Etäisyyttä tässäkin tapauksessa on haluttu ottaa, eikä pikkuruinen kotiplaneetta vielä edes kuvista erotu elokuvan alkaessa. Vähitellen sinertävä vesivoittoinen pallo kuviin saadaan, mutta kamera lähteekin kiitelemään kohti valkoisempia napaseutuja. Jäätä, jäätä, jäätä ja jäätävän hyytävää vettä...siinäkö se sitten? Ehkei sentään, vaan jäämassojen suojissa elämääkin esiintyy. Keskellä lähes ääretöntä valkeutta asustelee tuhansien keisaripingviinien yhteisö ja heidän seuraanhan mielellään lähteekin.
Kylmyys ei näitä viileääkin viileämpien jäälauttojen asukkaita onnistu lannistamaan, vaan iloiset laulelut kuuluvat ilmeisesti erottamattomasti pingviinielämään. Memphis (äänenä Hugh Jackman) ja Norma Jean (äänenä Nicole Kidman) niinkin runsaasti toistensa sulosoinnuista tykkäilevät, että sitä kautta sielunkumppaninsa löytävät. Siitä ei enää kovinkaan pitkää aikaa vierähtele, kun pitääkin jo tarkkaavaisesti sekä erittäin varovaisesti kuljetella sekä suojella kuoriutumista odottelevaa pienokaista. Pingviinimaailmassa varhaisvanhemmuus menee niin, että äiti luovuttaa munan isälle hoidettavaksi.
Muiden pingviiniäitien tapaan Norma Jean lähtee runsaat pari kuukautta kestävälle kalastusreissulle. Memphis viettää samaisen ajan hautomisen parissa. Tämä pätkä ei todellakaan ole mikään helppo rupeama, joka hujauksessa hoidettaisiin. Aurinko karkailee nopeasti mailleen myrskyistenkin tuulten tuivertaessa ympärillä. Pakkasasteiden tylyydestä ei varmaan tarvitse mainitakaan. Joukossa kuitenkin on voimaa, joten laajennettu isukkikerho kerääntyy suureksi rykelmäksi. Etulinjojen viimavahteja vaihdellaan tiuhaan tahtiin. Vaikka näin saadaankin lämpöä ja suojaa, niin ryhmittymää ympäröivät varsin armottomat olosuhteet, jotka pienistä virheistä sekä lipsahduksista ovat valmiita rankaisemaan. Hetkeksi keskittymisensä herpaannuttava Memphis onkin kovin lähellä karmaisevaa sähellystä.
Korkeammilta muinaisilta pingviinijumalilta anotaan aurinkoa ahkerammin vierailemaan. Pimeys toki on tänäkin vuotena pitkään vallinnut, mutta synkkien päivien voitto ei lopullinen onneksi ole. Vähitellen valo lisääntyy ja lämpö laittaa valtavia jäämassoja vyörymään sekä murenemaan. Suuria mullistuksia tapahtuu ympäristössä päivittäin, mutta myös äänenvoimakkuudeltaan vähäisempiä myllerryksiä. Tuhansien kuorten suloinen rapina ei pauhussaan nouse räsähteleviä jäävuoria haastamaan, mutta elämää tämä iloinen joukkokuoriutumistapahtuma tuo mukanaan vähintään yhtä paljon. Melkein kaikki poikaset ovat ajallaan kuorisuojastaan murtautumassa ulkomaailmaa ensimmäistä kertaa ihmettelemään. Aivan kaikkien uusien isien sydämissä ei pelkkä riemu raikaa, vaan Memphisillä on muiden iloitessa pala kurkussa. Pitääköhän siitä kylmemmän kauden hetken huolettomuudesta sittenkin maksaa kohtuuttoman kovaa hintaa...?
Memphis alkaa tilanteeseen kovin toivottomasti suhtautua, kun ei mitään elonmerkkejä ilmene odottelusta huolimatta. Paikalle pyyhältää hetkeä aiemmin ikuisen talven maailmaan syntynyt Gloria (äänenä Brittany Murphy), joka viattomasti tiedustelee, että mahtaakohan tyhjä kuori olla ja jos näin sattuisi olemaan, niin saisikohan sen leikkikaluksi. Siinä ihmetellessä ja kopsutellessa kuoren alta alkaa myös jotakin kuulumaan. Pian pikkuinen jalkapari poksauttaa itsensä vapauteen ja kovin levottomilta nämä räpylät vaikuttavat, sillä vipeltämään pitää päästä, vaikka kuori vielä näkökenttää pahasti peitteleekin. Mumbleksi (äänenä Elijah Wood) nimetty vastasyntynyt tulkitsee vipattavat kipittimensä luonteeltaan iloisiksi, mutta muuten onnellinen isä ei poikansa tästä piirteestä erityisen iloinen ole.
Viimein koittaa sekin päivä, jolloin suuri joukko isiä ja poikasia kerääntyy jäälauttojen reunamille odottelemaan äitilauman paluuta. Hiukkasen ovat myöhässä, mutta alkaahan sitä tutunoloista ääntelyä kuuntelemaan. Pienen Mumblen ripeät koivet eivät malta ensinäkemistä odotella Memphisin suojissa, vaan pitää suurempien seassa rientää äitiä ihmettelemään. Isän sydän saa taas takoa muutaman lisälyönnin, kun pitää pelätä, että poika pingviinimassaan eksyy tai tallautuu. Hankaluuksista huolimatta perhe saadaan ensimmäistä kertaa yhteen. Siitä voidaan lähteä viettämään uudenlaista arkea. Kasvava Mumblekin pingviinikouluun muiden mukana tallustelee.
Oppilaitoksessa lähdetään ihmettelemään, että mitkä mahtavat olla pingviinielämän aivan oleellisen ja mahdottoman tärkeitä asioita. Kalastelut ja sen sellaiset toki selviytymisen kannalta merkittäviä ovat, mutta jostakin syvältä sisuksista kumpuava sydänlaulu on se, mikä jokaiselta keisaripingviiniltä löytyy ja tämän omiensa joukkoon kuuluvaksi osoittaa. Laulun merkitys on niinkin suuri, ettei ilman sitä oikein voi olla aito pingviini. Pienokaisia rohkaistaan nopeasti omaansa etsimään. Tyyleissä on vaihtelua, mutta lauluiksi kokeilut voinee silti tulkita, kunnes tulee Mumblen vuoro esittää omansa. Tämä sisäinen sävelmä ei muissa ihastusta aiheuta, vaan rääkäisy raastaa korvia. Tuleekin aika ottaa yhteyttä vanhempiin, sillä kyseessä ei ole mikään pikkuseikka.
Yhdessä ihmetellään, että onkohan kasvussa ollut jonkinlaisia häiriöitä, jotka tällaisen poikkeaman aiheuttaisivat, mutta eipä Memphis satu ainakaan muistamaan... Siitä ollaan samaa mieltä, että laulutaidoton ja jaloiltaan vallaton pingviini ei ole lainkaan hyvä juttu, niinpä Mumblea patistellaan pätevämmän Astrakhanin oppiin. Lähtevätköhän sulosoinnut vähitellen nokasta purkautumaan? No ei, vaan joutuupa sitä uusi opettajakin ensimmäisen epäonnistumisensa myöntämään. Sydänlaulun kaivelu vain saa jalat entistä hurjemmin liikehtimään. Mitään ei taida olla tehtävissä ja siitä lähtee liikkeelle iloisen Mumblen lisääntyvä syrjiminen. Äiti pitää pojastaan steppailevanakin, mutta isä on selvästi ottamassa etäisyyttä.
Yhteisöstä ei ymmärrystä löydy, joten mumble etsii itselleen piilopaikan tanssahteluharrastustaan varten. Siellä ei tarvitse tuomitsevia silmiä tai mielipiteitä sietää, mutta kovin yksinäiseksi menee. Luokaltaan Mumblen ei anneta muiden tapaan valmistua, vaan tämä joutuu vähän omin luvin kirmaamaan sukupolvensa ensisukellukseen. Siinä missä muut jyrkänteellä empivät, niin Mumblen levottomat jalat taiteilevat tämän ilman suuria mietintöjä syvyyksiin. Illalla vietetään vuosikurssin kunniaksi suuret juhlat, joissa Gloria loistaa laulutähtenä. Mumblekin vähän varomatta innostuu mukaan riehakkaisiin tunnelmiin. Jälkiselvittelyt tosin viestivät siihen suuntaan, ettei taida tästä yhteisöstä sitä omaa rakasta paikkaa löytyä. Uutta aamua otetaankin vastaan yksinään jäälautalla, eikä voi välttää haikeuden hiipimistä seuraksi. Lieköhän jo aika myöntää, ettei ulkopuolisuus tule muuksi muuttamaan ja lähteä etsimään mielekkäämpää elämää jostakin muualta, kenties kaukaisista ja täysin tuntemattomista ihmeellisistä maailmoista...?
Mumblen kova kohtalo omiensa joukossa lukeutuukin elokuvan kantavien voimien joukkoon. Ensiaskeleilla oma isä on vihjailemassa, millaista poikkeavuutta ei hyvällä katseltaisi ja myöhemmin tämä hyljeksivien joukko vain kasvaa ja kasvaa. Lopulta mittasuhteet ovat karkaamassa aivan muihin ulottuvuuksiin, kun sellaistakin tulkintaa on havaittavissa, että Mumblen oudot perinteitä uhmaavat piirteet laittaisivat koko yhteisön tulevaisuuden vakavaan vaaraan. Jäätä riittää kyllä ympärillä, mutta eiväthän sitä kiihkoilijat ymmärrä hattuunsa annostella. Sinänsähän tässä ei tarvitse lähteä millään kamalista kamalimmilla julmuuksilla revittelemään, vaan kehotus painella muihin maisemiin hiljaisine hyväksymisineen riittää kyllä siihen sieluun sattuvaan suruun sekä ahdistukseen ihan hyvin.
Näillä teemoilla saisi kasaan epäilemättä hyvinkin alakuloisen sekä ahdistavan elokuvan, mutta sille tielle Happy Feet ei onneksi lähde. Mumble ei anna toisten lannistaa itseään, eikä todellakaan tahdo muiden vaatimuksiin mukautua. Jalat saavat heilua edelleenkin, ehkäpä tälle varsin "epäpingviinimäiselle" käytökselle ymmärrystä tai uutta vastaanottavaisempaa yleisöäkin lopulta löytyy...? Ilmekin tällä sympaattisella pikkukaverilla pysyy lähes jatkuvasti varsin iloisena. Sorsiva suhtautuminen omissa joukoissa vieläpä antaa lisää intoa uteliaalle mielelle lähteä tutkailemaan laajemman maailman ihmeellisyyksiä. Siinä missä monia muita lajitovereita eivät vähemmän pingviinimäiset tapahtumat kiinnosta tai niihin suhtaudutaan jopa kovinkin pelokkaasti, niin Mumblen mielessä pyörii joukko kysymyksiä, joihin polttelevasti vastauksia kaivattaisiin. Lisäksi eräänlaista haaveiluakin on havaittavissa tuntemattomiin paikkoihin. Lähiympäristöstä löytyvät oudot esineet sekä tarinat mystisistä muukalaisista osaltaan vievät toista seikkailujen poluille. Saattaa jopa käydä niin, että yhteisönsä hylkäämä Mumble on avainasemassa, mitä tulee lajitoverien tulevaisuuteen.
Seikkailunhaluinen, sympaattinen ja sopivan söpökin Mumble löytää matkoillaan tietysti joukon kavereita, eli aivan yksin ei tarvitse kohti tuntemattomia ja mahdollisesti vaarallisiakin seutuja tarpoa. Harharetkillään Mumble törmää viisihenkiseen jääpingviinien joukkoon. Yhteinen sävel löytyy porukan ivaillessa Mumblea jahdanneen saalistajan kankeille haukkausyrityksille. Lisäksi nämä vähemmän perinteisiin nojailevat kaverit innostuvat nopeasti Mumblen tanssahteluista. Mumblekin pääsee vierailemaan tässä lähempänä rannikkoa asustelevassa pingviiniyhteisössä. Siellä yleinen henki on kepeämpi ja toisenlaiset rytmit raikaavat. Erityisesti nämä viisi pienempää kaveria kovastikin ihastuvat Mumblen menoon, sillä tämän sähelteleväinenkin säntäily näyttäytyy oikein katseltuna myös varsin kylmäpäisenä temmeltämisenä. No, tämä ihailijakerho omaa kuitenkin suuret suut ja jos ei kestä pilkallistakin vitsailua, niin on erehtynyt aivan väärään seuraan.
Jääpingviinien joukosta löytyy myös Lovelace (äänenä Robin Williams), joka taitaa olla yhteisössään eräänlaisen suositun gurun maineessa. Kysyjiä riittää mittavaksi jonoksi asti, mutta vastaukset ovat vähän mitä sattuu. Lovelace onkin väritellyt itselleen vähän mystistä menneisyyttä ja sitä kautta kohotellut itsensä tietäjän asemaan. Uteliaille hän sitten pikkutuhmasti vihjaillen latelee kaksimielisyyksiä maksua vastaan. Seikkailujen poluille hänkin lähteä päättää. Tämä kuuteen paisunut jääpingviiniporukka on tavallaan se Mumblen vitsiosasto, mutta katsojan kannalta on ihan mukavaa, että heille hivenen merkityksellisempääkin roolia jaellaan kuin vain pakollinen huumorikevennys.
Pelkkää suunsoittoa tämän porukan matka rannoille kaukaisille ei tarjoile, vaan kyllä siellä tulee tilanteita, jolloin pitää tosissaan laittaa jalkaa toisen eteen, jotta saa henkikultansa säilymään. Välillä näyttää tosin siltä, ettei vauhdikas vipellys millään riitä kuljettamaan turvaan ahnailta kidoilta. Loppupuolelta näyttävimpänä esimerkkinä voisi nostaa esille hurjat karkumatkat miekkavalaiden hampaista. Mumble sitten erkanee vielä aivan omanlaiselleen suurelle seikkailulle, mutta siinä ei enää olekaan kyse niinkään mistään vauhtiviihteestä. Happy Feet hoiteleekin nämä pätkät pois alta paljon ennen lopputekstejään, mikä ei lainkaan haittaa. Siinä missä vaikkapa vähän aikaa sitten katseltu Open Season virittelee loppuun toiminnallisen yhteenoton, niin Happy Feet taas panostaakin toisenlaiseen kohtaamiseen. Rytmikkään tanssin kannustama ihmettelevä ja jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen pyrkivä loppukohtaus saattaa olla joillekin aivan liian tylsä ja tapahtumaköyhä päätös. Minusta tämä on erinomainen linjaus, sillä eivät ne vauhdikkaat vaaratilanteet tämän elokuvan merkittävimpiin puoliin lukeudu, vaan henkeen sopii paremmin suuri musiikkinumero.
Löytyyhän elokuvan varhaisemmista vaiheistakin vauhtia, mutta niihin on yritetty ujuttaa jotakin muutakin mukaan kuin vain säntäilyä ja kohkausta. Oikeastaan ensimmäinen tällaiseksi laskettava osio tarjoilee uuden pingviinisukupolven ensisukelluksen riemua. Ilakointia ja liikettä kyllä löytyy, kun viimein päästään pinnan alle polskimaan. Intoa ei lainkaan vähennä pieni kalaparvi. Mumblekin vaihtaa sukelluspuuhat lentelyyn kovinkin sinnikkäästi saalistaan puolustaessaan. Toisessa sukellusjaksossa sävy onkin aivan toisenlainen, sillä terävähampainen merileopardi tahtoisi kovastikin sankariamme pureskella. Pyrstösulkia siinä jo viedään ja pahalta näyttää muutenkin. Oikeastaan ainoa hieman turhaksi katsomani tällainen jakso on kaveriporukan vähän venytetyltä vaikuttava laskettelu jäärinteitä pitkin mereen. Se jättää jälkeensä vähän sellaista makua, että kyseiseen paikkaan oli haluttu vauhtijakso ja tämä puoli-irrallinen vuoristoratakyyti siihen tarpeeseen valikoitui.
Miksikään luontodokumentiksi tätä animaatioelokuvaa ei kannata erehtyä olettamaan ja tarkempaa kuvausta pingviiniarjesta haikailevat voivat etsiä vaikka dokumentin March of the Penguins. Silti ilahduttaa mieltä, että myös Happy Feet jossakin määrin keisaripingviinien arktista ja armotontakin elämää Etelämantereella ihmettelee. Alkupuolella kovat olosuhteet tuovat mukanaan draamaa ja myöhemmin eläinmaailman vihollisuuksista vaaroja luontevasti etsitään. Miekkavalaat, merileopardit ja kookkaammat linnutkin pääsevät vuorotellen toisia säikäyttelemään. Varsinkaan nuoren pingviinin elämä ei jäisessä ympäristössä mitään helppoa tai varmaa ole. Unohtaa ei tietenkään sovi unohtaa sitä erästä kaksijalkaista, joka samoja kalasaaliita kahmii. Pingviinien mielikuvissa tämä ravintoketjun huipulla hääräilevä salaperäinen kaukaisten maailmojen asukas tappaa armotta kaiken elävän. Kaverit vielä varoittelevat, että tämän epelin tapauksessa armeliaisuuteen vetoaminen on täyttä ajanhaaskausta. Elokuvan edetessä kuitenkin selviää, ettei ehkä aivan näin synkkään kuvaan ole syytä. Hiukkasen hataraan tietopohjaan perustuvat ennakkoluulot saattavat siinä jossakin määrin omaa elämäänsä elää...
Monipuolista animaatioelämystä täydentelee tarjonnaltaan runsas musiikkipuolikin. Kappalemäärän suhteen ei ole mitään suurempaa itkuvirttä päästeltävänä, mutta valikoima ei omalla kohdalla sykähdyttävin ole. Elokuvaa varten sävellettyjä lauluja on vähemmän ja suuri osa kuultavista kappaleista kaivellaan useamman vuosikymmenten takaa. Mistään 2000-luvun alkupuolen hittikoosteesta ei todellakaan ole kyse. No, joka tapauksessa harvempi niistä kuitenkaan sellainen on, että suuremmin innostaisi vaikkapa levyltä kuunneltuna. Tarinaan ne saadaan kuitenkin monesti ihan hyvin soviteltua, kuten hyvään musikaaliin kuuluukin. Kyseenalaistaisin myös hieman sitä valintaa, että ainakin osa ääninäyttelijöistä hoitaa omat lauluosuutensa. Niin pitkälle en lähtisi, että kamalaksi väittäisin, mutta parempaankin olisi varmaan pystytty. Onhan se selvää, ettei ole mitään järkeä heittää näitä kappaleita mukaan alkuperäisten esittäjien laulamina, sillä vuoropuheluinakin nämä tuokiot toimivat. Ehkä jokin sijaislaulaja olisi voinut olla ihan siedettävä vaihtoehto ainakin paikoitellen. Yksikään näistä päähahmojen suorituksista ei mitenkään erityisen innostavana ja eloisana mieleen jää.
Päästäänhän sitäkin testailemaan, miten voitaisiin yhdistellä Mumblen liikehdintää lauluihin. Uusi villitys onkin hyvää vauhtia syntymässä, mutta vanhojen tapojen sekä perinteiden puolustajat puuttuvat pikaisesti tuntemattomiin ja epäilyttäviin juttuihin. Sekään ei hyvää henkeä pilaa, että animointi etenkin lähikuvissa pääsee paikoin kangertelevalta vaikuttamaan. Ymmärrystä tällaiselle riittää jonkin verran, sillä runsaasti liikettä sisältävät jaksot on varmaan ollut haasteellista sovitella taustalla soiviin kappaleisiin. Joka tapauksessa on onnistuttu loihtimaan monia musiikkinumeroita, joita iloisin mielin katselee. Sinänsä tämä on vähän ihmeellistä, jos ajattelisi sillä tavalla, ettei hiukkasen toivomisen varaa jättävillä laulusuorituksilla ja paikoin kankealla animaatiolla ihmeitä saada aikaan. Osasiaan suuremmaksi yhdistelmäksi tämä kuitenkin taipuu ja hyvä niin.
Jos läheisemmistä kuvista voi oikeutetusti vähän napista, niin vaikkapa maisemille voisi vyörytellä enemmänkin kehuja. Paikoitellen on huikeankin kaunista katseltavaa. Etenkin pienen joukon pyyhältäessä kohti tuntematonta määränpäätään heräilee iholla mukavia väristyksiä. Siinä talsitaan kovaa myrskytuulta vastaan komeissa kuvissa. Ehkä ei aivan samanlaiseen tyylittelyyn ylletä kuin vaikkapa Zack Snyderin pöllöanimaatiossa Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole, mutta välillä hyvinkin lähelle päästään. Läpi elokuvan näitä visuaalisia iloja tarjoillaan, mutta viimeisellä kolmanneksella onnistutaan nostamaan tasoa. Mumblen huikeaa loikkaa ja sitä seuraavaa matkaa katselee karvat koholla. Lopulta animaatio ei enää ilmeisesti riitä, vaan yhdistelemiseksi menee. Sitäkään en lainkaan huonona seikkana pidä.
Saa aikanaan nähdä, onnistuukohan viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa Happy Feet 2 lainkaan samanlaisia tuntemuksia aiheuttamaan. Pikaisella silmäyksellä saa vaikutelman, että samoihin teemoihin luotetaan, mutta tähän tulee varmaan palattua, sillä ehdinkin jo senkin hankkimaan. Edelleenkin hieman huvittaa ja hymyilyttää, että aikoinaan Mad Max -elokuvilla hurjastellut George Miller on päätynyt söpösteleviä pingviinianimaatioita ohjaamaan. Niin, ja mahtuuhan väliin vielä suloinen possukin seikkailuillaan: Babe ja Babe: Pig in the City. Valitella en tietenkään tahdo Millerin linjavaihdoksesta, sillä kovasti tykkäilen ainakin ensimmäisistä osista. Millerin puolesta vielä mainittakoon, että eihän kaveri täysin perhe-elokuviin ole pehmentynyt, vaan tänä vuonna ilmestyy Mad Max: Fury Road, jonka on ennusteltu tarjoavan kovaa ja rankkaa menoa.
Minulle Happy Feet on puutteistaan huolimatta monessakin mielessä varsin miellyttävä kokemus. Niin moni osanen putoaa hyvin paikoilleen, että ehdottomasti hyväntuulisten elokuvien joukkoon tämän laittaa. Siis melkoisen alakuloisista käänteistäkin huolimatta. Sankarin asenne kuitenkin ratkaisee, eikä se todellakaan ole mikään mutruhuulinen maailman manailu jonnekin syviin syövereihin. Päinvastoin, tällä kaverilla väpättävät jalat, eivät leuat. Sinnikäs ja myönteinen asenne aseeksi otetaankin, kun lähdetään mukautumisvaatimuksia ja käsittämättömiä syytöksiä vastaan käymään. Sydäntä lämmittelee sekin, että tiukan paikan tullen löytyy niitä, jotka ovat yhteisvoimin valmiita laittamaan jalkaa toisen eteen. Mikä myrskypuhuri milloinkin sattuu päin näköä hyökkäämään... Mumblea oikein mielelläni kehuisinkin niiden animaatiosankareiden kerhoon, jotka saavat hyvän mielensä katsomoonkin tarttumaan. Innostusta lisäävät ääniraidalla pauhaavat vaihtelevat rytmit ja pingviinimaailmassa aivan uudenlaiset laulun ja liikehdinnän yhdistelmät. Muun hyvän lisäksi tässä tarinassa ei lähdetä rakentelemaan lyhyillä suvannoilla jäähdyteltyä kohkauskoostetta, vaan toimintapuoli saa painua takapenkille. Kaikkiaan Happy Feet on erittäin ilahduttava kokonaisuus, joka lähtee korjailemaan apeaakin maailmaa parempaan suurella sydämellä ja seikkailunhaluisella mielellä. Sellaisesta sitä helposti ihastuu, enemmänkin innostuu ja lisää tahtoo nähdä.
Happy Feet (2006) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti