Sandler ei tätäkään elokuvaa kaada, mutta aletaan jo olla huomattavasti lähempänä niitä pisteitä, jolloin tyyppi alkaa rasittamaan kuin tuossa jo mainitussa elokuvassa. Varsinkin kun mukaan on päässyt vielä hänen hyvä ystävänsä Rob Schneider, jonka elokuvia olen yrittänyt vältellä vieläkin innokkaammin kuin Adamin, enkä ainakaan tämän perusteella ole ottamassa uutta politiikkaa Robin suhteen. Kyllä ne samat pöllöilyt tuntuvat edelleen odottelevan tilaisuuttaan ihan pinnan alla, ja välillä sieltä ylös ponnistavat, kunhan mahdollisuuksia annetaan.
50 First Dates suunnistaa ympäristön puolesta oikeastaan heti kättelyssä sinne, minne toivoinkin etukäteen. Letkeän musiikin soidessa taustalla ja aaltojen lipuessa rauhallisesti rantaan pääsee nopeasti kiinni oikeisiin tunnelmiin, vaikka elokuvan alku ei noin muuten mitään sen ansiokkainta antia olisikaan.
Alkukuvien jälkeen tuleekin lyhyt kooste, jossa Havaijin lomatunnelmiaan muistelevat henkilöt kertovat lyhyeksi jääneestä lomaromanssistaan. Niissä kaikissa toisena osapuolena vaikuttaisi olevan jokin mystinen Henry Roth (Sandler), joka ilmeisesti on varsin ehtiväinen kaveri, mitä sarjahurmaukseen tulee. Katsoja saa siinä mietittäväkseen suuremmankin mysteerin, eli mikä ihme on saanut nämä kaikki hullaantumaan tähän tyyppiin. Alkoholikaan kun ei nyt varmaan aivan kaikkea selitä...
Joka tapauksessa Henry Roth on oikeassa elämässään vesipuiston laskuun työskentelevä eläinlääkäri, jonka asiakkaisiin kuuluvat esimerkiksi puistossa turisteille esiintyvät mursut ja delfiinit. Kun vapaa-aika koittaa, muuttuu eläinlääkäri paikallisessa yöelämässä turisteja liehitteleväksi halpa-Casanovaksi. Samaan petiin päätyvät saavat kuulla uskomattomia tarinoita siitä, miten Roth esimerkiksi salaisen agentin vaihtelevan ja vaarallisen toimenkuvan takia ei ole kovinkaan innostunut aloittamaan mitään pysyvämpää suhdetta, vaan olisi molemmille parempi, jos tiet erkanisivat.
Kun tätä vähemmän nauruhermoihin osuvaa hutilointia katselee, alkaa väistämättä miettiä, että mihinkähän sitä tuli ryhdyttyä, ja onkohan luvassa 90 minuuttia vastaavaa menoa. Samalla ajatukset karkailevat kohti juomaosastoa yrittäen kuumeisesti arpoa oikeanlaista määrää, jolla saisi ainakin pahimmat pöllöilyt turrutettua pois.
No, tällainen malli sopii kuitenkin Henrylle. Naisseikkailuja tuntuu riittävän hamaan tulevaisuuteen, ja kun suurin osa heistä on vain lyhyellä lomalla, niin yleensä eroaminenkin sujuu kohtalaisen kivuttomasti. Muihin suunnitelmiin kuuluu vanhan purjeveneen huoltaminen sellaiseen kuntoon, että sillä pystyisi purjehtimaan Havaijin lämmöstä Alaskan pakkasiin vuodeksi mursuja tutkimaan.
Sitten eräänä aamuna suunnitelmat sitoutumattomuudesta ja huolettomasta huvista joutuvat kovalle koetukselle. Aamiaista pienemmässä paikallisessa ravintolassa nauttiva Henry huomaa läheisessä pöydässä vohvelistaan rakennustaidetta väsäilevän Lucyn (Drew Barrymore). Henry menee juttelemaan, eikä siinä kovinkaan pitkää aikaa mene, kun nämä kaksi löytävät yhteisen sävelen. Vastoin kaikkia omia toimintamallejaan Henry sopii toisen tapaamisen seuraavaksi aamuksi, ja vieläpä saarella asuvan naisen kanssa, josta ei olisikaan enää niin helppoa valehdella itseään eroon ongelmien ilmaantuessa.
Henryn paras ystävä Ulakin (Rob Schneider) jo huolestuu kaveristaan, ja yrittää parhaansa mukaan varoitella tätä kauheista seurauksista omiin kokemuksiinsa vedoten. Yht'äkkiä sitä ollaankin naimisissa, lauma lapsia juoksee jatkuvasti jaloissa, huoleton poikamieselämä on peruuttamattomasti takana, kiinnostus kumppaniin katoaa ja tuskaa pitää turruttaa jatkuvasti kasvavilla päihdemäärillä. Kauhutarinatkaan eivät pelästytä Henryä takaisin tavalliseen kuvioon, vaan hän päättää edelleen mennä seuraavana aamuna tapaamaan Lucya.
Kaikki tuntuu olevan mallillaan. Henry on ajoissa paikalla, ja Lucykin löytää sovittuun paikkaan perille. Kun olisi tarkoitus jatkaa juttua siitä, mihin vuorokautta aiemmin jäätiin, niin Lucy ei tunnistakaan lainkaan edellisen päivän juttukumppaniaan. Siinä onkin Henrylle hieman ihmeteltävää. Mitä on tapahtunut? Ollaanko astuttu jonnekin hämärän rajamaille, aiheuttiko edellisenä päivänä kupoliin osunut golfpallo sittenkin suurempaakin vahinkoa vai mistä on lopulta kyse... Eihän hän nyt niin unohdettava tapaus voi olla, että pyyhkiytyy näin nopeasti kokonaan toisen mielestä. Todellisuus siitä vähitellen selviää, ja se onkin kovin mutkikas. Ainakin, jos suunnitelmissa on jotakin pysyvämpää suhdetta kehitellä.
50 First Dates lähteekin näin huomattavasti kiinnostavampaan suuntaan kuin mitä alkupuolen vähän rasittavatkin pöllöilyt lupailivat. Kannattaa ainakin tähän asti yrittää selvitä, ja miettiä sitten, että onko elokuva lopputeksteihin sinnittelemisen arvoinen. Itse ainakin liputan sen puolesta. Taso nousee huikeasti kovinkin keskinkertaisesta lähdöstä.
Mieleen tulee nopeasti Bill Murrayn tähdittämä Groundhog Day, joka pyörii vähän samansuuntaisissa tapahtumissa. Se onkin myös ehdottomasti uusintalistalla, mutta kun en ole sattunut kyseistä elokuvaa toistaiseksi mistään haalimaan, niin joutuu hetken odottelemaan. Mielestäni näissä samaa on myös kepeämmän ja vakavamman puolen varsin onnistunut yhdisteleminen. Katselu ei käy missään vaiheessa tällaiselle romanttiselle hömpälle liian raskaaksi, mutta aiheuttaa ehkä pikkuisen enemmän ajatustoimintaa kuin lajin keskimääräinen edustaja.
Kyllähän siinä onnistutaan koskettamaankin, kun todellisuus iskee rankastikin päälle ja rakkaus laitetaan kunnolla koetukselle. Unohtamatta sitä, millaiseen pahaan paikkaan tämä laittaa muut läheiset. Näissäkin kohtauksissa yhdistellään hyvin haikeampaa hassutteluun. Olisihan se traagisen huvittavaa, jos tehouusintoihin päätyväksi elokuvaksi olisi valikoitunut juuri The Sixth Sense ja näin... Hankalassa ja raastavassakin tilanteessa olevaa isää esittävästä Blake Clarkista tulee jossakin määrin mieleen Lawrence Tierney, ei ehkä aivan yhtä äreä tyyppi kuitenkaan.
Barrymore ja Sandler eivät nyt omasta mielestäni mikään unelmapari tällaiseen elokuvaan ole, mutta menettelevät nyt kuitenkin. Herttaisiksi tarkoitetuistakin hetkistä pystyy nauttimaan kyllä ihan mukavasti. Välillä näyttää pahalta, kun Sandler on jo pääsemässä vauhtiin huutamisten ja äänekkäiden parkumisten yhteydessä, mutta onneksi näille laitetaan yleensä varsin pikainen loppu. Ei tämä elokuva sitä huumorilajia kaipaa, jos yleensä mikään. Myös yleensä karttelemani Schneider on enimmäkseen siedettävä. Sellaiset katsojat, joita kyseinen herra enemmän nyppii, saattavat saada jonkinlaista tyydytystä nähdessään, miten häntä vähän muksitaan mailalla...
Vaikka tässä tosiaan nämä herrat nyt menettelevätkin, niin enpä silti ainakaan toistaiseksi saanut suurempaa kipinää alkaa haalimaan kaksikon tuotoksia suuremmissa määrin kokoelmaan. Kummaltakin on kivuliaasti muistissa edelleen sellaisia suorituksia, että ne saisivat puolestani pyyhkiytyä poiskin. Sandler näyttää tehneen muutamaa vuotta myöhemmin toisenkin Havaijille sijoittuvan romanttisen hömppäilyn, eli Just Go with It. Jos satun sen jossakin havaitsemaan, niin varmaan tulee tutustuttua.
Heikommin toimivia hetkiä antaa helposti anteeksi uskomattoman hienojen maisemien takia. Pitää kyllä olla elokuvan ohjanneelle Peter Segalille kiitollinen, sillä hän käyttää ahkerasti laajempia kuvia, jotka eivät läheskään aina ole edes mitään pikaisia välähdyksiä. Sen sijaan, että saisi seurattavakseen 90 minuuttia puhuvia päitä muutamalla sekaan ujutetulla postikorttiotoksella, niin voi ilokseen todeta, ettei ole tässä suhteessa lainkaan säästelty. Mitäpä järkeä sellaisessa olisikaan, vaikka niinkin toki välillä tehdään. Tulee mieleen viime vuoden puolella nähty The Big Bounce, josta tuli pidettyä selvästi enemmän tämän puolen ansiosta kuin mihin tarina noin muuten olisi antanut aihetta.
Näitä kuvia on toki tullut katseltua enemmänkin, mutta onneksi ainakaan vielä ei ole päässyt kyllästymistä syntymään. Eikä varmaan pääsekään, kunhan ei nyt mitään hirveää hehkuvien rantamaisemaelokuvien maratonia lähde käynnistelemään. Toistaiseksi kuitenkin aion hyvillä mielin jatkaa kokoelman kartuttamista tällaisilla jutuilla. Näitä on mukava uusiakin, sillä itse näkisin, että niiden miellyttävyys ei ole kovinkaan pahasti riippuvainen tarinasta. Tietyt pienet ja isommat jutut hahmojen välillä ja kauniit taustat ovat ainakin minulle tärkeämpiä.
Tällaisiin odotuksiin 50 First Dates vastaa varsin hyvin. Myönnän kyllä, ettei omasta mielestäkään se vitsikynä tässä tapauksessa ole aivan terävimmillään, mutta yleisesti ottaen riittävän huvittavaa menoa kuitenkin. Se suunta, minne elokuva heikommin toimivan alun jälkeen lähtee, on oikein iloinen ja positiivinen yllätys. Jos tällaisista elokuvista pitää, eikä aivan ylitsepääsemättömästä Sandler-allergiasta kärsi, niin kyllähän 50 First Dates lienee varsin hyvä katseluvalinta. Kunhan nuo pakkaset tästä pikkuhiljaa kiristyvät, niin luulenpa, että useammallakin elokuvasohvalla arvostetaan tällaista mukavaa ja omaperäistäkin aurinkoista sekä romanttista hömppää enemmänkin.
50 First Dates (2004) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti