Aiemmin nähdyissä osissa heti alkuun on kovin eläväistä menoa ja melskettä tarjoiltu, mutta nyt sävellajia vaihdellaan aavemaiseen hiljaisuuteen. Aavikkotuuli vain tuntuu Daisy Townissa vieraana pyörivän Luken palaillessa ratsastuksiltaan. Pahaenteisesti nimikyltin alla majaileva päivänkakkarakin kuihtumaan on päässyt. Loppuunmyynneistä ja sulkemisista tiedottelevia kylttejä löytyy, mutta selitys äkilliseen autioitumiseen silti uupuu. Lottakin (Nancy Morgan) on saluunansa jättänyt. Seinällä roikkuu pirstoutunut peili ja aavikon risupallot ovat sisätilatkin valtailleet. Musiikkia pitää silti saada pianosta irti, ettei liian apeaksi kääntyisi. Luken tutkaillessa paikkoja uskollinen ratsukin katoaa mystisesti, eli jotakin kummallista on kehitteillä.
Näinkö pian on vasta vähän aikaa sitten perustetun kukoistavan kylän kohtalona kuolla pois autiomaan tomujen varastoksi...? Ehkä kyse sittenkin on jostakin muusta, sillä oudommaksi menee Luken talsiessa tutun toimiston luo ja huomatessa, että sheriffin hommia hoiteleva on muualle siirrelty ja kyltin mukaan sisätiloissa enkeli hääräilee. Kulkueen kävellessä kaupunkiin, alkaa vähitellen selviämään minne se lainvartija on laitettu. Tämä ryhmä on enimmäkseen surullisissa tunnelmissa ja tummiin sonnustautunut. Vankkurit kuljettavat erästä onnetonta viimeiselle matkalle ja pahat aavistukset vain vahvistuvat, kun Jumperin kyydissä tyhjät saappaat ratsastelevat. Ennenkö neljännen vuosikymmenen täyttymistä Luken maalliset päivät täyteen tulivat ja ainokaisen henkensä heittämään joutui...?
Kaikki ei välttämättä aivan vielä ohi ole, sillä jossakin elämän ja kuoleman rajoilla sankarimme tuskailee. Näihin outoihin näkyihin taitaa lähistöllä luikertelevalla kalkkarokäärmeellä olla osuutta. Jumper potkii sihistelijän teilleen, mutta hiukkasen liian myöhään, sillä tappavaa tavaraa tämä on jo ehtinyt Lukeen ruiskauttamaan. Edelleen kaverin huolena pakenevat Daltonit ovat, vaikka suonissa virtaava käärmemyrkky sekä aavikon paahtava aurinko taitavat ongelmista kiireellisempiä olla. Aivan kaikkeen ei hevoskaverikaan taipuvainen ole ja kieltäytyy imaisemasta vaaralliset yhdisteet pois. Siinä minuuttien edetessä tajunta alkaa jälleen hämärtymään ja avutonta miestä varjojen maille hyvää vauhtia viedään.
Karkumatkoille laukkaavat Daltonin veljeksetkin alkavat ihmetellä, että eikös sen tutun takaa-ajajan olisi jo tavallisesti pitänyt tässä vaiheessa saada heidät kiinni. Veljeksistä vähiten valopäisin jopa ehdottelee, että pitäisi mennä varmistelemaan, että rakkaalla vihollisella kaikki on hyvin. Joe (Ron Carey) ei ainakaan hihku tällaisesta huomaavaisuudesta, mutta niinpä kuitenkin tehdään täyskäännös. Toisaalla Luke jo uskoo, että loppua lähestytään, eikä enää ole paljoakaan tehtävissä. Jumper taas tahtoo olla toista mieltä ja kiirehtii kaupunkiin apua etsimään. Hieman myöhemmin paikalle pölähtää tuttu nelikko.
Joe naureskelee arkkivihollisensa avuttomalle tilalle ja alkaa jo herkuttelemaan armonlaukauksella. Tulisipa sekin kiista lopullisesti selviteltyä, mutta ennen ratkaisevaa paukkua Averell astuu tulilinjalle. Joe lopulta suostuu jättämään Luken henkiin, muttei sentään helly tätä enempiä auttelemaan. Lainkaan sopivaa ei liene se, että keljut konnat alkaisivat reiluuden lähettiläinä puuhastelemaan. Aivan toisenlaista suunnitelmaa tarjoileva idealamppu päässä pilkahtaa ja se ei tiedä lainkaan hyvää Daisy Townille tai sitä asuttaville ihmisille. Roistoryhmä laskeskelee, että kun sheriffi makaa kuolemaa tehden aavikolla, niin tihutöiden harrastelu huomattavasti helpommaksi saattaa muuttua. Mitäpä sitä suotta aikailemaan, vaan nyt on tilaisuuksista parhain saalispussukoita lihottaa. Kaupungin puolella taas Lotta yrittää epätoivoisesti järjestää etsintäjoukkoja, mutta innostus ei suuren suurta ole. Pahalle palkaksi helppo rikastuminen ja sankarille taas yksinäinen sekä tuskallinen kuolema aavikolla, niinkö ne kohtalon kortit tällä kerralla jaellaan...?
Taaskaan järjestysluvut eivät kohtaa, sillä IMDB karkailee kauemmas sijoittaen tämän seitsemänneksi jaksoksi, kun taas Mikon katsomossa kolmatta koitosta vasta ollaan vilkuilemassa. No, taashan voisi heittää sen saman selittelyn, että edelleen täysin itsenäisesti tämäkin tarina toimii, joten tavallaan se ja sama. Toisaalta taas hiukkasen utuinen ilmapiiri viipyilevine pätkineen ehkä sijoittuisi luontevammin juurikin sinne jälkimmäiseen puolikkaaseen. Samalla Grand Delusion on toinen Terencen itsensä sarjaan ohjaamista jaksoista ja toistaiseksi nähdyistä kestoltaan selvästi mittavin, sillä minuutteja reilusti yli tunnin verran kertyy, mikä jo elokuvallekin alkaisi riittämään. Tarinasta vastaavat edelleen Terencen vaimo Lori ja Carl Sautter, mutta varsinaiseksi käsikirjoitukseksi nämä jutut on parin muun hepun toimesta näppäilty.
Oudommat tunnelmoinnit tulikin mainittua ja niille reippaammasta kestosta kyllä lohkeaa kiva kimpale aikaa. Etenkin alkupuolella tämä miellyttää, kun annetaan aavikkotuulahdusten ujeltaa rauhassa, eikä sen suurempaa kiireahdistusta podeta. Kauniita kuviakin on saatu taltioitua ja hyvää huvittuneen huuruista ilmapiiriä verkkaisesti nostatellaan, kun sankarimme tajunnan rajamailla hourailee milloin mitäkin. Minuuttien vieriessä edetään omituisempaan suuntaan ja harhaisissa näkymissä Luken korvaajaksi ratsastelee John Saxonin esittämä harvasanainen ja tyly tyyppi, joka toisen tuolin vie. Sanotaanpa vaikka niin, ettei tämä lukuisissa toimintaelokuvissa esiintyneen Saxonin muistettavimpiin näyttäytymisiin millään lukeudu. Tunnin kohdilla alkaa jo mietiskellä, että joskohan sitä olisi voinut tiiviimmänkin paketin kääräistä ja että parhaat jutut nähtiin jo. Alkupuolella vielä verkkaisesta etenemisestä jaksaa nauttia, mutta kun toisella puoliskolla ei ole hirveästi innostavaa annettavaa, niin vähempikin riittäisi.
Lieköhän niin, että haikeampiakin hetkiä on tavoiteltu, sillä pelkkään kepeään hassutteluun outoilut eivät jää. Esimerkkinä vaikka kohtaus, jossa Luke ripustelee revolverinsa naulaan ja taitaapi ihan yksin talsia viimeiseen auringonlaskuunsa. Enemmän kuitenkin huvitusta kuin surumielisyyttä etsitään, joten voisihan sitä vitsaillakin. Vaikkapa sillä, miten Luke joutuu vastentahtoisesti seurailemaan korppikotkien kerääntymistä ympärilleen kiertelemään. Epäilemättä se ei ole näyistä mukavimpia, mutta veikkailisinpa, että astetta ankeammaksi menee, kun nämä lintuystäväiset alkavat jonottaa lippuja herkkupöytäänsä... Kun muutenkin kuolon kidassa tuskailee, niin eipä sellainen ainakaan mahdollisesti viimeisiä hetkiä helpommaksi tee. Yleisesti voisi sanoa, ettei tämä jakso noin huumoriosastoltaan mitään erityisen hykerryttävää tarjoile. Silloin tällöin hymyjä syntyy, mutta pikkuisen pääsee puhti lopahtamaan kesken.
Jaksaminen ei muillakaan osastoilla aina reippainta ole. Luke joutuu toteamaan, ettei hutkiminen haamuisena harhana oikein ota sujuakseen. Vaikka miten nyrkeillä viuhtoisi, niin tuloksetonta touhua se lopulta on. Etenkin kestoonsa suhteutettuna tämä jakso sisältää vähemmän toimintaa ja edellisen seikkailun ollessa hyvin muistissa, niin väistämättä valjuksi vaikutelma jää. Daltonitkaan eivät mitään kovin kaksista rötösaaltoa aikaiseksi saa ja joutuvat itsekin toteamaan, että kelmikeppostelu ilman kunnollista vastusta alkaa puulta nopeasti maistumaan. Suloista kostoa Daisy Townille ei näin järjestellä. Loppukahinatkin jäävät lyhyiksi ja laimeiksi, joten niistäkään ei viimeiseksi piristäväksi pelastajaksi rähinärintamalla valitettavasti ole.
Vähäsen valittelevia virsiä tässä veisaillaan, mutta siitä huolimatta haluaisin huudella, että pienoisesta hiipumisestaan ja jumittelevuudestaan huolimatta Grand Delusion paremman maun jättää kuin Ghost Train. Aivan niin suureksi harhaksi tästä ei ole, että loputtomiin sopisi venytellä. Hmmm...ehkä jäähdyttelyjaksoksi kutsuminen ei aivan nappiin osuisi, mutta utuisille tuokioille annetaan kyllä reilusti tilaa. Ongelma ei etenkään alkupuolella niissä ole, sillä omalla kohdalla parhaat ja huvittavimmat hetket niistä kohtauksista löytyvät. Erinäisten asioiden yhdistely ei vain Terencen ohjaksissa oikein ota onnistuakseen, joten keskinkertaisten karsinaan kirjailisin. Seuraavaksi pitäisi kai tutustua Luken morsiameen ja toivottavasti se sujuu hieman viihdyttävämmissä merkeissä.
Lucky Luke: Grand Delusion (1992) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti