Viimeksihän hiirulaisia vilisi kuvissa enemmänkin, kun Fievelin seikkailuista kertoilin. Human Nature lähtee myös liikkeelle kahden valkoisen pikkukaverin uskaltautuessa turvallisesta kolostaan tutkimusmatkalle. Onhan se varmaan mukavaa poistua pimeästä vähän ulkoilmaa nuuskimaan, mutta mitään leppoisaa päiväkävelyä ei kannata odotella. Yläpuolella liitelee joku, joka tahtoisi tehdä samaisista kulkijoista itselleen evästä ja terävillä kynsillään toiset pyydystää. Kiirettähän riittää, että ehtii alta pois. Välillä kuitenkin niinkin käy, että turhankin innokas saalistaja sortuu varomattomuuteen ja vauhdikas pyyhällys omaan päähän kopsahtaa.
Villimpi luonto ei siis pelkkiä elämyksiä ja rentouttavia hetkiä tarjoile, jos sattuu sijoittumaan ravintoketjun alemmille portaille. Hiirien pakomatkoista vaihdetaan pikaisesti toisenlaisten epelien ihmettelyyn, sillä menossa on kolme kuulustelutilaisuutta. Lila Juten (Patricia Arquette) tilanne vaikuttaa hermostuttavalta, sillä hänet on syystä tai toisesta kutsuttu kolmen poliisin kuultavaksi. Lila tekee selväksi, että sama kai se on varsinaiseen vankilaan mennä, koska koko elontaival yhtä vankilaa on siihenkin saakka ollut. Toisenlaisessa tilaisuudessa Puff (Rhys Ifans) paljon rauhallisemmin selittelee ja pahoittelee sitä, että Nathan (Tim Robbins) on joutunut henkensä heittämään. Kuolema ei tässä elokuvassa ole este kuvissa esiintymiselle, niinpä kolmantena kuullaankin juuri Nathanin näkemyksiä. Taitaapi kyseessä olla yläkerran toimisto kaikesta päätellen.
Näiden kuulemisten kautta saadaan katsojan silmille sekä korville kolme varsin poikkeavaa kasvutarinaa, jotka kovin erilaisista taustoista ponnistavat. Lila alkoi nuorena kärsiä erittäin harvinaisesta poikkeamasta, joka lisäsi huomattavasti karvoitusta kehossa. Nuorta tyttöä tämä karvapainajainen alkoi painaa siinä määrin, ettei elämä mitään herkkua ollut. Vuosien rullaillessa mieleen tuli ajatuksia luovuttamisestakin. Epätoivoisen ratkaisun äärellä sattui kuitenkin niin, että pieni hiiri tuli ihmettelemään mitä onkaan tapahtumassa. Sen uteliaassa katseessa Lila ei havainnut samansuuntaista halua tuomita erilaisuutta kuin lajitoverien vastaavissa. Niinpä heräili ajatus siitä, että voisikin olla parasta muuttaa elelemään tällaisten lempeämpien silmien läheisyyteen ja kauas häijyistä ihmisistä.
Miten sitten järjestellä asiansa siten, että muutto korpimaisemiin onnistuu? No, Lila ratkaisi pulman ryhtymällä luontevasti luontokirjailijaksi, joka kirjoissaan purki kiukkuaan ihmiskuntaa kohtaan. Ajatuksena oli heittää lopulliset hyvästit yhteiskunnalle ja tiettyyn pisteeseen saakka suunnitelma toimikin. Vuosien myötä ainainen yksinäisyys alkoi kuitenkin muuttua ihanuudesta piinaksi ja Lila myöntääkin, että kun 30 tuli täyteen, niin tietyt halut olivat ehtineet melkoisiin mittoihin paisua. Paluu ihmisten ilmoille näyttäytyi jälleen jossakin määrin kiinnostavana vaihtoehtona. Lisäksi tekninen kehitys oli jatkanut voittokulkuaan ja tarjosi mahdollisuuden pysyvämmälle karvojen poistamiselle. Hidas ja kivuliaskin prosessi kyseessä, mutta sille tielle Lila kuitenkin päätti poiketa.
Puff taas erotettiin vielä nuorempana yhteiskunnasta vähemmän omaan tahtoon pohjaten. Eräs mielenterveydeltään järkkynyt yksilö kävi kaappaamassa pienen vauvan sängystään ja pakeni metsikköön. Sattuipa vielä niinkin, että samainen mies kuvitteli olevansa apina ja antoi uudelle pojalleenkin "lajinmukaisen" kasvatuksen. Siten olikin varsin luontevaa, että poika itselleen apinaidentiteetin omaksui, tarkemmin sanottuna kääpiösimpanssiksi itsensä tulkitsi. Pitkään hän ehti metsässä elelemään luullen olevansa ainokainen lajiaan. Tavallaan toki oikeassakin oli... Yhteentörmäys toisenlaisen maailman kanssa kuitenkin pääsi kolahtamaan, sillä eipä Puffia niin kauas sivistyksestä aikoinaan viety.
Nathanin lapsuus oli selvästi vähemmän myrskyisä ja adoptiovanhemmat painottivat kasvatuksessa hyviä tapoja sekä hillittyä käytöstä. Pieni Nathan ei vallattomasti saanut temmeltää ja luontoelämyksetkin taisivat jäädä vähiin äidin ollessa sitä mieltä, että oikea paikka eläimille on tarhan kalterien takana. Varttuessaan Nathanissa heräili polte siirtää oikeanlaiseksi katsomaansa käyttäytymistä kohtaan kokemansa palo hyötykäyttöön. Ura tutkijana odotti ja ylevänä tavoitteena oli muokkailla halujensa viemää sekä sopimattomilla tavoilla itseään ilmaisevaa sekä toteuttavaa ihmislajia jalompaan suuntaan. Nathan ryhmineen ryhtyi tutkimaan menetelmiä, joilla sivistyneet tavat voitaisiin opettaa hiirille. Jos tällainen onnistuisi, niin tarkoittaahan se sitä, että samoilla keinoilla saadaan ihmisyksilöitäkin opastettua.
Odottaahan tietysti sopii, että nämä erilliset polut jossakin vaiheessa risteilevät tai jopa yhtyvätkin. Paluuta sivistyksen pariin tekevä Lila kaipailee kovasti miestä ja ystävä tulee tässä vaiheessa avuksi hiukkasen epäeettisesti hyödyntäen yksityisiä ja arkaluonteisia tietoja. Sitä kautta Lila johdatellaan yhteen Nathanin kanssa. Molemmilla tuntuu olevan kohtalaisen voimakasta kaipuuta kumppanuuteen. Harrastuksiakin jaetaan ja kertoopa lähempänä luontokammoista oleva Nathankin suorastaan rakastavansa luontoretkeilyä. Metsäkävelyllä puskista löytyykin Puff, jonka perään Lila pinkaisee tätä ihmeellisyyttä ihmettelemään. Kyllähän Nathanillakin lamppu vähitellen välähtää, sillä Puff olisi mitä erinomaisin koe-eläin ja tarjoaisi aivan omanlaisensa mahdollisuudet. Sivistyksen ulkopuolella vauvasta aikuiseksi mieheksi varttunut yksilö kertoisi paljon menetelmien hyödynnettävyydestä. Lilakin antaa murheellisin sydämin suostumuksensa tälle kokeilulle. Puffilla taas ovat omat tavoitteet mielessään, sillä yhteiskunta kovinkin houkuttelevia virikkeitä päivänsä metsissä viettäneelle esittää. Millainen soppa sitten saadaankaan sekoiteltua...?
Käsittämätöntä kaaosta sieltä ei kuitenkaan silmille hyppää, vaan ehkäpä ollaan lähempänä suloista sekamelskaa, kun tähän tapaan lähdetään asioita järjestelemään sekä pohtimaan. Hauskuuttamassa tässä ollaan, eivätkä tekijät ole arastelleet astella alatyylisten vitsien maille tai vältellä kiusaannuttavien tuokioiden seutujakaan. Vaatteitta viihdytään kohtalaisesti, muttei siinä mielessäkään aivan estoitta revitellä, mistä tiedottelee 11 vuoden ikäsuosituskin. Sen verran paljasta pintaa kuitenkin elokuvassa vilahtelee, että etenkin Yhdysvaltojen puolella sillä yksistään saataisiin paljon korkeampi ikäraja aikaan. Elokuvan ongelmakohtiin ei mielestäni ainakaan omaperäisyys tai uskallus kuulu, sillä kumpaistakin tuntuu löytyvän.
Jos sattuu tekijälistaa etukäteen vilkaisemaan, niin ei pitäisi tulla mullistavana yllätyksenä, että vähän jotakin muuta saattaa olla luvassa kuin valtavirtaa mukailevaa huvittelua. Gondry tulikin mainittua, mutta hänen lisäkseen lienee sopivaa nimetä myös elokuvan käsikirjoituksesta vastaava Charlie Kaufman, eikä sovi unohtaa tuottajana hääräillyttä Spike Jonzea. Mikään suurempi yllätys ei ole, että herrat ovat muidenkin projektien parissa yhteistyötä tehneet. Gondryn teoksista tunnetuimpia ja tykätyimpiä lienee Eternal Sunshine of the Spotless Mind, jota Kaufman oli myös kirjoittamassa. Minua kovasti ihastutti Gondryn pari vuotta myöhemmin ilmestynyt The Science of Sleep, josta toivottavasti joskus jaksan tännekin jotakin kirjailla. Be Kind Rewind jäi valitettavasti pieneksi pettymykseksi, vaikka sinänsä viihdyttävä olikin. Jonzen ohjauksista taas arvostetuimpiin ja suosituimpiin kuuluvat ymmärtääkseni Being John Malkovich, Adaptation sekä Her. Kahta ensimmäistä onkin Kaufman ollut kirjoittelemassa. Where the Wild Things Are on edelleen näkemättä, mutta ostettu kuitenkin. Toivottavasti jotakin vinksahtaneella tavallakin huvittavaa luvassa on. Jos on näitä teoksia sattunut yhden tai useamman näkemään, niin omannee jonkinlaisen käsityksen, millaiseen menoon voi varautua, kun alkaa näiden heppujen elokuvia ihmettelemään.
Oikeastaan tuonne listailtujen sekaan heitettynä Human Nature vaikuttaa kevytsarjalaiselta. Jokseenkin sellainen pikkukivasti outoileva erikoisuus, jonka iskuvoima jää useammassakin mielessä vajavaiseksi. Huonoa elokuvaa heikompi pärjäily tässä kerhossa ei tee, mutta toisaalta ei halua alkaa kehumaan kovinkaan erinomaiseksi komediaksi. Suuri osa vitseistä on omalla kohdalla sellaisia, että ajatuksena ovat ihan hauskoja, mutta toteutustapa ei kovinkaan kummoista tirskahtelua saa aikaan. Luultavasti Human Nature onkin enemmän hiljaisen mielessä tapahtuvan hihittelyn elokuva kuin äänekkään naurun ja riemun hassuttelu. Syytökset yksipuolisuudesta voinee jättää tekemättä, sillä monenlaista mukaan mahtuu.
Voi olla, että Puffin käytöskoulusta olisi enemmänkin irronnut, mutta kyllähän sitäkin seurailee. Tottelemattomuudesta saa tietysti sähkövirtaa ja yökaudetkin toinen kuuntelee jotakin käytöslöpinää. Millaista sivistystä tällaisella mallilla sitten saadaan koe-eläimeen iskostettua? Nähdyn perusteella tahtoisi todeta, että varsin pintapuoleista sellaista. Niin kauan menee hyvin, kun tilanteet ovat tuttuja ja selkeä uhka rangaistuksesta riippuu pään yläpuolella. Koulutuksen edistyessä vapaus ja vastuu kasvaa, mutta taidetaan olla edelleen melko kaukana Nathanin tavoitteista. Houkutukset kaivavat helposti Puffista Nathanin epäsopivaksi katsoman käytöksen esiin. Vielä kun himot pääsevät kunnolla heräilemään, niin sitten hillintä muodostuukin jo kovin vaikeaksi. Eräänlaiseksi ohjenuoraksi Nathan lausahtaa koulutettavalleen sellaisen vinkin, että epävarmoissa tilanteissa tulisi toimia päinvastoin kuin mihin halut ovat viemässä. Katsomossa taas hieman hymyileväisenä osaa ennakoida, että noinkohan se toimii, kun "paheiden polut" kovinkin viekoittelevia ovat... Aivan korrekteimmilla linjoilla ei näissäkään hetkosissa läheskään aina liikuskella.
Elelyä luonnon keskellä ei ole haluttu viedä selviytymiskamppailun suuntaan. Lilan lähtiessä pituudeltaan määrittelemättömälle telttaretkelleen, mennään melko kepeitä tunnelmia kohti. Söpöä ja suloista naapuria riittää enemmänkin, kun kauriit kauniisti mutustelevat lehvästöä ja puputkin muistuttavat enemmän lemmikkikaneja kuin villejä jäniksiä. Disney-vaikutelmaa vielä lisäilee Lilan laulu löydetystä uudesta onnesta. Myöhemmin taas on havaittavissa vauhdikasta vipellystä latvakerroksessa, kun melkein Tarzanin tapaan painellaan oksalta toiselle. Tämä leppoisana metsäkävelynä käynnistynyt jakso päätellään varsin omaperäisesti, kun Puff estoitta ihastustaan purkaa, eli sävyt ovat tämän teoksen kohdalla nopeasti vaihtuvaisia.
Romanssia ja toistakin ainakin yritetään käynnistellä, mutta sanoisin, ettei Human Nature mikään kaunein elokuva rakkaudesta ole. Nathan hieman kyyniseen tapaansa määrittelee rakkauden olevan sotkuinen kyhäelmä kaipausta, epätoivoa, kuolemanpelkoa ja ehkä tietynlaista epävarmuutta joidenkin kehonkappaleiden koon suhteen. Siltä pohjalta ei varmaan vuosisadan romanssia kannata odotella... Enemmän tosiaan saa vaikutelman, että kaksi kovasti kumppania kaipaavaa yrittää vuorotellen mukautua. Nathania kovasti tuntuu närästelevän, kun haarukat eivät oikeassa järjestyksessä valikoidu ja muutenkin Lilan vapaamielisyys ahdistaa. Eihän luontoihmisenkään ihan noin vain sovi puskiin sujahtaa, sillä punkit, raivotaudit ja muut maailman kamaluudet siellä vaanivat. Lilan sydän taas vuotaa, kun näitä arvosteluja sietää ja lopulta vielä lupautuu kokeeseen, jossa Puff tahdotaan muokkailla "kelpo kansalaiseksi". Saahan sitä uskoa olevansa mahdottomankin rakastunut, mutta katsojan ja itsensäkin vakuuttaminen tästä tunteesta saattaa jäädä puolitiehen. Loputonta tuskaa tuntuu olevan tiedossa näillä vaihtoehdoilla...
Mitä tämä suuri Puff-kokeilu lopulta katsojille paljastaa ihmisluonteen kiemuroista vai paljastaako yhtään mitään? Vai tarjoavatko Puffin kanssa tekemisissä olevat sittenkin paremman vastauksen näihin arvoituksiin? Onko ihminen pohjimmiltaan irti yhteiskunnan kahleista haikaileva otus, joka tahtoo villinä vaeltaa ja halujaan vailla kahleita jahtailla? Ehkä Nathan on sittenkin oikeilla raiteilla, eli pienellä avustuksella ihminen mielellään sopimattomat tapansa unohtelee ja tahtoo yhteiskunnan kelvolliseksi osaseksi itsensä viimeistellä? Liekö luvassa vain jatkuvaa tuskaa tavalla tai toisella, eikä kukaan oikeasti paikkaansa löydä? Human Nature on tässä mielessä jokseenkin ilkikurinen, eikä se selvästikään tahdo kummallekaan puolelle erityisen voimakkaasti kallistua. Välillä tuodaan esille niitä siistin ja osittain suljetun muovikuution perusmukavuuksia, turvallisuutta ja sujuvuutta. Toisaalta muistutellaan, että villimpi elelykin viehätyksensä omaa, eikä jatkuva kulttuurivirtakaan kaikkia tarpeita poistele. Olisikohan ihmiseläimen paras paikka puolivillinä kaupunkiviidakossa, sitäkään ei tahdota sanoa. Jos jotakin, niin Human Nature tahtoo kertoilla, että luonteesta niitä kiemuroita kyllä löytyy ja melkoisia venkoilijoita moni täällä päällä maan on, eikä kovin helposti jotakin tiettyä lokeroa löydä. Kuten siinä loppupuolella Puffia kuuleva senaattori toteaa tympeään tyyliin, eli kiitos kertomuksesta, säädämme lakeja ongelman poistamiseksi.
Tuskinpa monikaan tällaiselta kepeältäkin komedialta kattavia vastauksia näihin kysymyksiin odottelee. Ilahduttavaa kuitenkin on se, että se saa vähän vaivihkaa niitä mietiskelemään. Ihmisluonne edelleen jää monilta osiltaan mysteeriksi, mutta sellaisen tuntuman saa, että Nathanin tarjoama päinvastoin-vinkki ainakin on kovin kurja ja tuskinpa monikaan mitään suurempaa onnea löytää loputtoman mukautumistaipaleen päästä. Jos samaista herraa käyttäisi esimerkkinä tämän mallin toimivuudesta, niin varsin yhdentekevään tilaan on päädytty. Alkuun hän oli moniakin asioita vihannut, mutta näistäkin tuntemuksistaan oli lopulta päässyt. Elämä ei erityiseltä herkulta tunnu, kuolleeksikaan ei välttämättä tahtoisi, mutta käyhän sekin... Sellaista vähän änkyröivälläkin tavalla hassuttelevaa mietiskelyä minulle elokuvasta irtosi. Varsinaisten naurujen määrä on suuruudeltaan samaa luokkaa kuin Puffin kuulemisessa raikaava yksinäinen purkaus, mutta sillä ei vielä elokuvan viihdyttävyyttä mittailla. Aivan kaikkia Human Nature ei oletettavasti huvittele, mutta kokeilla sopii, jos hiukkasen vinksahtanutkin huumori kelpaa.
Human Nature (2001) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti