Ensimmäiset kuvat tuovat tutun ja turvallisen tunteen, vaikka tällä kerralla Suomi onkin korvautunut Ranskan pohjoisosissa sijaitsevalla satamakaupungilla. Siellä kaduilla vaeltaa pitkää päivää tekevä ja jo ikääntymään päässyt kengänkiillottaja Marcel Marx (André Wilms). Leivän ansaitseminen tällä ammatilla ei mikään helpoin homma ole, mutta onnistuupahan edelleen, vastoinkäymisistä huolimatta.
Kotona iltahämärän myötä saapuvaa miestään odottelee vaimo Arletty (Kati Outinen). Hänellä on aavistus siitä, ettei kaikki ole terveyden suhteen lainkaan kohdillaan. Lopulta on pakko lähteä sairaalan suuntaan olotilan käydessä sietämättömäksi. Arletty kuitenkin pyytää lääkäriltä, ettei tämä kertoisi Marcelille aivan koko totuutta, sillä epäilee, ettei tämä kestäisi kuulla sellaista.
Sataman suunnalla taas kontista kuuluva yöllinen meteli herättelee huomiota. Seuraavana aamuna paikalle onkin kokoontunut joukko poliiseja, ensihoitajia ja valokuvaajia. Valmiudesta ja ilmeistä päätellen on varauduttu siihen, että kontin avautuessa paljastuu ikävämpikin näkymä. Päällisin puolin matkalaiset näyttävät kuitenkin olevan kunnossa. Vanhempi mies vinkkaa nuorta Idrissaa (Blondin Miguel) pakenemaan paikalta. Muut sitten lähtevät kohti pakolaiskeskusta ja karkulainen päätyy etsivä Monetin (Jean-Pierre Darroussin) johtaman jäljitysoperaation kohteeksi.
Vähän myöhemmin Marcel ja Idrissa kohtaavat satamassa. Marcelilla ei ole mitään aikomusta ilmiantaa Idrissaa viranomaisille, vaan päinvastaisesti päätyykin piilottelemaan tätä. Huolet tavallaan lisääntyvät, mutta hyväsydämiset naapurit päättävät myös osaltaan auttaa. Poliisi ei kuitenkaan tahdo antaa periksi jäljityksen suhteen, joten jotakin olisi keksittävä tilanteen ratkaisemiseksi.
Mitä siihen odotettuun synkkyyteen tulee, niin Kaurismäki vähän pääsee yllättämään, sillä meno ei ole lainkaan niin lohdutonta kuin voisi olettaa. Oikeastaan tunnelmat pysyvät tietyistä ikävämmistä käänteistä huolimatta lähes läpi elokuvan varsin toiveikkaina ja lämpiminäkin. Mahdollisuuksien puutteesta lohduttomuuden jääminen vähän etäämmälle ei ainakaan johdu, sillä olisihan tämä tarina ollut varsin helppo vetää siihen suuntaan, viimeistään lopussa, jos ei muuten.
Käytännössä tämä lämpö ja toiveikkuus kumpuaa enemmänkin elämää matkallaan nähneistä hahmoista, jotka eivät kuitenkaan ole taipuneet sen lannistamiksi. Muutamat seikkailevat jossakin harmaalla alueella mustavalkoisen hyvä/paha-jaottelun sijaan. Varsinaisia pahiksia ei porukasta oikeastaan edes löydy. No, ehkäpä yksi poikkeus. Eipä sellaisia tosin tähän kaipaakaan. Enimmäkseen kyse on, vaikkakin sekalaisesta, niin silti tarvittaessa samaan hiileen puhaltelevasta joukosta. Kun yhden voimat ja/tai resurssit ovat loppumassa, niin pyyteetön yhteisöllisyys kohottelee päätään, ja rientää avuksi.
Ei varmaan tarvitsisi edes mainita, että tästä porukasta on varsin helppo pitää. Jälleen ne paremmatkin puolet tulevat esille tilanteen tiukentuessa. Vaikka olisikin mahdollisesti helpompi vain keskittyä niihin omiin huoliin, eikä ainakaan kasata lisää taakkaa harteille, niin sellainen ei ole kaikille vaihtoehto. Hiljaista arvokkuutta Le Havre kyllä omaa sen verran, että siitä riittäisi muuallekin jaettavaksi.
Kaurismäen huumorintaju ei oikeastaan ikinä ole osunut täysin yhteen oman kanssa, eikä Le Havre ole poikkeus tässä mielessä. En väitä, että Le Havre täysin kylmäksi jättäisi huumorin suhteen, mutta kun Kaurismäkeä silloin tällöin hehkutellaan eräänlaiseksi tummemman huumorin mestariksi, niin minulta menee kyllä valitettavasti jotakin enemmänkin ohi. No, eipä se estä elokuvista nauttimista, mutta saa ihmettelemään, ja kaipa siinä kokonaisvaikutus jää hieman vaisummaksi. Kyllähän Le Havre minuakin huvittavia hetkiä sisältää ja nämä mukavasti keventävät hieman menoa, mutta minun on vaikea ajatella tällaista elokuvaa edes draamakomediana.
Maahanmuutto, varsinkin humanitaarinen sellainen saattaa olla nykyäänkin vähän räjähdysherkkä aihe. Kaurismäki ei kuitenkaan käsitykseni mukaan ole sellainen tyyppi, joka kovin herkästi sellaista kavahtaisi, lähinnä tarkoituksella sinne ampiaispesää vähän härnäämään... Tässä tarinassa suuremmat linjaukset saavat pitkälti väistyä yksilökeskeisemmän käsittelyn tieltä. Kun hankalassa tilanteessa oleva yksilö joutuu suurempaa koneistoa vastaan, niin ymmärrys on parempi etsiä jostakin muualta. Myös näiden kahden rajamailla taituroiva poliisi tämän tilanteen hankaluuden toteaa.
Pitkähkön tauon jälkeen Kaurismäen elokuva maistui odotettua paremmin. Eipä siitä tasaisesti taustalla pilkahtelevasta pienestä ja välillä suuremmasta toivonkipinästä ainakaan haittaa ole. Monin paikoin vähäsanaista ja muutenkin rauhallisesti etenevää draamaa, johon ei juuri mitään suurempaa räiskettä kaipaakaan, vaan tyytyy mielellään tarkkailemaan, minne ollaan menossa. Useimmin hyvään suuntaan, mistä hahmot ja hyvät näyttelijät pitävät huolen. Jos sanattomat tuijottelutuokiot rasittavat, niin varmaan kannattaa valita jokin muu elokuva.
Le Havre ei minusta välttämättä Aki Kaurismäen elokuvien suurinta ihailijaa tee, mutta hyvä elokuva se kuitenkin on. Toistaiseksi olen itse nähnyt Akin pitkistä ohjauksista lähes kaikki, pari kuitenkin katsomatta. Varsin kevyesti Le Havre mielestäni paremman puoliskon puolelle ponnahtaa. Muistaakseni Aki on jossakin sanonut, että Le Havre on myös alku jollekin trilogialle. Jos samoissa merkeissä jatkuu, niin enpä alkaisi enempiä valittelemaan.
Le Havre (2011) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti