Kaikkia eivät Brooksin kohtalaisen harvakseen työstämät elokuvat tunnu miellyttävän, mikä on sinänsä ymmärrettävää, sillä usein ne ovat vähän löysänpuoleisia ja kestotkin pääsevät yleensä venähtämään sinne pariin tuntiin. Itse kuitenkin olen kaikista tähän asti näkemistäni pitänyt kohtalaisesti. Pari on toki edelleen katselematta, mutta tilanne varmaan tulevaisuudessa korjaantuu, kunhan I'll Do Anything ja How Do You Know jostakin hyppysiin päätyvät.
Spanglish sopii hyvin tähän joukkoon, eikä se oikeastaan minkäänlaista pettymystä pääse aiheuttamaan, vaikka ei toki mikään virheetön suoritus olekaan. Elokuva lähtee liikkeelle, kun Princetonin vähän tympiintyneeltä vaikuttava henkilökunta lukee läpi kouluun saapuneita hakemusesseitä. Joukosta tuntuu jossakin määrin erottuvan Cristina Morenon kirje, jossa hän on massasta poiketen valinnut kirjoituksen kohteeksi oman äitinsä, Florin (Paz Vega).
Näin alkaa avautua Meksikon puolelta runsaat kymmenen vuotta sitten matkansa aloittaneen äidin ja tyttären tarina. Kuten niin monet muutkin, Morenon pieni perhe päätyy matkaamaan rajan yli vähän kyseenalaisin keinoin. Äiti päättelee, ettei rajan ylityspaikan toisella puolella oleva Teksas välttämättä ole ihanteellisin paikka. Niinpä matka jatkuu kohti länsirannikkoa ja aurinkoista Kaliforniaa. Los Angeles vaikuttaa sopivan kotoisalta paikalta asettua aloilleen, mitä tulee väestörakenteeseen.
Vuosia Flor työskentelee öisin pienellä palkalla, mutta lopulta on pakko katsella vähän toisenlaista työtä, mielellään päivisin tehtävää. Varakkaampi Claskyn perhe etsii kotiapulaista. Sitä hommaa kielitaidoton Flor lähtee tavoittelemaan. Serkku menee työhaastatteluun mukaan tulkiksi. Deborah (Téa Leoni) ihastuu välittömästi Floriin, ja niinpä tämä saa huomattavasti mukavamman työn selvästi suuremmalla palkalla kuin mitä alunperin uskalsi toivoa.
Elokuvan nimikin vähän viittoo siihen suuntaan, että ilman väärinymmärryksiä ja muita vaikeuksia ei tämä yhteistyö tule sujumaan, mutta ongelmat on tehty ratkaistaviksi ja niin edelleen. Ensitapaamisen hermostunut hössötys alkaa vähitellen haihtumaan puolin ja toisin, mutta se taas aiheuttaa omat huolensa, kun Flor huomaa sekaantuvansa perheen sisäisiin asioihin, vaikka olikin jo ehtinyt päättää, ettei se kuulu hänen toimenkuvaansa.
Perheessä eivät erilaiset kuohahtelut käy vähiin, sillä Deborah haluaa pitää talouden langat tiukasti hyppysissään. Omaa ravintolaa pyörittävä John (Adam Sandler) taas on huomattavasti leppoisampi tapaus, eikä ollenkaan sellainen mies, joihin Flor on rajan toisella puolella tottunut. Avoin tunteellisuus aiheuttaa hämmentäviä ja kiusallisia tilanteita Florille, ja kun on se kielimuurikin, niin reagointi on paikoitellen töksähtelevää.
"I quit drinking weeks ago! No one noticed, but I guess that's a pretty good indicator that I conducted myself quite well when I was drunk. But this isn't about me right now."
Tuon tuostakin Claskyn perhe ajautuu pieniin sekä vähän suurempiinkin kriiseihin. Florin lisäksi apua antaa omista virheistään elämänviisautta ammentava Deborahin äiti Evelyn (Cloris Leachman). Vähän vaihtelua maisemiin saadaan, kun perhe muuttaa kesäksi kohti Malibun rantoja. Samalla Florin tytär Cristina (Shelbie Bruce) pääsee osaksi perhettä muuttaessaan saman katon alle. Cristina otetaan vähän liiankin innokkaasti vastaan, jos Florilta kysytään, mutta ehkäpä jonkinlainen kaikille sopiva yhteiselo saadaan lopulta järjesteltyä, vaikka se ei sitten aina kitkatta sujukaan.
Etukäteen eniten epäilytti Sandler, sillä en itse ole hirveän innostunut hänen tyypillisestä hassuttelustaan. Ehkä asenteessa on tapahtunut muutoksia, sillä sänkinen Sandler vaikuttaa ihan sympaattiselta tyypiltä. Roolikin toki on hieman tavallisesta poikkeava, sillä tässä hän ei pääse ihan yhtä vapaasti elämöimään ja remuamaan kuin monissa muissa elokuvissaan. Pitää mainita, ettei Sandler aivan puhtaita papereita tästäkään saa, sillä etenkin vakavammissa kohtauksissa homma tuntuu tökkivän.
No, kun sitten taas saa ihastella enemmänkin Vegaa, niin eivät siinä Sandlerin heikommat hetket paljoakaan paina. Yön unettomina tunteina ehdin jo naputella hiprakkaisen rakkauskirjeen Vegalle, mutta onneksi maltoin odottaa aamun selkeämpien silmien arviointia, ja niinpä kyseisen sekavanoloisen höpötyksen kohtaloksi koitui pysyvä hyllytys. Se lienee paras vaihtoehto kaikkien kannalta... Johnillakin on sanat vähän hukassa tässä suhteessa. No, annetaan hänen kömpelöiden ylistystensä sekä kuvien kuitenkin hoitaa tämä puoli päätökseen...
"They should name a gender after you. Looking at you doesn't do it. Staring is the only way that makes any sense. And trying not to blink, so you don't miss anything. And all of that, and you're YOU. I mean... Look, forgive me. It's just you are DROP DEAD, CRAZY GORGEOUS! So much so that I'm actually considering looking at you again before we finish up here."
Ei Spanglish sinänsä mielestäni mitään suurempaa näyttelijöiden juhlaa ole, mutta Brooksin kynäilemät arkiset tilanteet ja sanailut miellyttävät ja huvittavat sen verran, että pari tuntia kuluu oikein mukavissa merkeissä. Voisi sanoa, että vaikka Spanglish ei tässäkään mielessä ole parasta, mitä Brooks on saanut aikaan, niin jos on hänen muista töistään pitänyt, niin Spanglish luultavasti onnistuu myös vetämään suupieliä ylöspäin.
Aivan pelkkää naurua ei tietenkään ole luvassa, mutta selvästi on havaittavissa sellaista, ettei vakavampiakaan kohtauksia ole haluttu viedä liian itkuiseksi. Sinänsä hyvä tavoite, mutta jokin niissä nykymuodossaan tökkii, sillä nämä dramaattiset konfliktit ja huipentumat jättävät kylmemmäksi kuin pienemmät hetket. Ne eivät ole erityisen koskettavia, mutta eivät taas juuri nauratakaan, eli jäävät seikkailemaan jonnekin yhdentekevyyden välimaastoon.
Onneksi sitten niitä paremmin toimivia pienempiä tuokioita kuitenkin löytyy, joista ainakin omalla kohdalla irtosi mukavasti lämpöä ja pari kyyneltäkin. Kuitenkin näidenkin kohdalla Brooksilta löytyy parempaakin katseltavaa. Itselle on jäänyt myönteisemmin mieleen vaikkapa hänen elokuvansa As Good as It Gets ja Terms of Endearment. Kumpikin näistä odottelee uusintavuoroaan. Ainakin toistaiseksi näistä ensin mainittu on oma ehdoton suosikki Brooksin ohjausten joukossa. Näyttelijät ovat astetta parempia ja muutenkin kokonaisuus rullailee eteenpäin varsin sujuvasti.
Ahkerasti testinäytöksissä elokuvaansa pyörittänyt Brooks päätyi lyhentämään sitä lopulta reippaamminkin. Levyltä löytyy puolisen tuntia poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia. Vaikka ne enimmäkseen ihan hyviä hetkiä ovatkin, niin pääsääntöisesti olen sitä mieltä, että Brooks teki oikeat valinnat karsiessaan ne pois, sillä elokuva olisi venähtänyt turhan pitkäksi ja tahti löystynyt entisestään. Claskyjen keskustelu kuitenkin olisi voinut löytää tiensä lopulliseenkin versioon, sillä se pohjustaisi loppupuolen kriisejä paremmin kuin lyhyempi versio. Myös pidennetty versio loppupuolen ravintolatuokioista olisi kyllä maistunut. Brooks päätyi myös hienosäätämään lopetusta, koska alkuperäinen teki viileämmän vaikutuksen testiyleisöön.
Matkalle mahtuu siis arkisen elelyn pieniä pulmia, kinoja ja ilojakin, vaikeita valintoja unohtamatta. Hyvät ja huonommat ajat vähän vuorottelevat, mutta kai kaikesta selvitään. Siihen ei välttämättä riitä se, että sanojen tasolla ollaan hyvinkin ymmärtäväisiä ja avoimia, vaan se vaatii pikkuisen enemmänkin. Tyhjät sanat ja halaukset eivät kaikkea korjaa, jos niiden takaa ei aitoa tunnetta löydy.
"That probably wasn't the best way to get make myself clear, was it?"
Mitään varsinaisia huippuhetkiä Spanglish ei mielestäni sisällä, mutta enimmäkseen tasaisen laadukasta tavaraa se on. Sukupuoliroolien varsin varovaiseksi jäävä ravistelu miellyttää ja löytyyhän sieltä toki muutakin kivaa. Vegan elokuvia Spanglish kyllä innostaa katselemaan enemmänkin, vaikka niitäkin on toki muutama tullut jo nähtyä, mutta näihin hänen hömpähtävämpiin romanttisiin juttuihin pitää panostaa tulevaisuudessa enemmän. Vaikka suurempi draama tökkii paikoitellen, niin ihan kivasti iloa Spanglish elokuvailtaan tuottaa.
Spanglish (2004) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti