An American Tail (Fievel matkalla Amerikkaan)

Päästetäänpä sympaattinen ja reipas Fievel-hiirikin blogissa vierailevien animaatiosankareiden mukavaan joukkoon. Olinkin jo ehtinyt tämän hymyileväisen siimahännän unohtaa, mutta Disneyn lännenanimaatio Home on the Range muistutteli Fievelin seikkailuista villin lännen maisemissa. Ensin sopii tietenkin kertailla hänen alkuvaiheensa uuden mantereen puolella, eikä malttamattomana hypätä suoraan viitisen vuotta myöhemmin ilmestyneen jatko-osan An American Tail: Fievel Goes West kimppuun. Kyllä senkin aika vielä tulee... Nämä ensimmäiset kaksi Fievel-elokuvaa olen lapsuusvuosina nähnyt, mutta kattavat muistikuvat ovat vuosien myötä hajoilleet sekalaisemmiksi sirpaleiksi. Voi olla, ettei ihan paria vuosikymmentä ole edellisestä katselusta vierähtänyt, mutta paljon mahtuu päiviä näiden näkemisten väliin. Kohti siis uuden maailman mahdollisuuksia sekä ihmeitä!

Kelloa käännellään runsas vuosisata taaksepäin, tarkemmin ottaen lukemaksi saadaan 1885 ja lähtöpaikkana saa toimia Pohjois-Ukrainassa sijaitseva Šostkan kaupunki. Toki tuolloin eleltiin vielä osana Venäjää, mutta samainen paikka kuitenkin. Kauniit lumihiutaleetkin talvikaudesta viestittelevät ja kimallellen yöhön katoavat. Kotia kooltaan vaihtelevaa löytyy, sillä ihmisten asunnot tarjoavat hyvää suojaa pienemmillekin vipeltäjille. Mousekewitzin viisihenkisen perheen hienoa hiiritaloa ei miksikään kolkoksi kotikoloksi voi väittää. Kylmän talven se pitää ulkopuolella ja sisällä riemukkaista huudahteluista päätellen ollaan iloisella mielellä.

Mikäpä siinä on juhlistellessa ja lahjoja jakaessa. Nuori Fievel saa perheen miespuolisten perintölakin päähänsä. Lätsä tosin taitaa olla parikin pykälää turhan kookas, mutta rakas lahja kaikesta huolimatta. Isä alkaa kertoilla tarinaa legendaarisesta jättikokoisesta hiirestä. Fieveliä kiehtovat kuitenkin enemmän tarut satumaisesta maasta. Amerikassa leivänmuruja riittää mutusteltavaksi niin, ettei vatsa missään välissä muristelemaan ala, mahdollisuudet ovat lähes rajattomat ja mikä parasta, niin kissojakaan ei ole toisten henkiä uhkaamassa. Hilpeä tunnelma loppuu äkillisesti, sillä kylään laukkaa joukko rötöstelijöitä soihdut käsissään. Siinä joutuvat ihmis- ja hiiriasukkaat hankeen hätäisesti pakenemaan kotien palaessa raunioiksi. Ilkeiden vieraiden jälkijoukkona seuraa terävähampainen ja -kyntinen kissajoukkokin. Siinä täytyy laittaa pienet jalat kovasti pinkomaan, että saa henkikullan säilyttää. Mousekewitzit onnekseen selviävät hyökkäyksestä, muttei ilta lainkaan miellyttävästi pääty. Yö pimenee ympärillä liekkien hiipuessa ja samalla kokonainen yhteisö on yllättäen kodittomiksi joutunut.

Sen uskaltaa ainakin sanoa, ettei mistään helposti lannistuvasta porukasta ole kyse, vaan kaukaa hankien keskeltä onnistutaan matkaamaan Hampuriin. Satamasta lähtee aluksia ylittämään suuria meriä kohti määränpäitä kaukaisia. Matkatilat täyttyvät toiveikkaista sieluista ja joukoittain kyytiin astelee parempia elinalueita etsiviä siirtolaishiiriäkin. Tulevia lähtijöitä on läheltä sekä kaukaa, maasta, toisesta ja useammastakin. Suurinta osaa tuntuu yhdistävän toiveikkuus ja luottamus siihen, että kunhan laivamatka saadaan välistä pois, niin eteen aukenee jotakin paljon parempaa. Tuhansia merikilometrejä ei noin vain hujauksessa kuljetakaan ja vaaransakin se sisältää. Moni kuitenkin on sillä kannalla, että uusi kotimaa mahdollisuuksineen on riskien ja vaikeuksien arvoinen.

Valtamerellä voi myrskykin kimppuun käydä ja tässä tapauksessa se onkin tavanomaista ärhäkämpi. Laiva keinuu ja huojuu matkaajien vointia koetellen. Kaikkia kurjat sääolotkaan eivät lannista, vaan Fievelin utelias mieli vetää tutkimaan paikkoja sekä ilmiöitä. Toinen kovasti tahtoo nähdä, mitä kannella tapahtuu, kun sieltä kalojakin lentelee ruumaa kohti. Isä huutelee perään, että on aivan liian vaarallista kansikävelyille, mutta Fievel tahtoo kuitenkin kurkistaa. Montaakaan sekuntia ei ryöpytyksessä ehdi enää pohtimaan, kun onkin jo paha paikka, eikä hengenlähtö kovin kaukana kolkuttele. Aallot hyökyvät armotta päälle ja ottavat välillä demonimaisiakin muotoja. Hetken verran pystyy vastustelemaan, mutta kyllähän kimppuun käyvät mahtavat vesimassat vievät pienen hiirulaisen mukanaan. Sinne vain pimeään ja kylmään mereen laivan jatkaessa reitillään. Satamaan se lopulta saapuukin, mutta kyydistä puuttuu ainakin yksi pikkukaveri...

Onkin melko selvää, ettei yhdellä hengellä kutistunut Mousekewitzin perhe lainkaan iloisena New Yorkissa maihin astele. Uudet ihmeet odottavat, mutta rakas poika on kadonnut merille. Eihän elokuva onneksi niin murheellinen ole, että alkuvaiheissaan antaisi sympaattiselle päähenkilölle kamalan hukkumiskuoleman, vaan pullopostina hän ajelehtii ja myöhemmin onnistuu melkein samoille seuduille rantautumaankin. Vapaudenpatsas on vielä rakennusvaiheessa ja siellä asusteleva lintunen ottaa kovia kokeneen hiirulaisen hoidettavakseen. Suuri on edessä aukeava maa, joten miten ihmeessä sitä pikkuinen voi perheensä ikinä enää löytää? Uusi ystävä Fieveliä yrittää kannustella, ettei kannata heti alkuun tappiomielialaa omaksua, vaan urhein mielin yrittämään ja läheisiä etsimään!

Hieman hukassa olevat uudet maahanmuuttajat keskittyvät ainakin alkuun satama-alueelle. Tietynlaisille luonteille tällainen tarjoaa mahdollisuuksia kolikkopussukan huomattavaankin kasvatteluun, kun kyseenalaisin keinoin "avustelee" tulokkaita. Fievelkin sitä marssii Warren T. Ratin juttusille ja toinen tietysti lupaa auttaa vanhempien etsimisessä. Seuraa vain perästä, niin kyllähän perhe löytyy. Käytännössä tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että Fievel myydään pakkotyöläiseksi ompelimoon. Loputtomalta vaikuttava palkaton raadanta ja vankeudessa eläminen ei lainkaan mukavalta vaikuta, joten yön hiipiessä pakomatka alkaa.

Toisaalla Fievelin sisar Tanya kovasti odottelee, että veli saapuisi takaisin. Äiti taas lohduttelee, että aika jossakin vaiheessa alkaa menetysmurheita hieman helpottamaan. Hän ei kuitenkaan ole tietoinen, että Fievel epäonnesta ja vaarallisistakin sattumista huolimatta tahtoo jatkaa sinnikkäästi etsintöjään. Välillä osutaan harmittavankin lähelle, kun käytännössä puhe-etäisyydellä käväistään, mutta onnea ei ole matkaan mahtunut. Paljon riittää paikkoja koluttavaksi ja samalla pitää muistaa olla jatkuvasti varuillaan. Ahnaat kidat odottelevat sitä ratkaisevaa virhettä tai voipa käydä vaikka niinkin, että jostakin yläilmoista kopsahtaa kavio huomaamattoman kulkijan niskaan...

Pientä ja suurta yhdistelevän tarinan ihastuttavimmaksi piirteeksi nostelisin sen fyysiseltä kooltaan vähemmän mahtavan, mutta sydämeltään sitäkin isomman Fievelin. Hänessä tuntuu palavan halu uusien juttujen ihmettelyn sekä ymmärtämisen suuntaan. Muita Fievelin kyselyt ja pähkäilyt selvästikin rasittelevat silloin tällöin, mutta katsomossa ei pääse vastaavaa tunnetta syntymään. Iloinen ilmeily ja muutenkin positiivinen asenne muistuttelee minua Bambi-elokuvien suloisesta Rumpali-pupusta. Tokihan maailmanmeno tietyillä käänteillään onnistuu Fievelin mieltäkin alas painamaan, eikä kaikkea kamalaa pysty yhtä riemukkaana ottamaan vastaan. Kunhan taas tulee vähänkin aihetta kääntää suupieliä ylöspäin, niin sitenhän yleensä pääsee pienen hiiren kohdalla käymäänkin. Sellainen pikkutieto liittyen sankarimme nimeen tuli toisaalta luettua, että se on peräisin tuottajana toimineen Steven Spielbergin isoisältä. Ohjaaja Don Bluth tahtoi sen korvata jollakin helpommin lausuttavalla, mutta Spielberg ei antanut tässä asiassa periksi.

Teiden erkanemisen jälkeen lähdetään keskittymään enemmän Fievelin seikkailuihin, mikä jättää muut perheenjäsenet kauemmas taustalle. Hahmogalleriaan tuupataan kuitenkin muita sivuhahmoja ruutuaikaa viemään. Ei ole lainkaan yllättävää, että erittäin mukava sekä neuvokaskin Fievel nopeasti löytyy uusia ystäviä, jotka apuaan ja tukeaankin tarjoilevat. Mitä nyt hieman menevät toisiinsa ihastumaan, mikä taas saa mielet silloin tällöin aivan muualle harhailemaan... Lintuystävä tulikin jo mainittua, mutta ehkäpä erikoisin lisä Fievelin kaverikerhoon on hiukkasen hassu kissa Tiger. Nimestään huolimatta hän ei lopulta kovin hurja ole. Hiirtenkin kanssa mieluummiin laulelee ja tanssahtelee kuin kitaansa haukkaa. Onpa tainnut pohtia, että kasvissyönti johtaa mielekkäämpään yhteiseloon hiirulaisten kanssa, eikä parsakaalikaan lainkaan pahaa mutusteltavaa ole.

Perheenyhdistäminen ei tietenkään helposti saa sujua, joten tielle ilmestyvät satunnaisten pulmien ja vaarojen lisäksi kissajoukotkin. Tietysti mukana hääräilee ja hämmentää mainittu Warren, jonka tavoite muiden hyväksikäytölle on ennemmin kukkaron kuin vatsan lihottaminen. No, jälkimmäisestä harrastelusta haaveilevia ahnaita kitoja löytyy siinä määrin paljon, että kissavastaiset palopuheet kaduilla raikaavat. Kissaton Amerikka on nopeasti osoittautunut pelkäksi myytiksi ja jatkuvasti kasvava hiirijoukko haluaisi tämän ongelman keinolla tai toisella poistaa päiväjärjestyksestä.

Fiksut hiiret onnistuvatkin horjuttamaan näiden kahden osapuolen perinteisiä asetelmia. Fievelillekin paikkansa on suuressa suunnitelmassa, aivan kuin suunnilleen jokaiselle muullekin halukkaalle. Kamppailut kissojen kanssa karkumatkoineen tuovatkin mukanaan suuren osan elokuvan toiminnallisemmista vauhtijaksoista. Ehkä näyttävin poikkeus on Fievelin laivan kannella käymä epätoivoinen pakoilu aina vain suurempina vyöryviä aaltoja vastaan. Sekä Venäjän että Amerikan puolella pakoon saa henkensä edestä pinkoa, eikä kumpikaan siinä mielessä mikään paratiisi ole. Välillä vipelletään alamaailman kauhuja karkuun täpärästi pelastuen, toisena hetkenä taas voidaankin päätyä terävän hammaskaluston aivan väärälle puolelle. Kuolaisesta kidasta on parasta singahtaa salamana pois. Eräänlaista salamointia lopussa ilmeneekin, kun viimeinen suurempi kamppailu laittaa sähikäiset säkenöimään.

An American Tail muutamalla musiikkituokiollakin pääsee väläyttelemään, sillä ilmeisesti Spielbergin toiveena oli Disney-tuotosten tapaan antaa katsojalle musikaalisempiakin elämyksiä matkan varrella. Näistä muistettavimpiin kuuluu vauhdikas There Are No Cats in America, joka kohti uutta lähtevien matkaajien mielialoja nostattelee ja jaettua tunnetta jostakin suuresta sekä ihmeellisestä ruokkii. Reippaasti hoilataan, etteipä kissoja missään kiusankappaleina pyöri ja juustopäällysteisillä kaduilla astella saa. Samalla tuodaan lähtijöiden erilaisia taustoja sekä kulttuureja esille, mutta tärkeämpää lienevät yhteiset tavoitteet sekä haaveet tulevan kotimaan suhteen. Toinen suosikkilauluni onkin sitten vastakkaiselta laidalta, kun paljon herkemmin ja hiljaisemmin erilleen joutuneet sisarukset laulelevat öisin kuutamon loimottaessa yläpuolella. Sen verran suloinen hetki onkin kyseessä, että kauemminkin olisi voinut jatkua.

Surumielisemmät jaksotkin tähän teokseen sopivat, sillä maahanmuuttajien ensiaskeleet eivät välttämättä yhtä juhlaa ole. Haaveet ovat helposti päässeet yhdellä ja toisella paisumaan kauas todellisuuden otteesta. Tietysti pitää huomioida nekin, jotka välissä yrittävät toisten toiveita tai ahdinkoa hyväksikäyttää. Hyvänä esimerkkinä surullisemmista tunnelmista vaikkapa kohtaus, jossa Fievel varsin murtuneena etsii ulkoa jotakin suojaa ja lopulta murheellisena käpertyy. Vähitellen laajeneva kuva kertoilee, ettei hän ole todellakaan ainoa, jolle onnellisempi elämä on ainakin väliaikaisesti kasvonsa kääntänyt, vaan orpoja sekä kodittomia löytyy kymmeniä ja satoja. Näistä lohduttomuuksista ovat kultaisesti kellertävät juustokadut kovin kaukana.

Tällaisiin teemoihin sopii sekin, ettei pelkästään väripaletin kirkkaammalla puolikkaalla näitä kuvia maalailla. Likaa, nokea ja tietynlaista tummasävyistä nuhjuisuutta on havaittavissa, mikä 1800-luvun loppupuolen katukuviin sopiikin. Elokuvaa ei oikein voi syytellä liiasta ruusuistamisesta kuvien tai aiheidenkaan osalta. Liian synkäksi ei tietenkään ole tahdottu nuorille lapsillekin tarkoitettua elokuvaa tekaista. Hiukkasen tekemiseen liittyviä tarinoita lukemalla saa sen käsityksen, että tasapainoilua se on vaatinut ja joitakin elementtejä on karsittu pois. Kuvastoltaan elokuva kuitenkin on piirrelty varsin pehmeästi ja helposti ne silmiä miellyttävät. Wikipedia viestittelee, että haluttiin tietoisesti lähteä hakemaan Disneyn 1940-luvun elokuvista tuttua pehmoista ja osittain ehkä sitä söpöstelevääkin tyyliä. Ilmeisesti ratkaisu katsojia miellytti ja ainakin taloudellisen tuloksen suhteen An American Tail pystyi haastamaan saman aikakauden Disney-tuotantoja.

Spielbergille An American Tail oli ensiseikkailu animaatioiden maailmaan tuottajana. Se ei tosin ole yllättävää, ettei hän kuunteluoppilaana viihtynyt, vaan tarjosi osittain oman perheensä kokemuksiin pohjaavia ideoita käsikirjoitukseen ja valvoi aktiivisesti projektin edistymistä. Bluthilta Spielberg toivoi kaunista animaatioelokuvaa, tarkemmin jotakin samansuuntaista kuin ohjaajan aiempi hiiriä vilisevä teos The Secret of NIMH. Samaisen Wikipedia-artikkelin perusteella Bluth ei pitänyt Spielbergin alaisuudessa työskentelyä lainkaan ahdistavana, kun molemmat tasapuolisesti ideoitaan tarinaan lisäilivät. Bluth tuntuu harmittelevan sitä, ettei Spielberg ihan helposti ymmärtänyt, että parin minuutin kohtauksenkin lisääminen jonnekin väliin tarkoittaa animaattoreille valtavaa lisätyötä.

Lisää hidastetta ja vaikeuksia ilmeni, kun turhan moni taho tahtoi pitää liiankin tarkasti silmällä elokuvan edistymistä. Muutenkin päivät alkoivat käydä vähiin ja suunniteltu budjettikin osoittautua riittämättömäksi. Niinpä päädyttiin tekemään merkittäviä poistoja sekä lyhennyksiä alkuperäiseen käsikirjoitukseen. Mainitaan, että perheen matka Euroopan halki jäi toteuttamatta, samoin Fievelin laulu työpaikallaan ja monta muutakin tärkeää hetkeä. Nämä napsaisut kyllä selittävät hieman tietynlaista töksähdysmäisyyttä. Olisi kyllä toivonut, että levylle olisi saatu tekemiseen liittyvää lisuketta, koska kyseessä on kuitenkin panostukseltaan ja menestykseltäänkin merkittävä animaatioseikkailu ja tuotantovaiheetkin lukemani perusteella mielenkiintoisilta vaikuttavat. Valitettavasti kiekolta löytyy vain yksi laulu sekä traileri..

Viitisen vuotta myöhemmin ilmestyi tekstin alussa mainittu jatko-osa An American Tail: Fievel Goes West, mutta siinä Bluth ei enää ollut mukana. Toista elokuvaa seurasi televisiosarja Fievel's American Tails, mutta sitten koittikin pieni tauko. Kaverusten seikkailuille haluttiin myöhemmin jatkoa ja niinpä vuosina 1998 ja 1999 tuotettiin vauhdikkaasti pari elokuvaa lisää: An American Tail: The Treasure of Manhattan Island ja An American Tail: The Mystery of the Night Monster. Näitä kahta viimeistä en vielä innostunut ostamaan, vaan ajattelin maltillisemmin kokeilla pari ensimmäistä alkuun. Katsellaan nyt, millaisia tuntemuksia seikkailu villissä lännessä saa aikaan ja sitten tarvittaessa lisähankintoja harrastelemaan.

Bluthin tekemisiä kyllä tahtoisi lisääkin keräillä. Selviö kokoelmaa kartuttamaan on tietenkin hänen ikimuistoinen dinosaurusseikkailunsa The Land Before Time, joka lapsuudesta on samaan tapaan tuttu. Sillehän tehtailtiin hillitön määrä jatko-osia, mutta jospa niidenkin suhteen verkkaisemmin liikkeelle. Toinen ihastuttavalta vaikuttava elokuva on aiemmin mainittu The Secret of NIMH, jonka ainakin tahtoisi nähdä. Nuo ovat tällä hetkellä Bluthin ohjauksista ne eniten kiinnostavat, mutta eipä tässä vaiheessa lähdetä muita potentiaalisia kokeiltavia sulkemaan pois.

Alussa höpöttelin, että vuodet ovat pahasti haalistaneet muistikuvia, mutta kyllähän ne alkoivat kirkastumaan, kunhan vauhtiin päästiin. Monia tuttuja juttuja jostakin onkaloista kaivautui esille pienellä avustuksella, eli vielä ei varmaan täysi rapistuminen ole aivosolukoissa päässyt tapahtumaan. Sekin ilahduttaa, että kyllähän Fievelin matkaa mielellään nykysilminkin seurailee. Yhtään pahalla en sitä katso, että mukaan on tosiaan tahdottu sitä nurjempaakin puolta. Niistä huolimatta kokonaisuus omissa silmissä pystyy pitämään positiivisen yleissävyn, mistä iso kiitos pienelle hiirelle, joka ei anna epätoivon viedä mennessään. Ehkä An American Tail kuitenkin on sellainen elokuva, etten lähtisi murheellistenkin teemojen animaatioita kartteleville suosittelemaan. Mitä on tullut piirrettyjä katseltua, niin mielestäni An American Tail ei aivan niiden koskettavimpien joukkoon hyvästä yrityksestä huolimatta nouse, mutta paikoitellen onnistuu liikuttamaankin. Siinähän tahtoo jo huudahtaa, että eikö toista ole jo aivan tarpeeksi koeteltu, kun hiirikaverin piinat jatkuvat. Viihdyttävyyden suhteen en suuremmin tahdo valitella. Sellainen vaikutelma kylläkin jää, että suuremman lopetuksen mahdollisuus hukkaillaan, kun jatketaan tarinaa edelleen, mutta eipä sen niin väliä. Mielellään näitä katselee ja seurailee, miten kohti uutta sekä ihmeellistä tallustellaan. Enimmäkseen vieläpä mielet iloisina ja silmät tarkkaavaisina kohti tulevia seikkailuja.

An American Tail (1986) (IMDB)