Jälleen se suuri sota on päässyt käyntiin. Tämä tarina sijoittuu sen ensimmäiselle puoliskolle, eli vuoden 1940 huhtikuu on lähenemässä loppuaan. Onhan näitä toisen maailmansodan tarinoita nähty, mutta Into the White erottuu kohtalaisesti enemmistöstä. Ensinnäkin tapahtumapaikkana on Pohjois-Norja ja toiseksi se varsinainen sota pommeineen ja luoteineen jää pitkälti pois kuvioista.
Norjalaiset eivät nyt kovin riemuissaan ole sotaan olleet lähdössä, mutta eipä hätää, sillä pari innokkaampaa osapuolta ovat halukkaita levittämään keskinäisen konfliktinsa siihenkin suuntaan. Niinpä Norjankin taivaille saadaan saksalaisten ja englantilaisten koneet räiskimään toisiaan. Palkkiona toimivat muun muassa Norjan rautamalmivarannot. Elokuvan alussa ei pitkään ehditä pysähtyneitä talvimaisemia katselemaan, kun jo saadaan toimintaa mukaan.
Erään ilmataistelun päätteeksi nelihenkisen miehistön sisällään pitävä saksalainen kone syöksyy lumiseen maahan. Yksi ei selviä hengissä, ja niinpä kolmen miehen porukka lähtee sen enempiä viivyttelemättä tarpomaan kohti jonkinlaista turvaa ympäröiviltä olosuhteilta tarjoavaa paikkaa. Aivan heti sellaista ei kuitenkaan löydy ja sinänsä rauhalliselta vaikuttava seutu omaa piilevät vaaransa, jotka eivät välttämättä harha-askelia anna yhtään anteeksi.
No, löytyyhän sieltä lumihankien keskeltä lopulta tyhjillään oleva metsästysmaja, joka on varustettu sellaisilla pienillä mukavuuksilla, jotka nousevat tuollaisessa tilanteessa uudenlaiseen arvostukseen. Kovin pitkää aikaa saksalaiset eivät ehdi mökkiin tutustua, kun jo ulkoa alkaakin kuulua valittamista Norjan kurjasta säästä ja niin edelleen. Samassa ilmataistelussa pudonneesta englantilaisesta koneesta on selvinnyt pari tyyppiä, ja he ovat päätyneet samalle mökille.
Kuten arvata saattaa, muodostuu tästä yhteiselosta nopeasti varsin hankalia ja kiusallisia tilanteita, kun kahden keskenään sotivan valtion sotilaat yrittävät kumpikin vuorotellen päästä voitolle omassa pienemmän mittakaavan kinastelussaan. Erityisesti saksalaisten luutnantti Horst Schopis (Florian Lukas) saa huomata olevansa pariinkin otteeseen varsin räjähdysherkässä tilanteessa, missä ei auta valita sanojaan kovinkaan huolettomasti.
Mökistä toki löytyy tiettyjä tarvikkeita elämän perusedellytyksiin, mutta eipä niitä sinne ole kannettu mitään useamman hengen pitkäaikaista oleilua varten. Niinpä tyypit nopeasti ymmärtävät, että selvitäkseen tästä koettelemuksesta hengissä, vihollisuudet olisi hyvä heittää edes jossakin määrin syrjään ja keskittyä vähän olennaisempaan. Ulkopuolelta tulevaan pelastukseen ei voi luottaa. Samaan aikaan ruoka ja polttopuut vähenevät nopeaa tahtia. Siitä sitten jonkinlaisia kaikille kelpaavia kompromisseja kehittelemään...
Into the White pohjaa myös todellisiin tapahtumiin, mikä ei kovin suuri ihme ole, sillä suureen sotaan on varmasti mahtunut montakin tällaista vähän poikkeuksellisempaa ja pienimuotoisempaa jonnekin paukkeen reunamaille sijoittuvaa tarinaa. Eikä elokuvassa juuri mikään tunnu siltä, että olisi lähdetty räikeästi ylimääräistä draamaa lisäilemään viihdearvojen parantamiseksi, mutta tämä vain tunnepohjalta, kun ei ole tullut tutustuttua tähän tapaukseen muuten. Osa hahmojen nimistäkin on pidetty todellisia esikuvia vastaavina. Luettavaa näihin todellisiin tapahtumiin liittyen löytyy vaikkapa tuolta:
Into the White
Oikeastaan yksikään viidestä hahmosta ei anna mitään erityisen pidettävää ensivaikutelmaa. Yksi on vaitelias yrmyilijä, toinen taas innokas kolmannen valtakunnan oppien kannattaja, kolmas taas tiukoissa paikoissa panikoiva tyyppi, neljäs jokseenkin ylimielinen sekä koppava ja viides vuorostaan vähän riidanhaluinen. Sellainen sekalainen kerho kokoontuu, mutta onhan elokuvassa hyvin aikaa kaivaa vähitellen kavereista esiin miellyttävämpiäkin puolia, kunhan jäät hieman pääsevät sulailemaan.
Mikään otollisin asetelma tai maaperä rajat ylittävälle sydänystävyydelle ei ole kyseessä, mutta kun pienin askelin edetään oikeaan suuntaan, niin yhteinen aika kuluu huomattavasti mukavammin kuin jatkuvan jännitteen alla. Löytyyhän sieltä sitä lämmintä henkeä talven keskellekin. Varsinkin, kun mökin kätköistä paljastuu miellyttävä yllätys, josta voi ammentaa juhlavampaa tunnelmaa.
Into the White tuo melko nopeasti mieleen kolme hieman erilaista elokuvaa, mutta jokaisen piirteitä on löydettävissä siitä. Ne ovat The Grey, Merry Christmas ja Hell in the Pacific. Näistä viimeisin pitäisikin uusia pitkästä aikaa. Puutteineenkin Into the White on mielestäni ihan kelvollinen yhdistelmä noita mainittuja.
The Grey tietenkin tulee mieleen lähinnä elokuvan alkupuolesta, kun kone rysähtää maahan ja tyyppien pitää selvitä lumisessa ympäristössä. Jos The Grey muodostui pieneksi pettymykseksi selviytymisen suhteen, niin tässäkään ei voi täysin tyytyväinen olla. Valitettavasti ulkoilmoissa tapahtuva kamppailu ympäristöä vastaan loppuu juuri kun on pääsemässä vauhtiin. Siinä kun tyyppien retkieväät matkaavat rotkoon, alkaa heräillä sellainen odotus tiukasta taistelusta luontoa vastaan ja kunnollisesta hankivaelluksesta, mutta mitä vielä, mökkihän löytyy melkein heti. Omasta mielestäni sinne ei olisi tarvinnut aivan näin nopeasti kiiruhtaa, vaan tätä toista puoltakin olisi mahtunut mukaan enemmän.
Mainittu Lee Marvinin ja Toshiro Mifunen kahdenkeskinen kamppailu saarella taas muistuttaa jaksoa, jossa kädet vielä tavoittelevat aseita hanakammin. Samoin pikkuhiljaa etenevä matka sopuisempaan yhteiseloon. Ainakin ajallisesti tähän jaksoon on panostettu vähintään riittävästi, enkä ole enempää hoputtamassa, mutta hieman on sellaista tyhjäkäyntiäkin havaittavissa, jota ilmankin pärjättäisiin. Eipä kuitenkaan mikään suurempi haittapuoli, ellei sitten satu vaatimaan vähän toiminnallisempaa menoa elokuvilta.
Kolmas mainituista tulee vähittellen kuviin, kunhan tietyt typeryydet pystytään hylkäämään. Siinä kun yritetään väkisin pitää yllä varsin naurettavilta vaikuttavia sääntöjä sekä vihollisuutta, niin alkaa yksi ja toinenkin vähän miettimään asioita uudesta näkökulmasta. Ehkäpä se vieressä erilaisessa sota-asussa istuskeleva tyyppi onkin ihan mukava heppu ja niin edelleen. Tämä osio tarjoilee omalla kohdalla niitä hetkiä, joita mieluiten muistelee.
Pakko mainita tässä välissä pari satunnaisempaa ilahduttavaa tuokiota. Hitlerin kirjalliselle räpellykselle löydetään kerrankin hyötykäyttöä. Osa siitä kelpaa toisen luokan wc-paperiksi. Myöhemmin samainen säälittävä sössötys saa hetken verran lämmittää mökkiä ja samalla katsojan sydäntä kamiinassa tunnelmallisesti hehkuen. Varmaan tosiaan parasta käyttöä, jota sille voi keksiä... Toki myös aarrelaatikon löytymistä seuraava illanvietto on vallan mukavaa seurattavaa.
Talvimaisemiakin on pakko vähän kehua. Sinänsä hyvä, ettei elokuva sijoitu minnekään jatkuvaan lumimyrskyyn, joten näkee vähän muutakin kuin epämääräistä tuiverrusta ja vaakasuoraa lumisadetta ulkokuvissa. Kevät on kuitenkin tuloillaan. Etenkin alkupuoli vaikuttaa vähän sellaiselta, että haaleahkot sävyt kuvia värittävät, mutta vähintään pienoista kirkastumista on havaittavissa toisella puoliskolla, jolloin lumiset vuoret ja mökkimaisemat pääsevät paremmin oikeuksiinsa.
Into the White on ehdottomasti hyvä elokuva, joka kestää varmaan helposti toisenkin katselun. Paikoitellen nihkeän alkupuolen jälkeen huomaa vähitellen pitävänsä ja välittävänsä useammastakin hahmosta. Vaikka Into the White ei mitään sellaista jännitystä olekaan, mikä saisi käsiä enemmän puristamaan, niin siinäkin mielessä se toimivammat tuokionsa omaa, eikä täysin kylmäksi jätä. Varsin hyvää hahmovetoista draamaa muillakin mausteilla. Sotakohtauksia ja muutenkin räväkämpää menoa toivovat varmaan joutuvat pettymään, sillä sota taisteluineen jää kyllä pitkälti kuvien ulkopuolelle. Itse kyllä pidän tästä enemmänkin, vaikka selviytymispuoli sekä lopetus jättävätkin selkeästi toivottavaa. Toisaalta muilla paremmin toimivilla osa-alueilla sitten paikkaillaan, eli ihan hyvän mielialan onnistuu jälkeensä jättämään.
Into the White (2012) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti