Kirjoja ei kuitenkaan ole tullut luettua, sillä niiden yllä leijuu vähän negatiivinen kenttä. Tokihan niitä löytyy tuhansia ja yhtiöllä on useampiakin lajityyppejä julkaisulistoilla, joten saattaa olla hieman epäreilua niputtaa ne tällä tavalla yhteen. Toistaiseksi olen kuitenkin päätynyt viettämään omat liian vähäiset lukutuokioni toisenlaisten teosten parissa.
Vuonna 2003 ilmestynyt Hard to Forget perustuu Evelyn Crowen kirjaan, mikä ei valitettavasti paljoakaan minulle kerro. Televisiotuotannosta on kyse, mikä piti ne odotukset kohtalaisen alhaalta. Toisaalta huomasin ennen katselua pieneksi ilokseni, että ohjauksesta vastaa Vic Sarin, joka tuli miellyttävällä tavalla tutuksi elokuvan A Shine of Rainbows yhteydessä. Alkoi siinä jo toivomaan, että ehkäpä jollakin verukkeella kuviin saadaan ennakko-odotuksista poikkeavaa menoa.
Alku ei ole kovinkaan lupaava. Jossakin Välimerellä lipuu laiva. Rauhallisista merellisistä tunnelmista ei ehditä pitkään nauttimaan, sillä alus räjähtää nopeasti tuhannen pirstaleiksi. Laivalla yksinään ollut Sandra kuolee räjähdyksessä, joka kirjataan propaanivuodosta johtuvaksi onnettomuudeksi. Kaikki eivät ole selitykseen tyytyväisiä. Naisen äiti Helen (Lois Maxwell) palkkaakin yksityisetsivätoimiston selvittelemään tapausta, sillä uskoo, että räjähdyksen takana on Sandran aviomies John Gillman, jonka motiivina olisi Sandran huomattava omaisuus.
Kun siinä katselee koostevideota parin häistä ja korvia ilahduttavat sellaiset töksis-töksis-tyyliin lausutut rakkaudentunnustukset kuin "Eyes that see into my soul", niin mieleen hiipii väkisinkin ajatus, että tästäpä taisi tullakin tavallista kiusallisempi 90-minuuttinen. Muutenkin kuvista välittyy ikävänlaisia saippuasarjamaisia värinöitä. Nyt taisi tulla upotettua kädet syvälle sanonko mihin...
Aivan alkuun ei silti tee mieli luovuttaa, sillä vastoinkäymiset vahvistavat, vai miten se meni, ja onhan sitä aiemminkin tullut sielua karaistua varsin piinallisten tuotosten parissa, joten mars eteenpäin. Etsivätoimiston toinen puolikas Max Warner (Tim Dutton) on uppoutunut juttuun kenties liikaakin. Tutkinnat ovat jatkuneet jo 1,5 vuotta ja tuloksena on ollut lähinnä umpikujaa toisensa perään. Doug Hart alkaakin jo huolestua työparinsa aivoituksista ja neuvoo tätä päästämään vähitellen irti, sillä aletaan olla jo epäterveiden pakkomielteiden pyörteissä.
Muutenkin aika on kulumassa umpeen, sillä pian koittaa hetki, jolloin John pääsee laillisesti Sandran omaisuuteen käsiksi. Sattuman seurauksena juttu nytkähtää jälleen eteenpäin Maxin nähdessä lentoyhtiön mainoksen, jossa esiintyy hyvinkin tutulta näyttävä nuori nainen. Niinpä tie vie kohti Etelä-Afrikkaa ja Kapkaupunkia.
Mainoksen nainen löytyy lopulta melko helposti, ottaen huomioon, ettei nimeäkään ole tiedossa ja kyseessä kuitenkin on miljoonakaupunki. Tuntuu vähän siltä, että etsiväntyö etenee varsin loistavasti sekalaisissa baareissa luuhatenkin. No, eipä kannata alkaa pienistä kömmähdyksistä suurempaa numeroa tekemään. Lisäselvittelyillä paljastuu, että kyseessä on Nicky Dawson (Polly Shannon), joka työskentelee pääasiassa isänsä safariyrityksessä oppaana.
Peitetarinan turvin sitten safarille vaeltajaporukan sekaan asiakkaaksi vähän lisänuuskintoja tekemään. Onkohan kyseessä sittenkin vain hämmentävän paljon samalta näyttävä aivan eri nainen, selvisikö Sandra jotenkin räjähdyksestä ja loi myöhemmin huolellisesti aivan uuden elämän itselleen vai mistä onkaan kyse? Itse en hirveän suurella mielenkiinnolla alkanut odottelemaan vastauksia näihin kysymyksiin, mutta vaellusretki Etelä-Afrikan savanneilla taas houkutteli enemmänkin.
Koska lähdemateriaali on tosiaan lukematta, niin menee lähinnä arvailuksi, mutta vähän sellaisen tunteen katselun aikana sain, että vaeltelu viehätti Sarinia enemmänkin. Tuolle osuudelle onkin päädytty omistamaan kunnollinen kimpale elokuvasta, jonka aikana se varsinainen pääjuoni ei ainakaan pitkin ja nopein harppauksin etene. Itse olen lähinnä kiitollinen siitä, että rikoshommeli pääsee unohtumaan selvästi taka-alalle parempien asioiden hypätessä edelle.
Kiinnostus koko mahdollista murhakuviota ja sen takana piileviä salaisuuksia kohtaan oli jo alusta lähtien varsin matalalla. Varsinkin, kun tuli viikonloppuna katsottua kolme aivan toisella tasolla seikkailevaa rikoskertomusta pienimuotoisen Hercule Poirot -maratonin yhteydessä. Niiden pikkutarkka meno ja aivoja rasittavat koukerot olivat vielä sen verran hyvin muistissa, ettei Hard to Forget pysty esittämään mitään edes etäisellä tavalla kilpailukykyistä sillä saralla.
Alkuun se safarikin tuntuu hieman hätäillyltä ja siinä tosiaan välittyy nopeatempoisen turistikierroksen turha kiireellisyys. Räps ja räps, eikä muuta kuin kohti seuraavaa sopivaa paikkaa pikaisen postikorttimuiston taltioimiselle. Maisemat kuitenkin ovat sen verran kauniita, että näitä ohikiitäviäkin välähdyksiä pystyy hyvin arvostamaan.
Jokseenkin vaivihkaa kierroksia pudotellaan, mitä tulee eteenpäin tarpomiseen ja varmaan samaan tahtiin hymy leveni kotisohvakatsomon puolella. Elokuva tosiaan on monilta muilta osa-alueiltaan jokseenkin heikohkoa, niin panostaminen tasankojen viehättäviin näkymiin kyllä pelastaa omalla kohdalla paljon. Siinä huomaa mukavan vaelluksen venyessä olevansa aivan toisenlaisissa tunnelmissa, kun huomioi, että ei-niin-kaukaisessa menneisyydessä mietteet tosiaan olivat luokkaa "voi ei".
Samalla kuvatkin muuttuvat laajemmiksi, joka karistelee ainakin vähän niitä lähikuvatykityksen aiheuttamia televisiotuotannosta muistuttelevia väreitä pois. Muutenkin elokuva alkaa näyttää ehkäpä budjettiaan suuremmalta ja paremmalta. Aivan pelkkiä hehkuvia auringonlaskuja loputtomilla tasangoilla ei tarvitse pelätä, vaan kuviin on myös eksynyt paikallisen eläinkunnan edustusta ja muutakin mukavaa. Kyseessä on vielä tosiaan valokuvasafari, eikä mikään norsuntapporeissu, joten siinäkin mielessä tunnelmat pysyvät korkealla. Itse ainakin pystyin näistä kuvista enemmänkin nauttimaan.
Romanttinen puolikin on vallan päästä unohtumaan, mikä jo vähän hymyilyttikin, koska omat odotukset Harlekiini-elokuvalta olivat kovasti siihen suuntaan kallellaan. No, aletaanhan sitten kohtalaisen tarpomisen jälkeen sellaisiakin tunnelmia virittelemään. Sinänsä mistään suuresta menetyksestä ei ole kyse, koska ainakaan omiin silmiin pääkaksikon välillä mitään suurempaa kipinöintiä ei esiinny.
Onhan sinne mukaan saatu se hieman pakolliselta vaikuttava vesiputouksen pauhun taustoittama rakastelukin. Meno on tällaiseen hömppään sopivan semiuskaliasta, eli kyllä sitä paljasta pintaakin pikkuisen esitellään ja hidastuksilla tehostettuna vedessä telmitään. Kovasti vaikuttaa siltä, että kiihkeää toimintaa on kyllä tavoiteltu, mutta ei se täysin onnistuneesti katsomon puolelle välity. Vähän teennäistä hapuilua, eikä mihinkään erityisen eroottiseen ja kuumottavaan lopputulokseen päästä. Toisaalta olisihan se jokseenkin ankeaa alkaa tällaisesta valittelemaan tässä yhteydessä. Paketoidaanpa asia vaikka siten, että ihan kiva vilkaistava kyseinen tuokio on, mutta ei tosiaan mitään ikimuistoista omassa sarjassaan.
Myöhemmin Etelä-Afrikka saa jäädä taakse ja päästään jälleen konkreettisemmin käsiksi siihen rikokseen. Hyvänä puolena tässä on se, että maisemat vaihtuvat takaisin Välimeren suuntaan. Lämmin meri saarineen kutsuu, joten mikäpä siinä on mennessä. Evästankkauksen yhteydessä tapahtunut vilkaisu lähiympäristön lumisiin ja jäisiin maisemiin nostatti samalla arvostusta pikkuisen lisää. Siinä jälleen peittoa päälle kiskoessa ja play-nappia näppäillessä palaa oikein mielellään kuuman auringon alle. Sinne sitten jäisikin mielellään vähän pidemmäksikin ajaksi...
Kauniita kuvia ihaillessa ne heikommat puolet päätyvät mukavasti monin paikoin jonnekin maton alle. Silloin tällöin töksähtelevimmät hetket muistuttelevat siitä, ettei Hard to Forget tosiaan ole ainakaan mitään näyttelytaiteen juhlaa. Siitä ei varmaan kannata pelkästään esiintyjiä syytellä, sillä lähdemateriaalilla lienee osuutensa asiassa.
Hard to Forget jäi vuonna 2007 kuolleen Lois Maxwellin viimeiseksi elokuvaksi. Hän oli James Bond -pestin päättymisen jälkeen tehnyt jo vähän harvakseltaan näitä hommia. Toivottavasti tämä muodostui kuitenkin positiiviseksi kokemukseksi hänen kannaltaan. Ehkä myönteisimmän vaikutuksen onnistuu tekemään Nickyn isää esittävä Chad Everett. Ei hän nyt mikään Paul Hogan ole, mutta hoitaa oman lyhyehkön osansa tyylikkäästi. Niinpä vain tämäkin pitkän uran tehnyt näyttelijä siirtyi vajaat pari vuotta sitten haudan lepoon. Työskenteli kuitenkin varsin aktiivisesti viimeisinä vuosinaankin. Keuhkosyöpä valitettavasti vei voiton liian aikaisin.
Jos heittäisi kriittisemmän mietintämyssyn päähän, niin tämän elokuvan lyttääminen ei olisi kovinkaan hankala tehtävä. Sen verran epäuskottavaa ja tökkivää menoa paikoin esiintyy. Omalla kohdalla katselusta kuoriutui kuitenkin varsin mukava pieni elämys. Alkupuolen tuntemuksiin nähden erittäin positiivinen yllätys.
Sitä en osaa sanoa, miten epätyypillinen edustaja tämä on Harlekiini-elokuvien joukossa, mutta tässä vaiheessa oletan, että enemmistö edustaa ehkä hieman enemmän sitä lässyosastoa. Asia selvinnee jossakin määrin, kunhan saan intoa käydä hankitusta boxista löytyvien kahden muun elokuvan kimppuun. Niiden hetki ei kuitenkaan ole aivan lähitulevaisuudessa. Mielestäni Hard to Forget onnistuneesti panostaa paremmin toimiviin puoliinsa ja innostaa osaltaan tutustumaan Sarinin muihin töihin. Tietyssä mielessä kaveri tuntuu liikkuvan samansuuntaisilla aaltopituuksilla kuin tämän blogin höpöttäjä. Vuosisadan rakkaustarinaa tai murhamysteeriä ei kannata odotella, mutta jos maisematunnelmointi uppoaa, niin kyllähän minä tälle uskallan varovaiset suositukset antaa.
Hard to Forget (2003) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti