tiistai 24. helmikuuta 2015

Chicken Little (Pikku Kananen)

Vuorossa olisi helmikuun toinen poikkeaminen Disney-piirrettyjen maailmaan. Bambi II ehtikin jo ihastuttamaan, mutta jospa vaihteeksi klassikkosarjan kimppuun. Hitaasti, varmasti ja vailla mitään järjellistä järjestystä niitä tulee käytyä läpi. Mitä omiin elokuvahyllyihin tulee, niin Chicken Little edustaa kovin keskeneräisen klassikkokokoelmani uudempaa laitaa, vaikka ikää toki silläkin on jo vuosikymmenen verran. Tammikuussa sai kissaklassikkoa kehua, kun The AristoCats aivan oivasti onnistui viehättämään ja viihdyttämään. Aivan samanlaista elämystä ei valitettavasti uskalla odottaa, sillä Chicken Little on lukemisteni perusteella toisenlaista palautetta keräillyt. No, kerran, toisen ja kolmannenkin olen onnistunut nauttimaan hölmöistä hömpistäkin, jotka moni muu on nähnyt vain haukkumisia ansaitseviksi. Voipi olla, että tämä on jälleen yksi lisäys sellaiselle listalle tai sitten ei...

Käynnistymisvaikeuksia on selvästi havaittavissa, kun satukirjojen olipa kerran ei tällä kerralla kelpaakaan. Aurinkoinen aloitus savannillakin tuntuu ideavarkaudelta, joten pois sellaiset. Tokihan tässä hassutellaan, mutta kuten levyn lisukkeita tutkimalla selviää, oli tekijöillä ilmeisesti oikeastikin pientä pulmaa sopivan alkujakson löytämisessä. Niistä muista myöhemmin lisää, mutta nyt hypätään kuitenkin sen valitun avauksen vietäväksi.



Vaikeuksien jälkeen vauhtiin päästään, kun tornissa kello kilkattaa ja kana kiekuu tuomiopäivää. Suojia kohti olisi paras vipeltää, minkä jaloista ehtii, kun toinen on täysin varma siitä, että taivas on lähtenyt murenemaan ja niskaan romahtaa. Hirvittävyyksiä on siis tapahtumassa. Paniikin vallatessa mieliä ja kaupunkilaisten säntäillessä päättömästi sinne tänne, alkaa sitä katastrofiakin kehkeytymään. Ajoneuvot huristelevat ja kaahaavat miten sattuu ja sekasorto onkin varsin riehakasta. Hirveä hälinä ja hävitys saadaan hiukkasen kevyin perustein huudellun hälytyksen pohjalta aikaan.

Seurauksia ihmetellessä yhdellä ja toisella olisi vähän sanottavaa Kanaselle, joka yrittää epätoivoisesti selittää, että ihan varmasti taivaasta pala päähän putosi. Kukaan ei tietenkään usko, vaan järkevämpänä selityksenä pidetään sitä, että läheisestä tammesta kopsahti terho nuppiin. Samalla Kananen saa kahelin maineen, joka onkin kovin hankalaa harteilta karistaa. Sekaannusta revitellään vielä vuoden jälkeenkin, kun teattereihin on tulossa elokuvaversio Tammelan kaaoksesta.



Tapahtumaketju onkin saanut paljon julkisuutta ja kovasti se isää painaa. Hän jälleen muistuttelee pojalle, että matalan profiilin aikojen sopisi jatkuvan. Helpommin sanottu kuin tehty. Koulumatkakin kovaksi haasteeksi osoittautuu bussin pyyhältäessä karkuun ja luokkatoverien naureskellessa. Housutkin jäävät matkan varrelle, kun purukumi ne omii itselleen. Kananen osoittaa kuitenkin kekseliäisyyttä ja näppäryyttä ongelmien edessä. Välillä sellaiset kuitenkin kostautuvat ja sitten ollaankin kaapissa vankina muiden istuessa luokassa.

Kananenkin ehtii mukaan, kun reipas liikuntatunti polttopalloilun merkeissä on aluillaan. Siinähän pallot viuhuvat vauhdikkaasti ja monelle varmaan kelpaisi vähän löysemmin otettu ottelu, sillä kohtalaisen kovakouraisesti tietyt pelaajat palloja viskovat. Kananen kuitenkin keskellä tulitusta muita mietiskelee ja selittää ystävälleen Sinille, että hänpä voisi tehdä jotakin suurta. Näin yleinen mielikuva muuttuisi ja isäkin saattaisi häpeänsä unohtaa. Sini on ennemmin sitä mieltä, että maineteot sikseen ja olisi paljon parempi puhua nämä asiat isän kanssa kerralla kuntoon viimeinkin.



Urotöitä kohti askellus ei lainkaan lupaavasti lähde liikkeelle, sillä sankarimme saa aikaiseksi palohälytyksen ja vesivahingon. Taas saa isä nolona kuunnella poikansa toilailujen jälkilöylytystä. Pettymys on kova, eikä kotiin lainkaan iloisina ajella. Kananen tahtoo isää piristää ja kertoilee aikeistaan liittyä koulun pesäpallojoukkueeseen. Olihan isäkin aikoinaan koulun tähti ja kaikkea. Harmi vain, että pieni koko saa monenkin miettimään, onkohan mailanheilutus aivan se Kanasen juttu, mutta hänpä tahtoo näyttää muille ja ehkä hieman itselleenkin, että kyllä sitä pienikin pystyy.

Harjoittelua toki tarvitaan sinnikkäästi, mutta kohta ollaankin jo mestaruuspeliä käymässä. Lukuisat Tammelan joukkueen loukkaantumiset tarkoittavat sitä, että pitää se Kananenkin vaihtopenkin päästä mukaan ottaa. Valmentajan harmiksi vieläpä kovin ratkaisevaan paikkaan. Pienestä kuitenkin on Tammelan Terhojen pelastajaksi, vaikka alkuun ei hyvältä näytäkään. Mainetta saadaan siis ainakin hieman paikkailtua. Hetkellistäkö se sitten lie, kun vanhat pulmat palaavat. Jälleen näyttää pahasti siltä, että taivaasta palasia putoilee. Lisäksi sieltä jotakin muutakin tupsahtelee Tammelaan. Siinäpä sitä saa hetken miettiä, että mitä muut mahtavat ajatella, jos sellaisia lähtee huutelemaan. No, kaipa sinne torniin täytyy iltasellakin kiivetä mekkaloimaan ja muita häiriköimään sekä herättelemään. Hälytys taitaa aiheellinen olla, mutta kukapa Kanasta uskoisi, kun oma isäkin nolona selittelee, että kaipa nämä ovat taas jotakin päähän pälkähtäneitä hullutuksia. Siinä saattaa olla jo hyvääkin syytä karkuun kirmaamiselle, kun taivas lopulta silminnähden selvästi säröilee, mutta onkohan jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään, kun varoitukset käännettiin pilkkanauruiksi...?



Tämä versio Kanasen tarinasta ei ole aivan se, mikä minulle on varhaisilta vuosilta muistiin jäänyt. Sinänsä kuitenkin ymmärrettävää, että Disney on päättänyt uusia koukeroita enemmänkin keksiä, sillä se on jo aiemmin tuottanut yhden näkemyksen aiheesta, eli lyhytelokuvan Chicken Little vuodelta 1943. Olen melko varma, että se on tullut joskus paljon nuorempana nähtyä. Siitä huolimatta se olisi ollut oikein mukava ja sopivakin pieni lisuke tälle levylle. Se on toki levylläkin julkaistu osana Disneyn parin levyn lyhytelokuvakokoelmaa Disney Rarities: Celebrated Shorts: 1920s–1960s. Valitettavasti omasta hyllystä tätä julkaisua ei löydy ainakaan vielä, joten sen kommentoiminen jääköön tältä erää tähän.

Sinällään ei siis ole mitään toisille teille tuuppaamista tai nykyaikaistamistakaan vastaan, mutta se, miten asiaa on lähdetty hoitamaan, laittaakin hieman napisemaan. Alkuhävityksiä katsellessa alkaa jo vähän pelottaakin, että tätäkö se tulee olemaan, päätöntä kohkausta, mutta onneksi väleissä vähän rauhoitutaankin. Ilmeisesti on haluttu laittaakin juttu kunnon ryminällä liikkeelle, vaikka muitakin vaihtoehtoja on harkittu. Levyltä löytyy kolme vaihtoehtoista aloitusta elokuvalle. Yhdessä taivaan tippuminen on satukirjatyyliin esitetty, mutta tekijät pitivät sitä liian lapsellisena. Toisessa yritelmässä taas paneudutaan Kanasen isän kokkauspuuhiin. Haastatellut myöntävätkin, että juttu karkasi vähän lapasesta ja muu elokuva unohtui kokonaan näiden hassuttelujen taustalle. Kolmannessa taas Kananen onkin tyttö, joka kovasti pelkää talon narinoita ja muita ääniä. Mikään näistä ei mielestäni juurikaan valmiiseen versioon päätynyttä parempi ole, joten ehkäpä ihan hyvä, että hylättyihin päätyivät.



Aiemmin katsottujen Disney-klassikoiden ansiosta on tottunut odottelemaan sarjaan kuuluvilta elokuvilta sellaisia sydämellisiä ja lämpöisiäkin tarinoita, mutta Chicken Little mielestäni on enemmän irtovitsailuun sekä vauhdikkaampaan kohkaukseen nojaileva. Sitä en väitä, etteivätkö nämä pyrkimykset ajoittain onnistuisi huvittamaan ja viihdyttämään, mutta mitään ikimuistoisuuksia on mielestäni aivan turha haikailla.

2000-luvulla ilmestyneet klassikot ovat omilta silmiltä edelleen suurilta osin näkemättä. Jotenkin on muodostunut sellainen käsitys niiden suhteen, että vauhdikkaampaa menoa kohti pyritään ja hiljaisemmat hipsuttelut tunnelmointeineen alkavat olla eilispäivän elämää. Aion kuitenkin osan uudemmista elokuvistakin katsella, mutta luulenpa kuitenkin rakkaimpien teosten löytyvän aiemmilta vuosikymmeniltä. Voisi varmaan helposti vihjata siihen suuntaan, että jotakin lapsuuden nostalgiaa tässä vanhemmat parempia -huutelussa on reilukin ripaus mukana. Saattaahan se niinkin olla, vaikka itse en paljoakaan näitä lapsena katsellut ja moni vanhempi Disney-klassikko on tullut nähtyä vasta aikuisiällä.



Vähemmän viehättävää kohkausta on toteuteltu kolmiulotteisempaa tietokoneanimaatiota hyödyntäen. Vauhtijaksoissa valittu tyyli toimii kyllä hyvin, mutta väittäisinpä, että herkemmiksi tarkoitetuissa hetkissä aletaan ontumaan. Ilmeiden ja eleiden kautta hahmojen tunnetilat eivät katsomoon kunnolla välity, vaan jättävät melkoisen haalean vaikutelman. Tietynlaista hengettömyyttä on siis paikoin havaittavissa. Jos niitä omia suosikkiklassikkoja muistelee, niin moni niistä on paikkansa ansainnut juurikin hyvien herkistelyjen ja herttaisuuksien takia. Chicken Little taas ei saa sillä osastolla käytännössä minkäänlaista vaikutusta aikaan, joten jäljelle jää toimintatuokioista ja vitsailuista huvittuminen.

Valivalivali...jotta ei pelkäksi mäkätykseksi menisi, niin kai voisi vähän kehuakin, koska tarkoituksena ei missään tapauksessa ole elokuvaa silkaksi surkeudeksi maalailla. Oikeastaan se on hiukkasen parempi kuin mitä alkuun pelkäsin. Ne pienet ja isommatkin vauhtijaksot ihan huvittavia ovat osittain, eikä raivostuttavuuden tai rasittavuuden rajoilla oikeastaan edes käydä. Näyttävyyttä toki on, mutta silti en uskaltaisi erityisen muistettaviksi hehkutella. Kelvollista kertakäyttöhuvia kuitenkin avaruudellisia mausteita omaavat toimintatuokioiset ovat, mutta koska kyse on Disney-klassikosta, niin rima on sen verran korkeammalla, ettei sitä sinänsä viihdyttävällä säntäilyllä ja tasoltaan vaihtelevalla vitsailulla ylitetä.

Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, ettei höpötyksillä lainkaan hymyjä saada aikaan. Ilmeisesti alkuperäisestä tarinasta periytyneet hahmojen nimet ainakin huvittavat, kun ne oppitunnin aluksi kertaillaan. Suomennetuissa vastineissa ei mielestäni onnistuta yhtä hyvin. Yksi ja toinenkin elokuvan edetessä sähläilee ja esimerkiksi Kanasen possukaverille sekoilijan roolia useampaankin kertaan tarjoillaan. Osumaprosentti huulenheittojen suhteen ei hirmuisen korkealle pääse kiipustelemaan. Kyllähän siinä saattaa hymy kasvoilla vierailla, kun seurailee miten sopulit päättävät hätääntyneinä kohtaloaan toteuttaa loikkaamalla penkiltä kasaan pötköttämään tai miten Kanasen isän vihapostilaatikko täytenä pursuilee. Lopussa päästään vähän toisenlaista elokuvaversiota ihmettelemään ja sieltä selkeästi tunnistettavissa on vanha lepakkomies Adam West, mikä osaltaan miellyttää roolin osuessa kohdilleen. Eiväthän nämäkään esimerkit välttämättä terävintä komediaa edusta, mutta omiin silmiin ja korviin ovat kuitenkin sitä parempaa puolikasta.



Näyttelijöihin liittyen voisikin mainita, että nimekästä porukkaa on englanninkieliseen versioon haalittu. Tosin en onnistunut katselun aikana tunnistamaan kuin muutaman. Yksikään merkittävässä roolissa oleva ei mielestäni mitenkään erityisen hersyvää suoritusta onnistu tekemään ja mieleen jää lähinnä Joan Cusack. Edelleen olen sellaisella kannalla, että nimekkäiden tähtinäyttelijöiden haaliminen suuremman budjetin animaatioihin ei niihin välttämättä paljoakaan lisäarvoa tuo ainakaan tämän katsojan kannalta. Voihan se olla hauskaa yrittää tunnistella näitä hahmojen takaa, mutta sellainen harrastelu ei toistaiseksi ole kunnolla innostamaan alkanut.

Levyltä löytyvä noin 18 minuutin mittainen erilaisia tekovaiheita tarkasteleva dokumentti antaa mahdollisuuden kurkata ääninäyttelijöiden työtäkin lyhyesti. Enimmäkseen äänessä ovat ohjaaja ja tuottaja, mutta muitakin kuullaan. Kaksikko kertailee, mitä Disney-klassikoilta yleisesti odotetaan. Alkuvaiheessa he olivat vahvasti sitä mieltä, että Kanasen pitäisi olla tyttö, joka olisi haavoittuvuudessaan varsin epätodennäköinen sankari. Ylemmältä taholta kuitenkin jyrähdettiin, että pikkuruinen koko olisi poikapuoliselle hahmolle hankalampi juttu ja väännön jälkeen siihen jäätiin. Innoitusta etsiskeltiin 1940- ja 1950-lukujen animaatioista, kun haluttiin vähän katsella mallia menoon. Näyttelijöihin liittyen sellainen jäi mieleen, että Kanasta esittävä Zach Braff sai hommansa ainakin osittain tavallista nopeamman puhetapansa ansiosta. Mitä musiikkiin tulee, niin muistetaan kehua Barenaked Ladies -yhtyeen kappaletta, jonka he elokuvaa varten sävelsivät. Se kuullaan epäonnisen koulumatkan taustalla. Levyltä löytyy musiikkivideo sekä pari muutakin versiota siitä. Omasta mielestäni kyseinen kappale ei kovin kaksinen ole, vaan vähän mitäänsanomaton renkutus. Dokumentin loppupuolella ohjaaja Mark Dindal vähän valottelee omaa toimenkuvaansa. 200 ihmisestä koostuvan porukan toimien suuntaaminen tavoitteeseen ei aina helpointa ole, mutta muut kovasti kehuvat, että Dindal ainakin pystyy luomaan miellyttävän ilmapiirin. Suunnitelmana olisikin katsella Dindallin viisi vuotta vanhempi Disney-klassikko The Emperor's New Groove. Varsinkin kun tuli vähän aikaa sitten lueskeltua siitä kovastikin kehuvaa juttua tuolta: Keisarin uudet kuviot - elokuva-arvostelu. Saattaa toki olla, että kyseinen elokuva on hiukkasen liian vauhdikkaasti vipelteleväinen omaan makuun, mutta eipä silti ennakkoon lopullisesti tuomita. Katsellaan, kun ehditään.



Chicken Little ei kuitenkaan moniltakaan suurempia kehuja ole omien havaintojen perusteella saanut, enkä sitä lähde ihmettelemään. Monessakin mielessä se toivottavaa jättää. Tavallaan on ihan hyväkin, että vitsejä tulitetaan tiukkaan tahtiin, niin ehkäpä ne huonoimmat eivät jää mieltä kiusaamaan, sillä heikkoja heittojakin mukaan mahtuu reilusti. Ihmeteltävääkin riittää, sillä kaikenlaista vimpainta alkaa löytyä ja muitakin outoja juttuja. Välillä pikkukaverit saavat sydämet hakaten pakoon pinkoa, kun takana viuhuu pyörivää terää ja toistakin. Onneksi kiiltelevät terät saaliiksi saavat vain tähkäpäitä. Kuten jo tulikin todettua, niin nämä edustavat sitä kelvollisesti viihdyttävää puolta elokuvassa. Suurin pettymys tulee, kun Kanasen ja isän vähittäinen välien lämpeneminen ei oikein minkäänlaista elämystä saa tunnepuolella aikaan. Vähän tympivää todeta, että siinähän se rullailee odotettuun suuntaan, mutta liikutus jäi kyydistä. Liekö sitten katsojan kylmyyttä vai elokuvan epäonnistumista... No, ainakaan minä en onnistunut elokuvasta irti kiskomaan juuri muuta kuin sujuvaa kertakäyttöhuvitusta ja sellainen tarkoittaa samalla, että Chicken Little on heikoimpia nähtyjä Disney-klassikkoja. Yritystä löytyy ja vauhtia on aikaan saatu, mutta herkkää henkeä ei niinkään.



Chicken Little (2005) (IMDB)

9 kommenttia:

  1. Olen täysin samaa mieltä kanssasi! Pikku Kananen on päätöntä juoksua ja vauhtia ja vitsiä koko elokuva, mutta Disney-klassikoihin kuuluvat tunteen vaihtelut jäävät siitä puuttumaan täysin. Itse en myöskään pidä ollenkaan Pikku Kanasen animoinnista... Elokuvahan on ensimmäinen Disney-klassikko, joka on tehty kokonaan tietokoneella, ja jäljestä kyllä huomaa, että tietokoneanimaatiota olisi pitänyt kehittää vielä enemmän. Hahmot ja maisemat ovat "halvan" näköisiä. Ja parempaan tietokoneanimointiinhan olisi pystytty, sillä ennen Pikku Kanasta Pixar oli tehnyt jo mm. Monsterit Oy- ja Nemoa etsimässä -elokuvat!

    (Itsekin odotan jo kovasti, että pääsen arvostelemaan tätä elokuvaa... En tiedä miksi. Ehkä on kiva kirjoitella välillä ei-niin-ylistäviä arvosteluja. Hih!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmettelinkin, kun siinä tekodokumentissa eräs animaattori mainitsi, että tietokoneanimaatio antaa hahmoille mahdollisuudet hienovaraisempaan näyttelyyn. Ehkä niin, mutta Chicken Little ei ainakaan mikään erinomainen esimerkki ole siihen liittyen. Kasvot näillä hahmoilla ovat usein kamalan tyhjät, eikä oikein mikään tunne niistä mielestäni välity sillä tavalla, että liikuttamaan onnistuisi.

      Mielenkiinnolla odotellaan, että sinne asti pääset. :) Onhan sekin kai vaihtelua tavallaan, että näitä vähemmän ylistettäviä elokuvia mukana pyörii. Kauhean paljon keskinkertaisia tai kehnoja ei tahtoisi klassikkosarjaan sisältyvän, koska kyseinen sanakin alkaa vähän merkitystään menettää, jos sekaan kelpaa mikä vain.

      Poista
  2. Minusta tässä elokuvassa ei ole klassikko ainesta. En juurikaan tykännyt. Se Disneyn tyylinen hempeys ja söpöt eläimet uupuu tästä.
    Samoin kuin sulla 2000-luvun klassikot eivät oikein iske, vaan vanhemmat Disneyt vaikka nimenomaan aikuisena olen suurimman osan katsonutkin. Osa vielä näkemättä.
    Uusimmista Räyhä Ralf yllätti! Siitä tykkäsin. :) Kaksin karkuteillä on myös hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaksin karkuteillä, Prinsessa ja sammakko, Frozen ja Keisarin uudet kuviot taitavat olla pikaisella muistelemisella ne 2000-luvun klassikot, joihin omalla kohdalla eniten toiveita kohdistuu. Disneyn ja Pixarin elokuvista löytyy sitten lisäksi useampikin etukäteen lupaavalta vaikuttava teos.

      Poista
    2. Mä en tykännyt Keisarin uudet kuviot leffasta yhtään.

      Poista
    3. Vähän varauksella siihen suhtaudun, mutta mahdollisuuden ainakin tahdon antaa.

      Poista
    4. Täytyy sanoa, että minäkään en pidännyt Keisarin uudet kuviot -leffasta ensimmäisellä katselukerralla silloin aikoja sitten... Nyttemmin olen kuitenkin tajunnut elokuvan hauskuuden, ja mielestäni se on todella hyvä! Mutta makunsa kullakin, ja minunkin makuni on tässä vuosien mittaan vaihdellut. :)

      Poista
    5. Voihan se olla, ettei omalla kohdalla samalla tavalla iske, mutta toivotaan kuitenkin. Toisaalta olisi tylsääkin, jos kaikki juuri niistä samoista tykkäilisivät. :) Elokuva puuttuu kuitenkin kokoelmastakin, joten tuskinpa se missään tapauksessa ihan seuraaviin katseltaviin kuuluu, mitä tähän Disney-urakkaani tulee...

      Poista
  3. Mun mielestä koko Pikku Kananen on mahtava elokuva!🎬📽🎥🎞📀 Kun on kyse elokuvan musiikista,📼💿🎤🎛🎙 tietynlaisesta hauskuudesta,😅🤣😂 kivoista hahmoista,☺😘 avaruusolennoista👽👾 ja puhumattakaan Pikku Kanasen🐥 ja Sini Sorsan🐦 välille syttyvästä lumoavan kauniista ja ihanasta romanssista!😍💑❤💖😙

    VastaaPoista