Alku ehkä lupailee vähän liikojakin, sillä elokuvaa käynnistellään lyhyellä koosteella, johon on napsittu paloja Jackien aiemmista ja huomattavasti huikeampia stuntteja esittelevistä elokuvista. Näissä väläyksissä nuorempi Jackie intoutuu varsin lennokkaisiinkin sankaritekoihin ja taustalle laitetaan vielä agenttimenoon sopivaa kappalettakin. Minuuttia kauempaa tätä valikoimaa ei pyöritellä ja muutenkin lienee parasta olla siitä enempiä innostumatta, sillä The Spy Next Door ei aivan samassa sarjassa ottele kuin muutama tähän pätkään valituista elokuvista.
Lennokkaat loikat, takaa-ajot ja räjähdykset saavat vaihtua verkkaisempaan menoon siirtyillessä kohti rauhalliselta vaikuttavaa asuinaluetta. Bob Ho (Chan) on heräilemässä aamutoimiinsa. Siinä missä Bob saa rauhassa viettää aamuhetkensä, onkin naapurissa vallaton vipellys käynnistymässä. Äiti Gillian (Amber Valletta) yrittää vielä torkkuja venytellä, mutta tuhoon sellaiset suunnitelmat tuomitaan. Lapsista vanhimmat Farren (Madeline Carroll) ja Ian (Will Shadley) ovat uutta päivää aloittelemassa kinastelun sekä kärhämöinnin merkeissä. Noralla (Alina Foley) taas riittää tekemistä, kun hän yrittää vikkelästi kipittelevän lemmikkipossunsa Jethron perässä pysyä. Kello ei ole kovinkaan pitkälle ehtinyt, mutta sekalainen hässäkkä on hyvää vauhtia syntymässä. Eipä ainakaan pitkästymään pääse...
Gillian on jo lähdössä viemään vanhimpia lapsiaan opintielle, mutta arkihuolet roska-auton muodossa vielä huikkailevat. Bob toki hyvänä tyyppinä tahtoo apuaan tarjoilla ja siinä samalla tulee esille, ettei kyse pelkästä satunnaisesta naapuriavusta taida olla. Ilmeisesti Gillian ja Bob ovat jo jonkin aikaa toisiaan tapailleet ja jälleen olisi illallisohjelmaa tiedossa. Vanhemmilta lapsilta tulee vähemmän hienovarainen ja jokseenkin tyly mielipide äidin uudesta miesehdokkaasta. Toimistotarvikkeiden jännittävässä maailmassa työskentelevä Bob nähdään yksimielisesti toivottoman tylsänä robottina. Hiukkasen riittää siis Bobilla tekemistä, että saadaan julkisuuskuva viilailtua houkuttelevampaan kiiltoon.
Illallisajan koittaessa Bob tuumii, että suhde on menossa sen verran vakavaksi, että on tullut aika tuoda suuret salaisuudet Gillianin tietoon. Näin toinen ei tietämättään sitoutuisi eräänlaista kulissielämää viettävään heppuun. No, Bobin rehtiysyritys keskeytetään, kun Gillian tahtoo tiedotella, että hänen mielestään olisi parempi jäähdytellä pikkuisen. Hän selittelee näkemystään sillä, ettei Bob ole kovinkaan suuressa suosiossa lasten keskuudessa, mikä omat hankaluutensa aiheuttaa. Bob toki kovasti tahtoo saada lapset itsestään pitämään ja haluaa asiaan panostaakin. Kesken ruokailun kutsu kuitenkin käy ja pitäisi hommiin lähteä. Gillian hieman hämmästelee, miten Bobin työpaikalla voi tulla näinkin yllättävä kriisitilanne, mutta kun lähteä täytyy, niin lähteä täytyy.
Bob ei tietenkään myöhään illalla säntää mitään täyttämätöntä kynätilausta järjestelemään, vaan kyse on aivan toisenlaisista hommista. Sellaisista, jotka eivät voi odottaa seuraavaan päivään. Erilaisten virastojen vanhoja tuttuja on lähtenyt hipsimään hämäräpuuhat mielessään läheiselle öljynjalostamolle, eikä tunnu lainkaan mukavalta ajatukselta sellainen, että katsellaanpa millaisia kepposia kavereilla on suunnitteilla. Ehei, vaan parasta agenttia tietenkin kelmejä vastaan estämään tihutyöt. Bob on tietysti oiva kaveri hommaan, kun pitää estää mahdollinen tuhoisampikin räjäytys. Pahisporukan kärjessä juonitteleva Poldark (Magnús Scheving) on itsekin paikalle vaivautunut, minkä ripeästi toimiva Bob osoittaa pahaksi virhearvioksi. Lyhyen selvittelyn jälkeen toinen onkin pidätetty ja valmis pitkäaikaisempaankin säilöntään valtion tarjotessa täyshoidon.
Toimistolla tulee selväksi, että Kiinasta tilapäisesti Yhdysvaltoihin avustamaan saapunut Bob aikoo lopetella agenttiuransa Poldarkin pidättämiseen. Takaisin hän ei enää aio palata, mutta rauhallisemmat päivät Gillianin kumppanina miestä houkuttelevat. Työkaverit toki ihmettelevät jäähdyttelypäätöstä, mutta jokainen valitkoon itse. Aivan leppoisaa loikoilua ei jatkossakaan ole luvassa, sillä nyt liikenee hyvin aikaa saada Gillianin lapset paremmin kiintymään. Nämä taas ovat käynnistelemässä päinvastaiseen lopputulokseen pyrkivää operaatiota, eli Bob lopullisesti pihalle äidin elämästä. Farren ja Ian pitävät edelleen kauhistuttavana ajatuksena, että nössönä vässykkänä nähdystä Bobista tulisi pysyvämpikin osa elämää. Kumpikin osapuoli saakin yllättäen tilaisuuden, sillä Gillianin pitää poistua isänsä tueksi sairaalaan. Bob taas kinuaa itselleen lastenhoitajan pestin ja siten tiedossa olisi useamman päivän verran yhteiseloa.
Helpolla eivät lapset tahdo hoitajaansa päästää ja kaikenlaista kepposta onkin luvassa. Bob toki on työnsä kauttakin joutunut sen verran tiukkoihin paikkoihin, ettei heti ala huuli väpättämään ja pyyhe kehään lennä, kun vähän vaikeuksia ilmenee. Poldark taas ei ehdi kunnolla edes vankielämään tutustua aikaisen vapautuksen osuessa kohdalle. Kyseessä on omin luvin tapahtuva karkailu, jollaista ei aivan läpi sormien tahdottaisi katsella. Siitä herää sellaisiakin epäilyjä, että joku agenttiporukasta tekee vastapuolen kanssa läheistäkin yhteistyötä. No, Bob jo ehti eläköitymään, joten eiväthän nämä häntä koske, vai? Poldarkin leirissä ollaan sitä mieltä, ettei kaveria vielä sovi leikistä päästää, sillä on syytä olettaa, että Bobin hallussa on tiedosto, johon lähempi tutustuminen ei ole lainkaan suotavaa. Käsky käy kovana, eli henki kaikilta pois tarvittaessa. Niinpä Bobin pitäisi onnistua hoitamaan entinen uransa kunnolla pakettiin ja selviämään vielä kotijoukkojen keljuista kepposistakin.
Brian Levant on ehtinyt urallaan ohjailemaan vähintään kohtalaisen kasan koko perheelle suunnattua huvittelua. Näkemieni perusteella hänellä ei erityisen ihmeellistä annettavaa tälle lajille ole. Paras katsomistani on Beethoven, mutta kaukana loistavasta sekin. Snow Dogs taas alkaa olla sitä sarjaa, että kehnoa komediaa sieltä tulee komeiden maisemien sekä koirien pelastaessa pikkuisen. The Flintstones sekä Jingle All the Way vaikuttivat aikoinaan melko rasittavilta. Nämä ovat jo pitkälti unohtuneetkin, eikä suurempia uusintahaluja ole heräillyt. Tähän kehnouden ja keskinkertaisuuden vallitsemaan joukkoon The Spy Nex Door toki ihan luontevasti sujahtaa. Näitä on siis tullut sen verran ihmeteltyä, että voinee väittää riman olevan kohtalaisen alhaalla Levantin kyhäelmissä.
Jokseenkin vähäisin eväin ollaan liikkeellä, eikä niitäkään kovin mielikuvituksekkaasti hyödynnellä. Joitakin E-luokan vitsejä venytellään käsittämättömästi kohtauksesta toiseen. On se hillitöntä ja hauskaa, kun pääpahiksen vaatetuspulmista saadaan aina vain ammennettua lisää hupia. Harmi vain, ettei kyseessä ole mikään hyvä juttu, mutta hei, sopiihan sen toistaa ja toistaa, jos ei muutakaan keksi. Voisihan näitä lähteä puolustelemaan, ettei tällainen omaperäisyyden ja tasokkuuden puuttuminen kovinkaan tavatonta ole näissä elokuvissa. Sellainen ei kuitenkaan ole kovin mielekästä yleisvaikutelman ollessa, että tekijöiden suunnalta nähtynä katsomoon kelpaa ihan hyvin kolmannen asteen käytetyt vitsitkin. Mitäpä sitä suuremmin vaivautumaan, rahat ja pois, eikä muuta kuin seuraavaa rutiinihuitaisua tekaisemaan.
Lapset vastaan Bob -asetelma on agenttimausteestaan huolimatta kovin kaavamaista kohkausta. Toiset yrittävät nuuskia Bobin asunnolta jotakin kyseenalaista materiaalia tai törkyä, mutta kun se ei toivottua tulosta tuota, niin pitää käydä suoraviivaisempaan kamppailuun. Iania esittävä Shadley saa raskaan taakan kantaakseen. Nuori poika on ilmeisesti jonkinlainen orasteleva yleisnero, vitsiautomaatti ja yritetäänhän hänen suuhunsa sulloa vielä nolostuttavan huonoja iskurepliikkejäkin. Tätä touhua on paikoitellen vaivaannuttavaakin katsella, kun toinen ei läheskään aina vuorosanoistaan mitenkään hyvin selviä. Bob taas pyytää kaveriltaan salkullisen vakoiluvimpaimia. Siitä vain hassuttelemaan ja järjestystä palauttelemaan, samaan aikaan kuriton kolmikko kaaosta yrittää aiheutella. Kameroilla valvonta helpottuu ja miniliekinheittimestä löytyy apua kurjalle kokillekin. Lainkaan ei ihmetytä sellainen, että ilmeisesti suuri osa katsojista on mieltänyt nämä kepposet sekä kolttoset kovin laimeiksi. Tympeimpiä tuokioita ihmetellessä alkaa tulla jo pikkuisen paha mieli Jackien puolesta, mutta tietoisesti kaveri kuitenkin on mukaan kai lähtenyt.
The Spy Next Door ei edes ole Jackien läheskään ensimmäinen harha-askel tässä sarjassa, vaan esimerkiksi The Tuxedo ja The Medallion kuuluvat samaan kuonakerhoon. Yksikään näistä kolmesta ei käsittääkseni ollut taloudellisesti mikään suurempi menestys. Voisi myös olettaa, ettei niistä mitään mittavaa hyötyä ole Chanin urakehityksellekään ollut, vaan jokainen on ennemmin haukkuja keräillyt. Virheitä siis on tehty, mutta niistä oppiminen on vähän niin ja näin. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos Jackie tahtoo koko perheelle soveltuvia toiminnallisia komedioita silloin tällöin tehdä. Antaa palaa vain, mutta laatuakin voisi hiukkasen miettiä, eikä tarttua aivan typeriltä vaikuttaviin projekteihin. Menee hyvä mies hukkaan tällaisissa hutiloinneissa. Helpon rahan houkutus on varmaan suuri, mutta toisaalta onhan sekin vähän surkuhupaisaa, jos maailmanlaajuisesti suurimpiin toimintatähtiin kuuluva kaveri puuhastelee kovin kuraisia elokuvia palkkioiden takia.
Ovathan muutkin suuremmat toimintatähdet uransa jälkimmäisellä puoliskolla hieman nolojakin juttuja pennosten toivossa harrastelleet, mutta ei se sitä lainkaan ylevämmältä näyttämään saa. Jackie on tietysti tiedotellut, etteivät paikat enää kestä kovia toimintaelokuvia, mikä tietysti on ymmärrettävää. Siinä valossa loikka tällaisten perhekomedioiden suuntaan näyttää ihan perustellulta. Harmi vain, etteivät Jackien vahvuudet niihin kovinkaan hyvin sovi. Hänen toimintaelokuviensa ystäville näillä on kovin vähän annettavaa. Jackie toki on hauska kaveri, mutta usein se huumori on varsin tiiviisti sidottua miehen temppuihin ja taistoihin. Niitä vempaimia nyt voi heilutella suunnilleen kuka tahansa, eikä Jackie jokin ihmevekotin kädessään kovin hauska heppu ole. Englanniksi sanailu tuottaa edelleen vaikeuksia, joten on vaikea nähdä, että Jackie tulisi missään verbaaliseen tykitykseen panostavassa amerikkalaisessa komediassa loistamaan. Tässä saattaa olla ripaus kyynisyyttä mukana, mutta mielestäni Jackiella ei ole paljoakaan annettavaa tällaisille elokuville. Sellaisiin osiin löytyy kyllä sopivampia tyyppejä. Pidän kuitenkin ovea edelleen raollaan, joten yllätysmahdollisuus on avoinna. Nähdyn perusteella vaikuttaa kuitenkin kovin epätodennäköiseltä, että Jackie onnistuisi itsensä luontevasti sujauttamaan kohkailevien perhekomedioiden tähdeksi.
Tämän paasauksen ei ole tarkoitus viestitellä, että Jackie olisi jokin kangistunut muumio, jonka voisi kaapata valkokankailta ja tuuppia eläkepäiviään viettämään. Elokuvan ilmestyessä 2010 Jackiella tuli 56 vuotta täyteen, mutta varsin ripeästi ja lipeästikin hän edelleen liikkuu, heiluu ja hyppii. Putkien ja palkkien päällä pomppiminen tai kiipustelu ei vaikuttaisi olevan kovinkaan ongelmallista. Minulta on Jackien kuluvan vuosikymmenen teokset pitkälti katsomatta, mutta sellaista käsitystä on kuitenkin päässyt muodostumaan, että kyllä hän on edelleen tehnyt siinä mielessä vaativampia elokuvia kuin The Spy Next Door. Vertailuun voisi ottaa vaikkapa samaiselta vuodelta elokuvan The Karate Kid. Sekään ei Jackien parhaimmistoon kuulu, mutta paljon paremmalla mielellä häntä sellaisissa katselee kuin tyhmissä sekä täysin yhdentekevissä hassutteluissa.
Saahan Jackie hieman huitoa ja potkiakin, sillä mukaan on laitettu noin kourallinen toimintakohtauksia. Näiden ansiosta ei innosta suurempia ilotulituksia tykitellä, sillä usein tarjolla on parin minuutin verran vääntöä. Jackie pääsee kyllä ketteryyttään vähän väläyttelemään, mutta jos jostakin syystä näitä laittaisi rinnakkain kultakauden tuotosten kanssa, niin ehkä nipinnapin alkuverryttelyiksi kelpaisivat. Luultavasti kuitenkin tasoltaan tällaiset tappelut jätettäisiin kokonaan pois. No, siinä nyt ei ole suuremmin mieltä lähteä marmattamaan, jos ei 2000-luvulla valmistuneessa amerikkalaisessa perhekomediassa päästä tai edes pyritä samanlaiseen vimmaan kuin Jackien kotikulmilla vuosikymmeniä aiemmin kuvatuissa rajuissakin rypistyksissä. Reilumpaa on ottaa vertailukohdaksi Chanin 2000-luvun amerikkalaisten elokuvien toimintaosasto. Valitettavasti saa todeta, ettei The Spy Next Door siinäkään sarjassa pääse loistamaan. Ei riitä puhti, eikä tahtokaan. Johtoajatuksena tuntuu näissäkin olevan, että kunhan jotakin vähän vauhdikkaampaa, niin se riittää. Katsoja kuitenkin jättää kiittämättä ja kumartamatta keskinkertaisuuksille tuhahdellen.
Toiminnan ja temppuilun kiltin linjan toki nieleskelee ilman suurempia yskähtelyjä. Ei liene tarkoituskaan, että lähdettäisiin raivopäisinä pahiksia henkihieveriin pieksemään. Siihen temppuiluun olisi suonut vähän mielikuvituksellisempaa otetta. Nyt lyhyet jaksot tuntuvat yksinkertaistetuilta ja riisutuilta versioilta Jackien aiempien elokuvien koitoksista. Onko kyse sitten laiskuudesta vaiko rajallisista mahdollisuuksista? Voisin ainakin veikkailla näistä muodostuvaa yhdistelmää. Tuskinpa tässä tapauksessa on haluttu viikkoja käyttää muutaman toimintakohtauksen toteutukseen. Jackie taas tunnetusti kaipaa melkoisesti aikaa ja vapautta toteuttaakseen näyttävämpiä kommelluksiaan. Lopputulos ainakin viestittelee kiirehdinnän suuntaan. Jos näin ei kuitenkaan ole, niin sitten on Jackien mietintämyssy ollut luvattoman löysällä ja vaatimukset alhaalla. Joka tapauksessa eipä näistä mätkinnöistä legendoja nouse kertoiltavaksi. Siitä huolimatta ne edustavat elokuvan viihdyttävintä tarjontaa. Voisi myös kehua siitä, ettei lähdetä liikoja agenttivimpaimien saloja ihmettelemään. Minua alkaa usein helposti kyllästyttää kovin vekotinvetoinen meno, joten maltillisuutta hyvällä katselen.
Pakkohan mukaan on herkistelyjäkin heittää, mutta sydän on tässä tapauksessa kovin ontto. Sitä ei kannata kauheasti kopsutella, sillä luultavasti räsähtäisi rikki. Farren edelleen kuvittelee, että aikoja sitten lähtenyt isä vielä joskus palailee. Bob joutuu hankalaan paikkaan, mutta haluaa yrittää toista auttaa. Nämä kaksikon yhteiset hetket tähtitaivaan alla eivät mitään sujuvinta tai lämpöisintä jutustelua edusta, mutta kaukana ollaan viimeisten minuuttien tönkköisestä vaivaannuksesta. Loppuhetkien julisteluja katsellessa ja kuunnellessa peukalo tahtoo vaellella vaivihkaa stop-napille ja seisauttaa latteudet päästäen katsojan piinasta, mutta loppuun asti sitä pitää sinnitellä. Pikkuisinkin laitetaan kohti kameraa kujertelemaan, että kovasti tahtoisi Bobista itselleen uuden isän. Siinä vaiheessa alkaa katsomon puolella olla valmista tavaraa uuvahtamaan. Liikutus ei pääse vahingossakaan lähelle, vaan ennemmin ihmettelee, että olikohan ihan pakko...
Ymmärrettävistä syistä useinkaan ei tule vastaan sellaista hihkumista, että The spy Next Door Jackien parhaiden saavutusten joukkoon huudeltaisiin. Se löytää paikkansa paljon alempaa, mikä ei ole lainkaan hyvä juttu. Jos rajataan tarkastelu Chanin Yhdysvaltojen kiertueeseen, niin silti ollaan jossakin kehnoimmassa kolmanneksessa. Monessakin mielessä elokuva jättää varsin valjun sekä huolimattoman vaikutelman. Huumori ontuu pahasti, tappeluissa tavoitellaan parhaimmillaan keskinkertaista hutkintaa, herkistelyt menevät nolosteluksi ja sitä rataa. Huikaisevaa huimien temppujen juhlaa tuskin monikaan odottelee, mutta jos perhekomedialta toivoo edes puoliviihdyttävää menoa, niin sen ei kai pitäisi olla liikaa pyydetty. No, Levantilta ja kumppaneilta sellaisen toimittaminen ei onnistu. Jälkitunnelmiksi jää nihkeä nuhjuisuus ja vaikutelma, että pari kertaa jauhettua purukumia tässä ollaan kauppaamassa. Ideat on nähty ja paremmin toteutettu aiemmin, eikä mitään makua ole saatu tuotteeseen tarttumaan.
The Spy Next Door (2010) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti