I Stig Helmers fotspår (Stig-Helmerin jalanjäljillä)

Stig-Helmer kavereineen on parin viimeisen kuukauden aikana vieraillut nelisen kertaa blogissa käväisemässä, milloin minkäkin hassuttelevan reissun merkeissä. Elokuvia olisi toki pari lisääkin, mutta niiden saatavuus levyjulkaisuna tuntuu nihkeältä, joten nyt pitää tyytyä katselemaan dokumentti, joka ilmestyi runsas vuosikymmen sitten. Kestoa sillä on hiukkasen yli tunnin verran ja kameran eteen on pyydetty keskeisiä ja kaipa niitä vähäisemmissä osissakin olleita tekijöitä. Tämä dokumentti on laitettu bonukseksi elokuvasarjan neljän ensimmäisen osan pohjoismaisiin DVD-versioihin, eli sen saa halutessaan hyvinkin helposti kokoelmaansa. Aluksi ajattelin sisällyttää nämä höpöttelyt jonkin Stig-Helmerin seikkailun yhteyteen, mutta käsitelläänpä kuitenkin tässä erikseen omana erikoisuutenaan. Eipä muuta kuin ihmettelemään, millaisia tarinoita Lasse Åberg ja kumppanit luomistaan tyypeistä ja näiden toilailuista turisevat.

Lomailukomedioista kertovan dokumentin koristekuvitukseksi on luontevaa lätkiä matkamuistoja valokuvamuodossa ja sitä kautta lähdetään kertailemaan, miten Stig-Helmer (Lasse Åberg) ja Ole (Jon Skolmen) toisiinsa tutustuivat 1980-luvun alussa. Vähän nolosti ne tuttavuuden ensimetrit jolkoteltiin, kun toinen yritti mehunappia räpeltää, mutta niinpä vain yhdessä reissailtiin enemmänkin. Onkin tietenkin selvää, että kameran eteen otetaan näistä selittelemään myös ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaava Åberg, elokuvasarjaa kirjoittanut sekä tuottanut Bo Jonsson, toista pääroolia esittävä Skolmen ja ohjauksen tekniset haasteet pitkälti hoitanut Peter Hald. Toki moni muukin näkemyksistään tiedottelee, mutta merkittävä osa jutuista tulee tältä nelikolta. Åberg ja Jonsson muistelevat, että ensimmäisen osan rahoituksesta noin puolet repäistiin omista taskuista ja ne summat pitkälti ansaittiin kaksikon aiemmalla armeijakomedialla Repmånad eller Hur man gör pojkar av män. Kaverukset toteavatkin, että rahoitus saatiin kasaan suhteellisen helposti, sillä sittemmin itsenäisen tiensä päähän tullut Europafilm järjesti toisen puolikkaan.

Yhtenä motivaattorina tälle rantalomahuvittelulle toimi se, että Åberg piti silloisten ruotsalaisten komediaelokuvien tasoa kovin matalana ja tahtoi tehdä asialle jotakin. Sällskapsresan eller Finns det svenskt kaffe på grisfesten kuvattiin Kanariansaarilla ja lyhyemmin Riossa. Homma oli ehkä hiukkasen hakusessa ja esimerkiksi leikkaaja Sylvia Ingemarsson mainitseekin, että sujuvuuden saavuttaminen oli hankalaa. Hald taas jatkoi ohjausvastuun jakamisessa, sillä Åberg keskittyi enemmän tarinallisiin seikkoihin. Åbergin vuoden 1979 armeijavelmuilu oli hänen ensimmäinen elokuvaohjauksensa ja silloin Jonsson oli ilmeisesti tuumaillut, että tekninen apu lienee paikallaan. Tämä yhteistyö sitten jatkui Stig-Helmerin neljän ensimmäisen seikkailun ajan. Skolmen taas muistelee pitäneensä Göstan raivokasta golftuskailua ensimmäisen hauskimpana juttuna ja itse merisairastelleensa lopun venekohtauksissa.

Jotta jonkinlaista järjestystä saataisiin pidettyä yllä, niin seuraavaksi juttujen kohteena on tietysti kaverusten hiihtolomailu Sällskapsresan II - Snowroller. Ilmeisesti jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä noin vuotta aiemmin, mutta ideoiden olemattomuus kampitteli projektia. Åberg ja Jonsson lähtivät etukäteen ideoimaan elokuvaa Itävaltaan, mutta ajatuspyörät löivät pahasti tyhjää ja viikon tuloksettoman tuskailun jälkeen päätettiin ottaa reilu luova tauko ja lykätä nämä hommat vuoden verran eteenpäin. Näyttelijöistä hiukkasen hankalana Götena esiintynyt Björn Granath muistelee osaansa ja toteaa, että vielä nykyäänkin ihmiset huutelevat lasketteluvinkkejä varsin tutuin lausahduksin, mutta ei näistä osaa mieltään pahoitella. Teknisestä puolesta vastasi edelleen pitkälti Peter Hald, sillä kuvien asettelut, kuvakoot ja leikkaukset eivät olleet Åbergin ominta alaa, eikä juttujen perusteella kiinnostuskaan niihin mitään suuren suurta ollut.

Vuonna 1988 lähdettiin purjehtimaan elokuvassa SOS: En segelsällskapsresa. Nämä aiheet olivat ilmeisesti lähempänä tuottajana ja kirjoittajana toimineen Jonssonin sydäntä. Elokuvaan liittyen ei mitään kovin erityisiä tarinoita tekijöiltä irtoa. Kuvauksiin päästään kurkistamaan muutaman valokuvan muodossa, mutta sen enempää tekovaiheen dokumentointia ei vilkaista. Näissä nähdään suurehko kuvaamista varten rakenneltu lautta, jolta pystyttiin varsin vakaalla otteella kohtauksia taltioimaan. Sellaista muistellaan, että Stig-Helmerin ja Olen pikkuveneen upottelu loppupuolella oli enemmänkin virittelyä vaatinut operaatio, eikä aivan ilman vaarojakaan suostunut veden alle painumaan.

Kolmannen kertailut nopeasti hoidetaan, eikä Den ofrivillige golfaren ainakaan enempää huomiota saa. Brunona yrmyillyt Mats Bergman kertoilee, ettei tarjouksen saadessaan välittömästi hihkumaan innostunut, vaan lähinnä mietiskeli, haluaako yleensä olla mukana tällaisessa hupailussa. Skolmen taas mainitsee, että Metteä esittänyt Hege Schøyen sattui olemaan hänen sisarentyttärensä, joten suukottelut ainakin saivat jäädä vähiin. Kolmisen minuuttia myöhemmin onkin jo aika ottaa käsiteltäväksi Hälsoresan - En smal film av stor vikt. Hald ainakin kertoo, että oli vähän yllättynyt, että päädyttiin tekemään viideskin osa elokuvasarjaan ja vieläpä näin paljon myöhemmin. Joka tapauksessa pari viimeistä osaa kelaillaan todella nopeasti ohi ja jututkin harhailevat näiden aiheista usein pois.

Åberg itse luonnehtii kirjoittamaansa ja esittämäänsä hahmoa niin, ettei tämä suoranaisesti ole koominen henkilönä, kunhan joutuu tahtomattaan tilanteisiin, joissa ei oikein osaa olla. Kyseessä on tyyppi, joka ei osaa käyttäytyä odotetulla tavalla, eikä tahdo jahtailla niitä asioita tai haaveita, joista ihmisten oletetaan haikailevan. Åberg myöntää itsekin olevansa vähän erakkomainen ja vähemmän railakas kaveri. Moni kameran edessä käväisevistä muistelee oikean elämän Stig-Helmereitä ja on vähän sellaisella kannalla, että nämä tyypit pienine outouksineen ovat mukavia heppuja. Nykymaailma saattaa kuitenkin olla tälle ihmistyypille vähän turhan armoton ja tehokkaasti syrjäyttää heidät yksinäisyyteen. Muutenkin katsojat tuntuvat tykkäilevän Åbergin elokuvien tunnistettavista ihmistyypeistä ja sekin huomioidaan pitkälti positiiviseksi seikaksi, että pilkan sävy pidetään enimmäkseen kilttinä, eikä ketään lähdetä maahan murjomaan tylysti.

Hald jutteleekin siihen tapaan, että yleisömenestys menee tärkeydessä kriitikkoihailun ohi, eikä ilmeisesti ole tekijäporukasta ainoa näin ajatteleva. Loppuun lyhyttä tunnelmallisempaa pätkää Stig-Helmerin monilta matkoilta kasaillaan ja samaisessa yhteydessä kerrotaan, että Åberg satumaisten loppujen perään haikaili, kunhan ei sentään liian imeliksi sorruta. Eli runsaan tunnin verran pieniä yksityiskohtia ja sattumuksia muistellaan kevyessä hengessä. Voisi siis väittää, että dokumentti samoissa tunnelmissa tarpoo kuin elokuvat, joista se tarinoi. Itse olen kuitenkin tottunut toivomaan tällaisilta dokumenteilta hieman kattavampaa ja tiiviimpää asiasisältöä. Kun nyt jälkikäteen kuultuja juttuja kertailee, niin pakkohan se on todeta, että kovin kevyesti tähän on sellaista infoa pakkailtu. Käsittelyssä kuitenkin on viisi elokuvaa, joista luulisi riittävän enemmänkin kerrottavaa. No, ehkäpä niitä käydään läpi levyjulkaisujen kommenttiraidoilla. Neljän ensimmäisen elokuvan yhteyteen tosiaan on sellainen laitettu ja jokaisella niistä äänessä on Åberg ja pari muuta kaveria. Tämä Stig-Helmerin jalanjälkiä 1990-luvun lopulle seuraava dokumentti kuitenkin jättää toivottavaa sekä viihdyttävyyden että asiasisällönkin suhteen. Kyllähän sen elokuvaurakoinnin päätteeksi ihan mielellään vilkaisee, mutta käteen ei kovin kauheasti jää mitään merkittävää.

I Stig Helmers fotspår (2004) (IMDB)