostamaan paatin pois, myydäkseen sen kalliimmalla ilmoituksen olemattomalle osapuolelle. Pakkohan sellaisen juonittelun on toimia, eikös vain! ...Ja katsomossa alkaa jo tuleva torvelointi hykerryttää.

Tarvitaan siis uhriksi hyväuskoinen hölmö höynäytettäväksi. Varsinainen idiootti, joka kuvittelee olevansa nero. Mistäpä sellainen kaveri löytyisi...? Jostakin syystä Charleston (Spencer) otetaan tässä vaiheessa kuviin. Tiedä sitten, mitä oikein halutaan vihjailla. Charleston on ammattihuijari ja tuntee myös elokuvan alussa esitellyn nelikon. Yhteistä taivalta on takana ja sattuupa sopivasti, että nämä kaverukset Charlestonia yrittävät varjostella. He ovat päätyneet sellaisiin epäilyihin, että Charleston on mennyt työkavereistaan vähemmän mukavasti poliisille supisemaan, mutta taitaapi olla ennemmin niin, että putkavierailut ovat oman huolimattomuuden tulosta.

Nämä neljä hieman heikommilla kyvyillä varustettua kaverusta ovatkin jo haukanneet venesyötin. Hyvin pienellä vaivalla saatava miljoonavoitto on erittäin houkutteleva homma. Vähän liiankin hyvää ollakseen totta ja senpä taitaa Charleston heti alkuun oivaltaa. Tahtoopa hän siitä huolimatta hypätä leikkiin mukaan, koska onhan se omanlaisensa haaste omien taitojen testailuun. Hän apulaisilleen julisteleekin, että se pitää tehdä kunnolla ja hyvin suunnitellen, sillä luvassa on huijausten kolmoisvoltti ilman turvaverkkoja.

Miten näitä kujeita sitten lähdetään järjestelemään? Aluksi pitää vuokrailla kulissina toimiva teatteri. Charleston naamioitumisen mestarina ja useiden henkilöllisyyksien haltijana pääsee pallottelemaan kunnolla. Poliisikin tarkoituksella tempaistaan soppaa sotkemaan jo varhaisessa vaiheessa. Erityisesti Charlestonin vanha tuttu komisario Watkins (Herbert Lom) joutuu pyöritykseen. Siitä sitten vain ihmettelemään, että kuka huijauksissaan onnistuu ja pääsee venekaupoilla tiliä tekemään.

Kannessakin mainitaan Paul Newmanin ja Robert Redfordin tähdittämä huijauselokuvien klassikko The Sting, joka varmaankin on yhtenä merkittävänä innoittajana toiminutkin. Harmi vain, ettei näiden viihteellisyydet samaa luokkaa ole. Vaikuttaa myös vähän siltä, että Charleston apulaisineen on amatööriporukkaa verrattuna tuon toisen koukeroihin. Laitetaanpa kuitenkin muistiin, että seuraavaksi, kun heräilee haluja katsella kepeämmissäkin tunnelmissa liikkuvaa huijaushömppää, niin tuon voisi ottaa uusintaan, sillä sen olen muistaakseni vain kertaalleen katsellut ja siitäkin on jo aikaa.

Onhan elokuvassa toki potentiaalia ihan hyvään hupailuun, mutta ainakin osa siitä menee hukkaan, kun tarina edetessään alkaa pitkästyttää. Muut ovat usein ehkä hiukkasen liiankin helposti Charlestonin huiputettavissa, kun vielä painotellaan, etteivät läheskään kaikki kuvioissa kuljeksijat mitään hohdokkaimpia valopäitä todellakaan ole. Niinpä näistä jekuista jää usein haaleahko vaikutelma. Naurut ovat siis kateissa ja hymähdyksetkin valitettavan harvassa. Lyhyestä kestostaan (88:23) huolimatta Charleston onnistuu paikoitellen tuntumaan löysältä.

Yksi syy uusinnalle oli komisarion osasta löytyvä Lom. Tokihan hän tässäkin hermonsa menettää noin minuutissa, kuten odottaa sopii, mutta melko vaisua on meno. Hyvin muistissa ovat kaverin toilailut toisaalla, sillä vuoden alussa tuli uusittua useampikin The Pink Panther -elokuva. Niissä kovia kokeva Dreyfus on hahmona paljon muistettavampi ja Lom pääsee parissa jatko-osassa erinomaisesti vauhtiin. Siinä saa herran hervottomuuksille hykerrellä enemmänkin, kun Dreyfus käy epätoivoista ja hulluuden rajoille johdattelevaa taistoaan Clouseaun kanssa. Kohtaamiset Charlestonin kanssa eivät valitettavasti samanlaisia iloja esittele, vaan saa melkein mieluummin todeta, että menee hyvä mies hukkaan näissä huijaushutuissa.

Toiminnan puutteesta voisi tietysti jäkättää enemmänkin, mutta en näe sitä tarpeelliseksi, sillä tätä ei ole toimintaelokuvaksi tarkoitettukaan. Todetaan kuitenkin, että jos toivoo Spencerin elokuvilta mätkettä, niin Charleston on siinä mielessä surkea valinta. Mukana on yksi tappelu ja sitäkin saa odotella runsaat 70 minuuttia. Samalla se tietysti toimii "suurena" loppurähinänä. Kovin vaisua on meno, jos muita Spencerin nyrkkituokioita tahtoo muistella vertailun vuoksi. Tämä loppunumero ei oikein onnistu mitään erityisen viihdyttävää esittämään ja siinä saattaa pohtia sellaistakin, että olisi vain loppuun saakka jatkettu iskuttomalla linjalla. Kai se on pakko vähintään yksi muksiminen sekaan laittaa...

Charleston ei ole se elokuva, josta ohjaaja Marcello Fondato on lämpimästi omaan mieleen jäänyt, vaan se merkkiteos häneltä on kolmisen vuotta aiemmin ilmestynyt Watch Out, We're Mad. Edelleen se on mielestäni Spencerin ja Terence Hillin paras yhteinen toilailu, jota kelpaa kyllä katsella. Sinänsä onkin erikoista, että vallan viihdyttävää menoa siinä tarjoillut Fondato tuntuu kadottaneen hyvän otteen miltei kokonaan, sillä Charleston tuntuu olevan aivan eri maailmasta ja pitkästyttävän luvattoman usein. Lisäksi Fondato on kirjoittanut monia Budin sooloelokuvia ja nekin pitkälti edustavat heikompaa huvitusta. Osa on jopa todella kehnoja, joten käypi mielessä, että osuikohan onnenkantamoinen vähän vahingossa keskinkertaisuuksien keskelle loistelemaan...

Charleston on nähdäkseni suositeltavaa katseltavaa lähinnä Budista enemmän pitäville. Muuten voi olla, että haukotukset voittavat jo alkupuolella. Aiemmista jutuista on varmaan tullutkin esille, että kaverista enemmänkin pidän, mutta tässä tapauksessa tuli parikin kertaa katseltua, että paljonkohan niitä minuutteja on vielä jäljellä. Mukana on pikkukivaa kohkausta ja koukeroista juonittelua. Bud hämäriä hääräilee, Lom ärtyneenä niitä yrittää selvitellä ja moni muukin seassa sählää. Kengillä morsekoodia naputellaan ja muutenkin paikoin oikein ovelia ollaan. Näitä ei vain saada erityisen viihdyttäväksi kokonaisuudeksi väkerreltyä. Sekaannuksia kyllä riittää ja Charleston niiden keskellä kovin itsevarmana muita pyörittää mielin määrin. Montaakaan iskua ei tarvitse vaivautua jakelemaan, kun näissä kepposissa luotetaan enemmän yläpään raksuttimiin kuin moukareihin. Vaihteeksi näinkin, mutta eipä sellaisilla eväillä tosiaan parasta Spencer-viihdettä aikaan saada.

Charleston (1977) (IMDB)