101 Dalmatians II: Patch's London Adventure (101 dalmatialaista II: pikku Kikero Lontoossa)

Luulenpa, että haiden haukkailua on tullut nähtyä ihan riittävästi viime aikoina, joten palaillaanpa kohti suloisuuksia, toivottavasti ainakin. Koiranpennun seikkailun kautta voisi ainakin kuvitella pääsevänsä toisenlaisiin tunnelmiin. Sen tosin voinee jo alkuun tunnustaa, että alkuperäinen 101 Dalmatians vuodelta 1961 ei todellakaan kuulu suosikkeihin, mitä Disney-klassikkoihin tulee. Eihän se kehnokaan ole, mutta innostus on vähän niin ja näin. Kun tälle vähemmän viehättäneelle elokuvalle runsaat neljä vuosikymmentä myöhemmin tehtyä jatko-osaa lähtee soittimeen laittamaan, niin toiveet ovat siihen suuntaan, että jospa edes jotakin kivaa sieltä saisi. Tämä tietysti mahdollistaa myönteisetkin yllätykset, mutta sen näkee kohta...

Haukkukuoron tervehdyksillä kipaistaan vilkasta sekä luonnollisesti varsin täplikästä alkutekstittelyä seurailemaan. Pongon ja Rogerin ensimmäisen osan leppoisan tylsät poikamiespäivät ovat luultavasti pysyvästi mennyttä elämää, eikä niitä minuuttia enempää ehdi edes muisteloimaan. Hyppy nollasta sataan on tapahtunut lyhyellä aikajaksolla, eikä virikepulaa voi ainakaan valitella, kun nurkissa riehuu ja remuaa lähes sadan pikkupennun villi rykelmä. Tylsiä hetkiä ei enää päiviin taida mahtua ja joku voisi varmaan ihmetellä, että lähtiköhän pikkuisen käsistä tämä koiraharrastelu.

Pienten vauhdikas temmeltäminen innostelee Rogeria pianon ääreen sävellyspuuhiin, mutta pitkään ei saa inspiraatio sormia heilutella, kun kuuluukin muistutus, että pakkauspuuhia jatkamaan sitä sopisi palailla. Vielä vähän aikaa sitten huomattavasti pienemmän perheen asunto on käynyt aivan liian ahtaaksi koirapaljoudelle. Aamuun mennessä homma pitäisikin valmiiksi saada, että päästäisiin muuttoautolla kohti tilavampia tiluksia. Tämä nopeasti jättikokoon kasvanut perhe onkin vaihtamassa Lontoon vilskeen maaseudun rauhaan. Maatila on jo hankittu, kunhan vielä viimeisen vuorokauden sähellyksistä selvittäisiin.

Siinä missä pentuenemmistö iloisissa merkeissä viimeistä iltaansa tutussa asunnossa viettää, niin pieni Kikero on hiljaisemmin mielin vetäytynyt jo hyvissä ajoin varaamaan suosikkipaikkaansa television edestä. Väärässä paikassa ja väärään aikaan onpi hän ja niinpä toisten ahnaat pikkukuonot käyvät Kikeronkin murkinat pois haukkaamassa. Kun toinen hölmistyneenä ihmettelee, eikö sitä raksun raksuakaan tahdottu hänelle jättää, niin onkin jo olohuoneen puolella täyttä. Parhaat paikat on jo varailtu, kun ilmeisesti koko perheelle hyvin kelpaava koiramainen seikkailusarja The Thunderbolt Adventure Hour on aluillaan.

Sarjan suurin ihailija on katsomon takariveille jätetty, mutta sieltä hän sinnikkäästi pyrkii lähemmäs idoliaan. Ihmekoira Salama ja tämän uskollinen apuri Pikku-Jobi ovat jälleen uuden ongelman edessä. Keljujen konnien kolttosia sankarihauvat ratkovat ja luvassa onkin selvästi yksi Kikeron suosikkijaksoista. Tarina on tuttu ja voisi olettaa, että enemmänkin kuin vain kertaalleen nähty. Sepä ei tunnu intoa yhtään vähentävän, vaan muristellen ruudun tapahtumiin toinen eläytyy. Itsevarma Salama näyttää, miten rötöstelijät laitetaan siistiin pakettiin ja pahat aatokset torpataan. Kikeron haukku ei aivan yhtä komeana katsomon puolella kajahtele, mistä muut vähän tahtovatkin ivailla.


Jakson jälkeen nähdään houkutteleva mainospätkä, mikä erään viuhuhännän korvia kovasti kuumottelee ja tohkeisiinsa saa. Salama on saapunut Lontooseen kuvaamaan uutta seikkailua ja samalla olisi paikka auki yhdelle onnekkaalle, joka pääsee jaksoon vierailemaan. Harmi vain, että seuraavalle päivälle on muuttopuuhia heti aamuksi ja tarkoituksena olisi sanoa hei-hei Lontoolle. Sekö niistäkin mukavista suunnitelmista sitten...? Pahaan paikkaan tulee maallemuutto Kikeron kannalta, eikä mikään ihmekään, ettei uni helposti tule muiden kuorsaillessa ympärillä. Öisessä epätoivossaan toinen toivoo isältään vastausta kysymykseen, että onko hän ainutlaatuinen epeli vaiko samaa pilkkumassaa muiden kanssa.

Käykin niin, että yksinäiseen petiin pettyneenä vetäytynyt Kikero sattuu nukkumaan hiukkasen pitkään. Vähän avuttomana hän lukitusta talosta tarkkailee muiden lähtöpuuhia. Pentuvilinä sotkee Pongo-paran laskupään ja niinpä pois körötellään siinä uskossa, että kaikki pikkuiset ovat kyydissä. Kikero entisestään murheellistuu, kun toiset eivät enää kaivatakaan osaa. No, sekuntia myöhemmin hurjistus korvaa murheen ja yllyttää omille teille tarpomaan. Paikka parrasvaloissa odottelee ottajaansa Salaman rinnalla, kunhan vain koe-esiintymisessä haukku ärhäkkäästi lähtee. Kikero ei tästä tilaisuudesta aivan täysiä pisteitä saa, vaan muut tahtovat vertailla hänen suoritustaan vinkulelun pihinään. Sinnikäs pikkukaveri kuitenkin jää Salaman asuntovaunun ulkopuolelle vartoilemaan, josko jotakin ilmaantuisi.

Sattuupa siten, että samoihin aikoihin eräs tuttu kelju päästetäänkin ehdonalaiseen vapauteen. Kukapa muukaan se olisi kuin Cruella de Vil. Muiden ehtojen lisäksi hänelle on asetettu kielto hankkia turkiksia, mikä selvästi käy hermoille. Muutenkaan ei näytä erityisen hyvin kulkevan, sillä menopeli on teippailtu kasaan ja kohta jo viimeiset puhtinsa pois puhaltelee. Taidenäyttelyssä pelkistetty maalaus saa Cruellan pahasti pauloihinsa ja siitä se vanha hulluus uudelleen roihahtaa liekkiin. Ensin elätellään toiveita, että josko maalaukset saisivat sekavat halut sammumaan. Harhakuvat hetken verran hengissä pysyvät, mutta sitten päästään taas siihen, että kyllähän pennuilta täytyy saada turkit repiä pois. Laskutoimitus johtaa lopputulokseen, että taas on melkein sata pentua hengenvaarassa. Pelastusoperaation kautta olisi oikean elämän sankariviittoja jaossa, jos tahtoa ja uskallusta vain riittää haasteeseen hyväksyvästi haukahtaa...

Disney on silloin tällöin ottanut jatko-osien suhteen sellaisen linjan, ettei ole tahdottu lähteä alkuperäisten klassikkojen tarinoita enää eteenpäin viemään, vaan on päädytty tekemään väliosia, kuten vaikkapa Bambi II ja The Fox and the Hound 2, jotka leikittelevässä hengessä sujautetaan ensimmäisen osan väljempiä paikkoja täyttelemään. Esiosat ovat Disneyn kohdalla käsittääkseni harvinaisempia, mutta niitäkin löytyy, kuten vaikkapa The Little Mermaid 3: Ariel's Beginning. No, tässä pilkukkaiden koirien tapauksessa suora ja vähemmän kikkaileva jatko on nähty otolliseksi valinnaksi. Tarpeellisuudenhan voisi tämänkin jatko-osan kohdalla melko helposti kyseenalaistaa.

Tarinaa on siis lähdetty kehittelemään eteenpäin, mutta sehän ei tietenkään tarkoita, etteikö mukaan mahtuisi paljon tuttua ja turvallista juttua. Ymmärtäähän sen kyllä, mutta tietyt seikat saavat huokaisemaan, että olisikohan sittenkin voinut ottaa vähän enemmän riskiä ja jättää toistoa vähemmälle. Suurimpana klimppinä keitoksessa on mielestäni Cruella. Tokihan häntä on selvästi yritetty houreisemmaksi horjutella, mutta sieltä se sama ilkeä turkkijuoni ennen pitkää nousee pintaan. Melkein jo hymyilyttää, että yli 40 vuotta myöhemmin ilmestyvään jatko-osaan pitää kaivaa sama pahis toistamaan, yllätys yllätys, periaatteessa täysin sama häijyilynsä. Mainitaan nyt sekin, ettei leuka lattiaan loksahda, kun tyrmästä maksellaan ulos Jesper ja Jasper. Kyllähän sitä jo odottamaan ehtii ja harmikseen lopulta saa ihmetellä, että näinkö paljon uutta ja ihmeellistä on tarinavastaavien mielikuvitus varmaankin hirmuisen kovan aivorasituksen jälkeen pahisosastolle tuottanut...

Pahojen setien ja tätien kerhoa ei kuitenkaan auta aivan täysimääräisesti tympiväksi toistoksi lytätä, vaan uutta värväystäkin yritetään riveihin haalia. Uuden kaverin suhteen kohtalaisesti onnistutaankin, koska ainakin omasta mielestä tuskainen ja epävarma Lars on oiva ja lievästi hauskakin lisä joukkoon. Kaverin nerous on edelleen suurelle yleisölle mysteeri, sillä eivät pilkuille omistautuneen maalarin taulut aivan heti ole valtavirtaan iskeytymässä. Kovin kurjan muusan hän vain erehtyy valikoimaan työtään innostamaan ja tukemaan. Niinpä toistuvaa tyytymättömyyttä saa palkakseen. Kyllähän sellainen tyly kohtelu tilityksiin helposti yllyttää.

Muitakin ihan kelvollisia tulokkaita hahmogalleriaan olisi tunkemassa, mikä on ihan hyväkin seikka, sillä joidenkin vanhojen tuttavuuksien kohdalla tosiaan ollaan vähän puolivaloilla lämmittelemässä. Näistä ensiesiintyjistä näkyvin tietysti on sankarikoira Salama, joka joutuu toteamaan, etteivät todellisen elämän hyvät työt välttämättä aivan yhtä vaivatta suju kuin päivän pelastaminen kameran edessä. Kiitoksetkin jäävät monesti vähiin, eikä kukaan ole kuvia ottamassa arjen urotöiden päätteeksi. Sarjassa Salaman varjoon jäävä Pikku-Jobi joutuu myös elokuvassa ottamaan samankaltaisen roolin.

Koiratähtien maailmassakin katkeruutta saattaa esiintyä ja Pikku-Jobi alkaakin olla kovin kyllästynyt, kun toinen saa aina parhaat tilaisuudet ja itse joutuu paikkaansa etsimään valokeilan reunamailta. Sinne keskiöön paistattelemaan mieli vetää julkisuudesta ja ylellisyyksistä nautiskelemaan. Jotain pientä kieroilua siis saattaa päässä pyörähtää ennen pitkää. Elokuvamaailmaan sijoitettu naljailu kyllä yleensä kelpaa ja toimiihan se pilkahduksena tässäkin, ainakin silloin tällöin. Kiltti linja näiden juttujen suhteen ei niinkään yllätä, mutta mielikuvituspula näitäkin vitsejä vähäsen vaivaa.

Kohtalaisen keskinkertaista pakettia ollaan viimeistelemässä, kun ei Kikeron ja Salaman vähitellen nousevasta toveruuden tunteestakaan mitään erityistä saada irti. Kumppanuus alkaa vähän keljusti, kun Salama tahtoo Kikeron mukaansa arkielämän sankarikierrokselle muistuttelemaan, että millaista ratkaisua kannattaisi mihinkin ongelmaan soveltaa. Valheellisin vihjailuin sankariaan ihaileva pikkukaveri otetaan "apulaissheriffiksi", vaikka päätarkoituksena on varmistaa oman elokuvatähteyden kirkas jatko. Kyllähän tähän kaksikon yhteiseen taivallukseen vähintään lievästi huvittavia juttuja saadaan mahtumaan, mutta liikuttavuuden suhteen vaikutus on kohtalaisen olematon. Lopussa Kikero saa tilaisuuden testailla rohkeuttaan ja neuvokkuuttaan ja Salama joutuu ehkä pikkuisen omia tekemisiään puntaroimaan, mutta näistä ei mitään koskettavaa valitettavasti onnistuta yhdistelemään.

Pongo ja Perdita pentuineen ja isäntineen jätetään suureksi osaksi omiin oloihinsa muuton jälkeen. Välillä tietysti poiketaan pikaisesti maatilallekin kuulumisia katsomaan. Näiden kuvien perusteella vaikuttaa siltä, että tilan muiden kotieläinten rauha on iäksi mennyttä sadan uteliaan koiruuden kirmaillessa uteliaina uuden kodin laajan pihapiirin vapauksista nauttien ja raikasta ilmaa nuuskutellen. Kanamaista kaaosta kyllä tulee riittämään, mutta tämä ei kuitenkaan ole oikea elokuva sellaisen sekoilun hihittelyyn, koska Kikeron seikkailut toisaalla ovat vauhdissa.

Mitä tulee muihin silmille ja korville suunnattuihin iloihin, niin riemujuhlat jäävät pitämättä. Alkuperäisessäkään kulmikas ja teräväkin piirrosjälki ei erityisesti innostanut ja sama juttu vähän karkeilta näyttävien taustojen suhteen. Uudemman osan kuvia katsellessa voinee arvailla, että samantapaiseen tyyliin on pyritty, eikä se toistamallakaan hehkutuksia kirvoittele. Kyllähän tällaistakin edelleen katselee, mutta eipä se sinänsä silmiä viehätä enempiä. Mahtavat ja muistettavat laulutkin jäivät vähiin alkuperäisessä ja jatko-osassa tilanne on minusta vieläkin kuivempi sekä kurjempi. Tietenkin sieltä pari pakollista kappaletta löytyy, mutta niitä kuunnellessa mietteet menevät siihen suuntaan, että onkohan jostakin jämäosastolta kaiveltu. Siinä eivät silmät kirkkaina vilkuile, että mitä vauhdikasta tai ihastuttavaa puuhastelua laitetaan kauniilla lauluilla vielä parempaan liikkeeseen, vaan näiden tuokioiden vetovoimaisuus on kehnohkoa. Omalla kohdalla ei ainakaan muistettavuudesta voi puhua, koska jo pari päivää katselun jälkeen laulelut ovat hyvässä vauhdissa matkallaan unholaan...tai sitten pitää oikeasti huolestua pehmenevän pään takia.

Elokuvan ohjauksesta ja osittain käsikirjoituksestakin vastaavat Jim Kammerud ja Brian Smith. Heillä yhteistä historiaakin on, sillä kolmisen vuotta aiemmin yhteisenä esikoisohjauksena sai toimia The Little Mermaid II: Return to the Sea. Siinä tosin pudotus ensimmäisen osan taianomaisista tunnelmista herrojen väsäilemän jatko-osan keskinkertaisuuteen oli paljon jyrkempi. Koiraseikkailussa ei pääse samankaltaista pettymystä syntymään, koska alkuperäisen klassikkokin on mielestäni vähemmän vetävä. Kammerudin kolmantena ja samalla toistaiseksi viimeisimpänä ohjauksena on aiemmin mainittu The Fox and the Hound 2. Ainakin omissa silmissä hän siis on kunnostautunut heikohkojen ja jokseenkin turhienkin jatkojen tehtailijana. Smithin kolmas ohjaus, eli Tarzan II on toistaiseksi näkemättä, mutta enpä suuremmin ihmettele, jos samaan sarjaan laadullisesti päätyy.

Keskinkertainen on ikävä kyllä se sana joka toistuu kerran, toisen ja kolmannenkin tätä jatko-osaa pohtiessa. Tietyiltä osiltaan se valitettavasti vaikuttaa sen verran väljähtäneeltä lämmittelyltä, että ihan hyvin ilmankin pärjäilisi. Monen muun jutun lisäksi ensimmäisestä muistutellen tietenkin iltausvassa kantautuu tieto sieppauksesta lukuisten hauvojen hämyhaukun voimin. Sellainenkin vain vahvistelee tunnetta laiskasta jatkosta, joka heittää sekaan muutaman uuden hahmon ja heidän mukanaan joitakin vitsikourallisia. Merkittäviltä osin kuitenkin luotetaan alkuperäisen klassikon juttuihin ja niitä hiukkasen hämmentävästikin kopioidaan. Edeltäjäkään ei herttaisten tai ihastuttavien hahmojen esittelyn suhteen mitään Disneyn parhaimmistoa edusta ja samansuuntaisilla laimeilla linjoilla jatketaan. Uudet naamatkaan eivät sentään niin onnistuneita ole, että lähtemättömän vaikutelman temmellyksissään tekisivät.

Matkaan mahtuvista vitseistä sen verran huvitusta irtoilee, ettei tarvitse 70 minuuttia manailla ja kärvistellä. Niin, ja onhan etenkin toisella puoliskolla sen verran toiminnallisempia vauhtijaksojakin, ettei jumitusta tarvitse pelätä. Sinänsä tutut perusainekset kasassa ovat, mutta aina niiden yhdistely ei mahtavia elämyksiä tuota. Saman voisi sitenkin summailla, että laiskahkosti on toimivaksi oletettua kaavaa toisteltu, mutta hupshei, eipä se taika toiminutkaan. Osaset kyllä löytyvät, mutta henki puuttuu. Jotakin tällaista sitä osasi odottaa (tai pelätä) ennen katselua, joten mistään yllätyspettymyksestä ei voi puhua. Oikeastaan ennemmin niin, että suunnilleen sellaista unohdettavaa, laimeaa ja turhaa lisäosaa tarjolla on kuin ennakkoon tuli arvailtua. Positiiviset yllätykset jäivät valitettavasti väliin ja laittaisinpa tämän myös niiden heikompien Disney-jatkojen joukkoon. Voihan tietenkin olla, että osui vähän huonoon katseluhetkeen ja sai kohtuuttomankin kalsean vastaanoton, mutta tulipa nyt nyrpisteltyä kuitenkin. Ehkäpä ensimmäiseen palavammin ihastuneet voisivat jatkostakin hiukkasen enemmän saada iloa...?

101 Dalmatians II: Patch's London Adventure (2003) (IMDB)