Nimikkolaiva heti ylväänä kuviin saadaankin. Pieniä aaltoja suuri risteilyalus helposti halkoo ja melko kirkas taivaskin tyyntä seilausta lupailee. Menossa on vuoden viimeinen vuorokausi ja iltasella olisi tarkoitus vuoden vaihtumista vähäsen juhlistellakin. Siihen on kuitenkin matkaa ja Dylankin (Josh Lucas) ulkokansilla ja portailla hölkkäilee. Hyvähän se on lomallakin kuntoa pitää yllä ja treenin päätteeksi voi korkeimmalle kannelle pysähtyä laskevaa aurinkoa ihastelemaan. Se vielä päivän viimeisillä tuikkeillaan yläkannet ja ympäröivän meren kultaisiksi kylvettää.
Aluskaan ei tosiaan mikään kamala rotisko tai purkki ole, vaan ennemmin loistoristeilijäluokkaa. Puitteiden pitäisi siis olla kunnossa myöhempien juhlien kannalta. Eräässä hytissä ollaan jo likistelevämmissä tunnelmissa, kun Jennifer (Emmy Rossum) ja Christian (Mike Vogel) toisiaan käpälöivät. Leikit loppuvat pikaisesti, kun ensin mainitun isä Robert (Kurt Russell) pölähtää paikalle. Sanomista tulee ja Christian hiukkasen nolonoloisena vässykkänä luimistelee. Toisaalla Richard (Richard Dreyfuss) soittelee epätoivoisena, ilmeisesti sydänsurut häntäkin kalvavat.
Kyseessä on sen verran tiivistelty uusintaversiointi, että päähahmoja ymmärrettävistä syistä esitellään kohtalaisen pikaisesti. Dylan ja Russell ottavat toisistaan tuntumaa korttipöydän vastakkaisissa päissä panosten noustessa. Samassa pöydässä istuu Larry (Kevin Dillon). Elena (Mía Maestro) taas etsiskelee keittiötiloja, sillä seuralainen kuuluu laivan henkilökuntaan. Korttierien jälkeen Dylan onnistuu lyhyesti tutustumaan Maggieen (Jacinda Barrett) sekä tämän poikaan Conoriin (Jimmy Bennett). Hahmojen kävellessä käytävillä katsojakin saa ainakin pikaisen ensivilkaisun paikkoihin.
Päivä pimenee iltaan ja kymmenet vieraat saapuvat suureen saliin tilaisuutta seuraamaan. Kapteeni vähän höpöttelee merilegendaa ja muutakin tarua, mutta onhan musiikkiviihdettä myös kuultavissa. Tanssilattioilta löytyy paljon iloisia ilmeitä sekä reippaita jalkoja ja tunnelmat ovatkin kovin riehakkaat, kun lähtölaskentaa yhdessä huudetaan. Richard taas on apeuksissaan vetäytynyt ulkokannen yksinäisyyteen. Puhelinkin joutaa jorpakkoon ja mielessä pyörii ilmeisesti sellainen ajatus, että eiköhän se ollut siinä. Samoihin aikoihin komentosillalla aletaan huolestumaan enemmänkin.
Syy vakaville ilmeille selviää nopeasti, kun suuri hyökyaalto vyöryy kohti laivaa. Sen myös Richard toteaa ja päättää pikaisesti pinkaista sisätiloihin. Laiva on täysin väärässä asennossa, sillä kylki edellä ei auttaisi pötköttää aallon tiellä. Aikaa harkintaan ja toimintaan suodaan niukasti. Hilpeät tunnelmat vaihtuvat vauhdikkaasti paniikkiin hälytyssireenien pauhatessa. Pikaista käännöstä yritetään, mutta vesimassat vyöryvät nopeammin. Sitten se onkin pitkälti menoa, eikä tilannetta enää pahemmin korjailla. Laivan kallistuessa höykytys on kovaa ja siitä eivät läheskään kaikki selviä.
Ylösalaisin laiva hetken kuluttua meressä kelluukin. Kapteeni yrittää matkustajia rauhoitella sillä, että pelastus on enimmillään muutaman tunnin päässä ja laiva pysyy kyllä pinnalla. Lisäksi ilmaa riittäisi kaikille ja muutenkin kohtalaisen vakaat olot, kunhan ei aleta panikoimaan. Kaikki eivät vakuutteluja usko, vaan pitävät parempana vaihtoehtona lähteä itse pelastusreittiä etsimään. Pieni porukka siitä muotoutuu ja ylöspäin pitäisi päästä. Suunnitelma kuuluu, että kohti keulapotkureita ja niiden aukoista ulkoilmaan. Se ei olekaan aivan helppoa, koska kaikki on kirjaimellisesti aivan vinksin vonksin ja sekalaista vaaraa siellä pimeillä käytävillä odottelee...
Alussa mainitun 1970-luvun alkuperäisversion katselusta on jo sen verran vuosia vierähtänyt, että tarkkojen vertailujen tekemiseen ei ole uskallusta. Muistikuvat tahtovat silti väittää, että siinä otettiin alussa hieman rauhallisemmin ja hahmoporukasta pääsi paremmin perille. Samalla näiden epätoivoisessa kamppailussakin elää paremmin mukana. Vanhempi versio onkin mielestäni koskettavampi, tämä uudempi taas vauhdikkaampi ja ehkä vähän näyttävämpikin. Kummasta tyylistä sitten sattuu enemmän tykkäämään... Itse kallistun vanhemman puolelle, jos paremmuusjärjestystä pohditaan. Siihen on myös haalittu kohtalaisen kiinnostava nippu aikansa suurempiakin nimiä noin näyttelijöiden suhteen.
Omaan makuun uusi Poseidon laittaa siis suuren aaltonsa vyörymään hieman liian pikaisesti. Osaa päähahmoistakin on vasta vilahduksen verran nähty. On paljon pyydetty, jos heihin pitäisi sillä pohjalla kiintyä niin paljon, että jaksaisi sydän tykyttäen jännittää ja välittää, miten kellekin matkalla käy. Lopussahan sen viimeistään näkee, että alkupuolen kiirehtimisillä saattaa sinne asti väreileviä haittavaikutuksiakin olla.
Kellahtamiseen liittyvästä vyörytyksestä ei onneksi tarvitse lähteä valittelemaan. Ehkei sitä kannata kehua mukavan näyttäväksi, sillä melko synkkääkin kuvastoa se katsomoon lähettelee. Aallon pyyhkäistessä laivaa päin, vievät vesimassat ulkokansilla olevat matkustajat mukanaan ilman mitään mahdollisuuksia selvitä. Sisätiloissa on hieman turvallisempaa, mutta kyllä sielläkin moni nopeasti loppunsa kohtaa ennen kuin ehtii oikein mitään tekemään. Lattiat ottavat hujauksessa seinien paikat ja sitten alkaa ihmisiä sinkoutumaan painovoiman vetäessä. Pudotukset muuttuvat monille liian korkeiksi ja paiskautumiset kohtalokkaiksi. Niskaan satelee kovaa sekä terävääkin tavaraa ja monissa paikoissa tulilieskatkin valtoimenaan hätää kärsiviä käristelevät.
Tiukat paikat eivät tietenkään siihen jää, vaan niitä on tarjolla lisääntyvissä määrin, etenkin omille teilleen tarpovalle porukalle. Ylösalaisin kääntyneet käytävät ovat vähemmän mukavia käveltäviä, sillä menehtyneitä lojuu jatkuvasti matkan varrella. Tällainen järkytys kuitenkin on murheista pienimpiä, koska vesi, tuli, sähkö ja pettävät alustat haluaisivat tämänkin joukon lisätä kuolleiden kerhoon. Melko nopeasti sitä katsojalle muistutellaankin, ettei kannata tuudittautua sellaiseen uskoon, että kaikki ulkoilmoihin pääsisivät. Välillä tylyihinkin ratkaisuihinkin joudutaan turvautumaan. Kuten jo tulikin sanottua, niin kaikkien kovien kohtaloiden kohdalla kyyneleet eivät silmistä karkaile. Vähän hauskanakin esimerkkinä siitä yksi uhitteleva tyyppi, joka on suorastaan laitettu pohjustamaan oma koskettamaton loppunsa.
Laivan rakenteet uhkaavat pettää ja voisi veikkailla, etteivät metalliset kirskahtelut ja lasien räsähtelyt ole lainkaan mieluisia sointuja, kun toisella puolella odottelee tonneittain vesimassaa. Kohtalaisesti tästä saadaankin irti, mutta ahdistavimpia tilanteita ei mielestäni onnistuta loppuun säästelemään. Kovimmaksi paikaksi laittaisin jakson, jossa ollaan juurikaan ylimääräistä tilaa sisältämättömässä kuilussa tiiviissä jonossa veden noustessa vastustamattomasti takaa. Siinä heitetään vielä peräkkäin useampaakin hukkumisuhkaa lyhyellä happivedolla, joten hermoja kysyviä sekunteja kertyy. Poseidon ei enää myöhemmissä vaiheissaan mielestäni onnistu yhtä hyvin piinaavien hetkien luomisessa kuin näissä pätkissä.
Uskottavuudesta ei huvita lähteä enempiä paasailemaan, mutta mainitaan nyt sen verran, että näiden haasteiden ja vaarojen kokoelma kohtalaisen hankala on. Siinä saattaisi huippukunnossaan oleva toimintasankarikin hivenen hengästyä, joten lienee selvää, että niistä kaikista selviäminen on satunnaiselta matkustajalta hieman liikaa pyydetty. Osalla kuitenkin on tällaisiinkin paikkoihin sovellettavaa kokemusta. Erityisesti Robert ja Dylan osoittavat, etteivät päät heti hädässä pääse pehmenemään. Kiireestä huolimatta paikoin onkin hyvä ottaa harkinta-aikaa, sillä näillä käytävillä hätäillyistä typeryyksistä saattaa joutua maksamaan kovaakin hintaa.
Kiirehditystä ja hutaistusta alusta osittain johtuen loppupuolen pakolliset sankaroinnit uhrautuvine tekoineen eivät kaksistakaan vaikutusta saa aikaan. Kaipa niillä taukohetkiin lisätyillä perhedraaman värittämillä tuokioilla on ollut tarkoitusta saada tietyistä hahmoista hiukkasen enemmän välittämään. Yritys ei aivan onnistunut ole, vaan saa hieman toisenlaisiin ajatuksiin, jotka eivät elokuvanautinnon kannalta välttämättä myönteisiä ole. Niinpä tämä kurimus jää tunnepuolella lopulta varsin vaisuksi, eikä myrskyistä ole pelkoakaan.
Petersen on urallaan ehtinyt ohjaamaan ainakin pari muutakin merellistä elokuvaa, eli sellaiset teokset kuin vuoden 1981 sotaklassikko Das Boot ja vuonna 2000 ilmestynyt kalastusaluksen ahdinkoa kuvaava The Perfect Storm. Kumpikin näistä onnistuu mielestäni selvästi paremmin jännittävyyden ja koskettavuudenkin suhteen. Ensin mainittu toimii niinkin hyvin, ettei sen kestoltaan massiivinen televisioversiokaan juuri otettaan hellitä, kun syvyyksissä sukellusveneellä yritetään näkymättömänä seilailla. Jälkimmäinen kuitenkin vertautuu paremmin tähän nyt käsillä olevaan selviytymiskamppailuun. The Perfect Storm onkin uusinta-aikeissa, koska katselusta päässyt vierähtämään varmaan kymmenisen vuotta, eikä vastaavia liikaa ole tehty. Palaillaanpa siihen siis joskus myöhemmin. Välihuuteluna suosittelisin sitä kuitenkin mieluummin kuin tätä uudempaa merihätää.
Muista merikatastrofeista puhuttaessa lienee hyvä hetki ottaa esille lähemmäs kolmeen tuntiin venähtävä televisiolle tuotettu uudempi The Poseidon Adventure. Sekin kiinnostaa kehnoista pisteistään huolimatta hiukkasen. Kyseiseen vuonna 2005 ilmestyneeseen versioon on ainakin haalittu mielenkiintoinen näyttelijäporukka. Tarinaakin on ymmärtääkseni pikkuisen viilailtu toisenlaiseen suuntaan ja pitkästä kestosta voisi päätellä, että hahmoille annetaan vähän enemmän aikaa ennen kuin alkaa paatti kallistelemaan. Sen näkee sitten jossakin vaiheessa, ilmestyykö tämä versiokin katseltavaksi...
Petersonille eivät katastrofeihin kallistuvat tarinat muutenkaan ole vieraita, esimerkkinä vaikkapa vuoden 1995 Outbreak, joka varmaan tulee piakkoin uusittua. Ensikatselu on jostakin VHS-ajalta ja sainpa viimeinkin levyllekin sen päivitettyä. Häneltä siis sujuu vähintään menettelevästi tällaisten tarinoiden tekeminen. Näyttävyydessä ei nousta vaikkapa Roland Emmerichin hävitysten tasolle, mutta ei varmaan ole ollut tarkoituskaan. Poseidon yrittää tasapainoilla vauhtiviihteen ja koskettavamman henkilödraaman välillä, mikä saattaakin olla elokuvan ongelmista suurimpia. Kummassakaan ei mielestäni kovinkaan kaksisesti onnistuta ja käsiin jää jokseenkin lattea tapaus. Kyllähän sen tuskitta katselee, varsinkin, kun ahdistavuuttakin löytyy veden vallatessa uusia alueita ja ilmatilan samaan aikaan huvetessa. Lajinsa parhaiden joukkoon Poseidon ei tosiaan kuulu, eikä sitä ihan ensimmäisenä tekisi mieli suositella vetisiä katastrofeja haikailevalle.
Poseidon (2006) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti