Hirmuinen raakalaiskarhuko sinne metsänvartijan selän taakse vaivihkaa hiippailee muristelemaan, saa katsoja hetkisen verran ihmetellä. Kovasti ainakin yrittää karjahdella, mutta vähän nolosti päättyy se ärähdys, kun Beth päättää toiselle näyttää kuka kovimmin karjuu. Boog paljastuu suunnilleen sillä hetkellä melkoiseksi nallekarhuksi, joka ei harmaakarhujen pelättyäkin hurjuutta huokumaan pääse. No, mikäpä siinä sitten, kun tanssahtelu näyttää kaverilta sujuvan vähintään hyvin. Autolla yhdessä huristellaan läheiseen pikkukaupunkiin. Kyseessä on kumpuilevienkin havumetsien ympäröimä Timberline. Siellä odottelee eräs esiintymislava kumpaistakin autossa istuskelevaa.
Beth ja Boog vetävät yhdessä temppuiluesitystä, joka turisteja sekä paikallisiakin katselijoita viihdyttää. Jälleen saadaan yksi erinomaisesti sujunut näytös kirjatuksi, mutta pitkään ei Beth ehdi hyvistä mielialoista nautiskelemaan, kun Shaw kurvailee paikalle autollaan. Metsästyskauden alkuun on edelleen kolme päivää, mutta mikäpä se siinä konepellillä onkaan sidottuna, ellei peura, jolta toinen sarvikin on jonnekin matkalle jäänyt. Bethillä suorastaan kiehuu tällainen piittaamattomuus sääntöjä kohtaan, mutta Shaw kömpelösti selittelee, että minkä sille voi, jos peura tahtoo kirmata menopelin eteen. Kaupungin katukuvaa silmäillessä ei voi välttyä ajatukselta, että monia muitakin ajatus uuden kauden avauksesta kutkuttaa, sillä aseet kulkevat katukävelykavereinakin mukana. Beth kuitenkin patistelee paikallista poliisia valvomaan tehokkaammin näitä rikkomuksia.
Muiden kinastellessa sisätilojen puolella huomaa Boog, ettei peura aivan vielä ole ehtinyt henkeään heittämään, vaan alkaa tokkurastaan virkistymään. Ymmärrettävästi toinen on ikävästi yllättynyt nykytilastaan, eikä ennuste tulevaisuuden suhteen erinomaiselta vaikuta, kun on tienoon ilkeimmän metsästäjän autoon kytketty. Ennen lähtöä Boog teräväkyntisesti ja hyväsydämisesti päättää auttaa uutta tuttavuutta karkailemaan. Shaw ei tietenkään tykkää yhtään tällaisista palveluksista, mutta metsästyskauden ulkopuolella on varsin kyseenalaista alkaa räiskimään poliisiaseman pihalla. Vaikka kuinka mieli tekisikin, niin siitä kiipelistä selittely ei välttämättä enää pelastaisikaan.
Siinä missä Elliot-peuralle koittavat tosissaan kovat ajan kolmen päivän kuluttua, on Boog-karhun elely huomattavasti helpommaksi järjestettyä ja vaarojen suhteenkin hän saa olla erityisasemassa. Kesyyntyneelle karhulle on kertynyt joukko etuisuuksia, joita hän toki osaa arvostaakin. Kukaan ei ole ottamassa henkeä pois pyssyllä, oma kuiva peti odottaa illalla nukkujaansa, televisiota saa katsella, herkkutarjontaa löytyy ja Beth vielä laulelee unilaulutkin. Ikkunan takaa katsoessa Elliot ymmärtää tilanteen siten, että Boog on vangiksi jäänyt ja tahtoo toisen pelastaa aiempaan palvelukseen vastatakseen. Boog joutuu selittämään, että hänen kannaltaan tilanne on mitä parhain, eikä pelastusta tässä tapauksessa tarvita. Toinen tosin ivailee, että taitaapi nalle kilttinä lemmikkinä asustella omistajansa hoivissa.
Elliot alkaa Boogin kotoisessa autotallissa sekoilla sekä säheltää ja sellaistakin ehdottelee, että voisi kaveriksi muutella, jos olot niin erinomaiset ovat. Keksiipä Elliot sitten toisen ajatuksen ja alkaa houkutella herkuilla kaveriaan iltarientojen pariin. Puraisu Juhuu-patukasta maistuukin niin hyvältä, että lisäähän sitä samaa tahtoo. Herkkujahti siis alkakoon! Kaksikon yöllinen hassuttelu ja syöpöttely tietysti vähemmän toivottuja lieveilmiöitäkin tuottelee. Lienee selvää, että parin varsin kookkaan eläimen laittaessa pienissä puodeissa mullinmallin-vaihteen päälle, niin vaihtelevaa vahinkoahan siitä kertyy. Sireenivinku jostakin alkaakin ujeltaa, mikä saa Elliotin pinkaisemaan pakoon. Lainvartija taas palauttelee sokerihumalaisen Boogin Bethin huomaan. Vähän sellaista ehdotusta on ilmassa, että jospa vähitellen alettaisiin harkitsemaan Boogin sopeuttamista metsäluontoon.
Beth ei ole halukas karhukaveristaan luopumaan, vaikka taitaa tietää lykkäävänsä väistämätöntä, mikä tekee asiasta molemmille aikanaan vielä vaikeampaa. Jos kuitenkin vielä edes yksi yhteinen kesä... Uusi aamu koittaa Elliotillekin ja se alkaa kitkeränsuloiseen kahviin tutustumalla, kun toinen hörppyjä kulauttelee hyikötellen, mutta kovasti piristyen. Päänsärkyinen karhu yrittää toisaalla saada itseään esityskuntoon, ettei aivan pääsisi homma lässähtämään. Samaiseen paikkaan tietenkin pöllähtää kofeiinivirkku peurakaveri säheltämään. Kaksikko saakin esiripun takana melkoisen näytöksen aikaiseksi ja varjokuvia hirvittelevä yleisö saa kauhistella, että mitä julmaa suolestusta aiemmin kiltti Boog siellä mahtaa suoritella. Paikalle sattuva Shaw saa myös tekosyyn vetreytellä liipasinsormeaan kaunoja purkaakseen. Ei näytä hyvältä, ei...
Poliisi ja Beth pelastavat päivän koheltavan kaksikon osalta, eli henkensä saavat pitää Shawn kärvistellessä. Jonkinlainen raja kuitenkin on ylitetty, eikä Boog enää samana kilttinä karhuna näyttäydy. Raskain sydämin Beth joutuukin varsin lyhyellä varoitusajalla kaveristaan luopumaan. Hän kuljettelee Boogin sekä Elliotin kauas kukkuloiden ja vesiputousten taakse turvaan metsästäjiltä. Herätys kaukana kotoa ei ole yhtään Boogin mieleen. Jotenkin sitä pitäisi taikoa itsensä takaisin Timberlineen, mutta valitettavasti olemattomat suunnistus- sekä erätaidot tekevät operaatiosta melkoisen hankalan purtavan. Uudesta ystävästäkään ei tunnu hyötyä olevan, vaan ympyröissä kuljetaan. Retken etenemistä entisestään hankaloittaa uskomattoman riidanhaluinen orava-armeija, joka tahtoo käpyjä viskoa, kun vähänkin syytä vihamielisyyteen saa. Muut metsien asukkaat taas suhtautuvat kovin pilkallisesti kilttiin nallekarhuun ja tämän kaveriin. Niin, ja sitten tietysti ne metsästäjätkin. Löytyyköhän harharetkille onnellinen loppu vai onko määränpää sittenkin toimia koristeena jonkin metsästysmajan ankealla seinällä?
Suunnilleen siihen tapaan tässä edetään kuin ennakko-odotukset vihjailivatkin. Vauhtia ja vitsiä kyllä riittää, sitä ei auta kiistämään lähteä. Valitettavasti valittu linja taitaa olla se, että määrä korvatkoon laadun. Mitään kovinkaan erikoista tai erinomaista ei ainakaan omaan mieleen pilkahda, kun katseltuja minuutteja näin jälkikäteen päässään pyörittelee. Open Season ei pääse tylsäksi käymään, mutta näillä keinoin ei mitään muistettavaa metsäseikkailua synnytetä. Kadotettujen mukavuuksien jahti ei pelkällä kaasun painamisella lähde kummoiseenkaan kiitoon.
Katsellessa pääsee muodostumaan sellainen vaikutelma, että muiden suurien tuotantoyhtiöiden tapaan Sony on tahtonut saada vauhtiin menestyksekkään animaatioelokuvien sarjan. Suurella budjetilla on lähdetty liikkeelle ja pää- sekä sivuosat vilisevät tunnettujen näyttelijöiden ääniä. Hätäisestä huitaisusta ei varmaan kannata huudella, sillä valmistumiseen meni runsaat kolme vuotta, mutta hengettömästä menosta voisikin hiukkasen valitella. Minun silmilleni on jokseenkin yhdentekevää, vaikka päähahmojen turkeissa huojuisi aidolta ja eläväiseltä vaikuttaen miljoona tai useampikin eroteltavissa oleva karva, mutta muuten ei saada karvakaverien tekemisiin kunnollista intoa tai koskettavuutta.
Vaikka tosiaan turkkikarvoihin olisikin panostettu huomattavasti, niin minun olisi vaikea nähdyn perusteella arvailla, että tekemiseen on panostettu rapsakat 80 miljoonaa dollaria. Hahmojen ilmeily on mielestäni monesti jokseenkin köyhää ja yksipuolista, nekin vielä paikoin kankeita ja kömpelöitä hymyjä sekä irvistelyjä. Jotkut sivuhahmoista taas saavat tässä mielessä kovin olemattoman käsittelyn. Esimerkiksi kelvannee vaikkapa metsän pupujoukko. Niiden naamojen takaa en hyvällä tahdollakaan onnistu mitään riemastuttavaa eloisuutta löytämään tai edes pupusöpöstelyä noin yleisesti. Toisena voisi mainita vaikka Elliotin ihastuksen kohteen Gisellen. Kyseessä on kuitenkin yksi merkityksellisemmistä sivuhahmoista ja lopputulos on melkoisen vaatimaton. Tällainen jälki on melko kaukana siitä animaatiosta, joka omia silmiä enemmän viehättelee.
Kahjo kohellus ja hassujen höpöttely tässä tapauksessa vaikuttaa muutenkin olevan se suurin vetonaula, mutta mistään täysosumasta ei tee mieli jutustella, sillä näitä heittoja kuunnellessa ja kohkausta katsellessa tunnelmat ovat useammin "hmph..." kuin "hehheh". Kovin on yritetty koostella metsään hulvattomalla tavalla käyttäytyvää eläinjoukkoa. Oravat ovat vieraille uhittelevia riidanhaastajia, joilta kyllä lähtee käpytäyslaidallinen hyvinkin herkästi. Kalat suorastaan loikkaavat ylös virrasta läpsimään ja mätkimään. Peuralauma muistuttelee varsin kovaotteisesti Elliotille, ettei tarvitse tulla takaisin. Siinä jaellaan tylyyn tapaan ilmaisia ilmalentoja lajitoverille. Vähän kajahtaneet sorsat taas muistelevat traumaattista muuttomatkaansa, joka kääntyi kammottavaksi selviytymiskamppailuksi. Ehkä olisi laatukarsintaa voinut tiukemminkin harrastella, vaikka se olisikin johtanut vitsitulvan kuihtumiseen. Useampi heikko tai keskinkertainen sutkaus peräkkäin on mitä oivin keino, mitä tulee yleisen tympivyyden lisäämiseen.
Pitäähän hiukkasen vinksahtaneeseen porukkaan vielä hassunhauskasti vainoharhaisia salaliittojuttuja päässään pyörittelevä tyyppi saada mukaan, eiköstä vain... Sen paikan täyttää tietysti Shaw. Muutenkaan hän ei mikään miehistä mukavin ole. Eläimet ovat hänelle jotakin sellaista, minkä voi ammuskella tai yliajaa pois päiviltä tuosta vain, jos siltä tuntuu. Päälle tietysti mautonta vitsiä. No, hänen päähänsä on iskostunut sellainen ajatus, että eläimet ovat yhdessä juonittelemassa ja vähitellen nousemassa kapinaan. Laajempi konflikti kuitenkin on väistämätön ja mitä kaikkea... Sanoisin, että tyyppi juttuineen sijoittuu melko selvästi sinne hohhoijaa-osastoon ja huvittavuus on kovin olematonta.
Jos hivenen päätöntäkin säntäilyä haikailee, niin sellaisiin toiveisiin Open Season onnistuu vastailemaan. Ensimmäisellä puolikkaallakin vauhtia riittää, mutta isommat mullistukset säästellään lähemmäs loppua. Murtuvan padon ja sen takaa vapautuvien vesimassojen aiheuttama kaaos lienee suurimpia sekä näyttävimpiä jaksoja. Pitäähän se metsästyskausikin lopulta käyntiin työntää. Siihen liittyviä ovelia operaatioita katsellessa ei voi välttää sitä, että alussa mainittu Over the Hedge pariin otteeseen mielessä pääsee vierailemaan. Oma silmäpari ei toistaiseksi ole tämän vauhtivipellyksellä juhlivan alalajin teoksia määrällisesti vielä erityisen paljoa nähnyt, mutta siitä huolimatta kyllästyminen on hyvää vauhtia käymässä kimppuun.
Luultavasti näillekin yleisönsä on, sillä käsittääkseni Open Season tekijöidensä kassaan miljoonaa toisensa jälkeen kilautteli. Alkaa kuitenkin näyttää siltä, ettei näillä minulle erityisen paljon ole tarjottavaa. Omalla kohdalla esimerkiksi tämä Open Season ei ole minkäänlainen haastaja hyvälle toiminta- tai seikkailuelokuvalle, vaan edustaa ennemmin sitä elokuvajoukkoa, jonka edustajia kyllä suuremmin tylsistymättä katselee ainakin paremman tekemisen puutteessa, mutta mitään pysyvää muistijälkeä lienee turha toivoa. Epäilenpä, että Open Season aloittelee lähenevässä tulevaisuudessa matkansa sinne unholan suuntaan. Yksittäisillä näyttävämmillä toimintakohtauksilla harvemmin mitään iki-ihastusta saadaan animaatioelokuvien puolella aikaan.
Itse olen sen verran rajoittunut, että jotakin muuta kaipaisi myös, kuten vaikka niitä rakastettavia hahmoja. Onhan se tavallaan hassua, että löytyy kiukkuista moottorisahamajavaa, salaliittohörhöilyä ja kahjoa kaikenlaista. Harmittavampaa taas se, ettei näiden tekemisistä noin herkemmällä tunnepuolella paljoakaan piittaile. Testinä voi tässä tapauksessa käyttää kohtausta, jossa ystävysten tiet ovat erkanemassa. On synkkää sekä sateista kuvaa, valittelevaa laulua, mutta eipä vain tunnu yhtään missään. Lähinnä jää kiusaantunut olo, että pakkohan sellaistakin oli yrittää ja siihen ruhtinaalliset pari minuuttia hukkailla. Sitten taas vitsiniekat kohkauksineen vauhtiin. Käy sellainenkin mielessä, että ehkä olisi luontevampaa yrittää selvitä kokonaan ilman näitä kovin kaavamaisia surumielistelyjä, jos tosiaan parempaan ei niiden suhteen pystytä.
Levyjulkaisun bonustarjonnasta voisi vähän kirjoitella, sillä sitäkin puolta tuli selailtua. Poistettuja kohtauksia on pari, eikä niissä viimeistely ole lähelläkään valmista. Tosin en keksi syitäkään, miksi olisi pitänyt valmiiksi tehdä, sillä kovin yhdentekeviä ovat. Sekaan on sujautettu myös neliminuuttinen lyhytelokuva Boog & Elliot's Midnight Bun Run, jossa kaverukset yön turvin kähveltävät retkeilijöiltä evästä. Sekään ei sanottavammin innostele. Deathrayn musiikkivideo kappaleesta I Wanna Lose Control taas muistuttelee, miten heikkoa ja keskinkertaista musiikkia elokuvaan on lätkitty. Sinänsä hymyilyttää, että tällaisen lattean renkutuksen pitäisi osaltaan innostella jonkinlaista riehaantumista. Behind the Trees on 15-minuuttinen katsaus tekovaiheisiin. Alkuun vähän höpötellään tarinan muotoutumisesta, mutta enimmäkseen hehkutellaan visuaalista ilmettä ja ihmetellään sitä uskomatonta karvamäärää. Kahdeksan minuutin mittaisessa pätkässä taas lähinnä kehuskellaan, miten sopivia ja hyviä tyyppejä äänirooleihin löydettiinkään.
Tulipa taas sävyltään valittelevaa tilittelyä, vaikkei Open Season mikään rasittava kamaluus olekaan. Harmittaa hiukkasen, että panostellaan paljonkin aikaa sekä rahaa ja vuosien työn tuloksena saadaan aikaan elokuva, jota tykkäisi lähinnä summailla siten, että onhan se nyt ihan menettelevä kertakäyttöviihdyke. Sellaisena Open Season minulle pitkälti näyttäytyy, eikä elokuvasta löydy juuri mitään juttuja, jotka jättäisivät jälkeensä ajatuksen mahdollisesta uusintakatselusta. Oikeastaan se onnistuu ennemmin luomaan nihkeyttä niiden jatko-osienkin suhteen ja siirtää samaisen kolmen elokuvan boxin availua tuonnemmas tulevaisuuteen. Jos tahtoisi huojuvia aasinsiltoja pitkin horjua vaikkapa kolme vuotta aiemmin ilmestyneen karhuseikkailun pariin, niin voisi vähän vertailuja tehdä. Brother Bear ei todellakaan kuulu omalla listalla parhaisiin Disney-klassikkoihin, mutta onhan se silti paljon nautittavampi kokemus. Löytyyhän siitäkin hassusti höpötteleviä ja koheltavia sivuhahmoja, toiminnallisempia jaksoja ja niin edelleen, mutta erilaiset elementit on taiteiltu paremmin toimivaksi paketiksi. Kokonaisuus saa aikaan värähtelyjä sydänseuduillakin ja tarjoaa niitä muistettaviakin tuokioita. Open Season taas vitsailee ja vyöryttelee paljon ahkerammin, mutta jättää kovin laimean vaikutuksen, eivätkä nämä karvakamut parasta elokuvaseuraa ole.
Open Season (2006) (IMDB)
On nämäkin animaatiot nähty, mutta minkäänlaista vaikutusta eivät tehneet. Kuten sanoit aikamoista kohellusta, mutta semmosesta lapset tykkää. Ei aikuiset ihan niinkään.
VastaaPoistaVoi olla, että tulee turhankin ankarasti näihin suhtauduttua. Toisaalta mietin kyllä, että jos olisin nuorempana nähnyt tällaisen elokuvan, niin mahtaisiko se olla sellainen, että olisi saanut enemmänkin ihastumaan ja vielä vuosia myöhemminkin muistelemaan. Jostakin syystä epäilen, että ei...
Poista