Lucky Luke: Lucky's Fiancee

Huihai suunnitelmille suunnata vaihteeksi hiukkasen vakavampien elokuvateosten maailmaan. Ei nyt innosta, joten helteetön heinäkuu jatkukoon Terencen tekosia tihrustelemalla. Tiedä sitten, jaksaako tai haluaako näitä kaikkia kahdeksaa Lucky Luken seikkailuista kertovaa jaksoa yhden kuukauden aikana kahlailla, mutta tässä vaiheessa sarjaurakka tulee puolivälin kohdille. Elokuvan ja kolmen jakson jälkeen välitilinpäätös etsiskelee paikkaansa jossakin menettelevän ja ihan kivan lähistöllä. Varaa parannukseen siis on reippaastikin, mutta toisaalta eipä vielä olla niitä nuhjuisia pohjamutiakaan käyty kaivelemassa. Saapi nähdä, mihin suuntaan uusin yritys näkemystä vie, vai viekö yleensä mihinkään...

Henkenä tuntuu olevan, että ratsasteluun on hyvä lopetella näitä jaksoja, joten kopotikopkop sieltä heti alkuunkin kuuluu, kun Luke ja Jolly kuviin laukkaavat. Taitaa olla vähän niin päässyt käymään, että Luke ansaituista lomapäivistä nautiskelee ja on lähtenyt kavereitaan moikkaamaan Purgatoryn kylään. Siellä taas on selvästi huolestuttavaa kehitystä menossa, sillä aiemmin yli 70 asukkaan yhteisö on kutistunut 13 henkilöön. Jos samansuuntaisella tiellä jatketaan, niin aaveiden kaupungiksi saadaan Purgatory kirjailla. No, pitäisi kai sitä selvitellä, että ovatko asekädet täysin villiintyneet ja päänupit pehmenneet silmittä kanssaihmisiä poistelemaan päiviltä, vai olisiko ongelmana jokin aivan muu seikka.

Ainakin hyvässä vauhdissa viuhuva tappelunujakka on käynnissä ja muiden mukana mätkii myös Luken hyvä kaveri Frank (John Quade). Näyttää siltä, että jos vielä vähän innostutaan pieksäjäisissä, niin ehkä saadaan vetää taas pari nimeä kyltistä pois. Luke päättää sujahtaa sekaan ja sitten avataankin lippuluukut lennokkaille lähdöille. Moni mies saa siivet alleen, mutta tehdä täytyy, jotta päästään kyselemään, mikä pipoa kiristää ja laittaa kavereille tyrmäyksiä jakelemaan. Näyttää siltä, että koko kärhämöivä porukka tuttuja tyyppejä on, mutta selitykset sekoilulle ja väkivaltaisuuksille puuttuvat edelleen.

Vanhoja kavereita on vaikea tunnistaakaan, koska parrat ovat venähtäneet ja muutenkin ruokottomiksi on päästy rappeutumaan. Hermoja kiristäväksi ongelmaksi paljastuu naisettomuus, eli kylässä asustelee enää pari kourallista äijänrähjiä. Jotakin varmaan pitäisi tehdä ja suunnitelma tilanteen korjaamiseksi onkin kehitelty. Eli eli, ajatuksena on houkutella itärannikolta 12 halukasta vaimoa lännen rajaseutujen seikkailuja sekä arkielämää jakamaan. Frank aikoo kuitenkin poikamiehenä jatkaa tiensä taapertamista, mutta muut valmistautuvat valokuvaussessioon. Luke saa myös osallistua projektiin, koska hän joutuu erään sairastuneen sijaiskasvoksi yhteiskuvaan. Frank omat epäilynsä esittää, että mitäköhän tästäkin jutusta tulee, mutta Luke omaa valoisamman katsantokannan. Hymyä ja räpsis!

Jos loikataan hetkeksi osavaltiorajojen yli koillisrannikolle Massachusettsin naisvankilaan, niin siellä arkeensa kyllästynyt The Dead-Eye Kidinä (Karen Elliott) tunnettu vanki on saanut tarpeeksi sellissä lusimisesta ja pakoaan suunnittelee. Samainen hurjan pankkiryöstäjän maineen omaava Kid sattuu olemaan yhden Averell Daltonin kirjekaveri ja on veljeksille vastaavan pakosuunnitelman kyhäillyt ja kynäillyt. Molemmissa vankiloissa saadaan karkumatkat käyntiin. Kid ei pitkään jaksa odotella uusia ryöstötilaisuuksia, joten kohta onkin lainvalvojaa kintereillä kipittämässä. Aikomuksena on tavata Daltonien kanssa läntisemmässä pikkukylässä ja jatkaa yhdessä pankkiryöstöjen parissa. Kidin tie tietysti sattuu samansuuntaisesti käymään kuin Luken ja kumppanien.

Purgatoryn miekkoset kovasti yrittävät Lukea houkutella johdattamaan kauan kaivatun vankkurikaravaanin lähtöpisteestä perille ja tämä suostutteluihin myöntyykin, kunhan saa Frankin kakkosmieheksi matkalle. Frankin kanta taas on ei-ei-ei-ei-eipä-ei, eli kyllä kuitenkin. St. Louisiin pitäisi ensin ratsastella ja samaiseen kaupunkiin on jo ehtinyt Kid. Hänellä alkaa tilanne olla sen verran kuumotteleva, että on parasta paeta lain pitkää kättä tulevien morsianten joukkoon. Sehän sopii hyvin, sillä kyllähän kyytiin mahtuu, kun yksi avoin paikka täyttäjäänsä odottelee. Hiukkasen erikoisen matkatoimiston motto kuuluu, että todellinen onni seikkailevaa sydäntä siellä jossakin odottelee, joten miksipä ei.

Porukka alkaa vähitellen olla kasassa, mutta ylimääräiseksi matkaajaksi ilmoittautuu opettajaksi haikaileva neitonen. Voisi myös kirjastoa pyöritellä, mutta Frank naureskelee, että lieköhän Purgatoryssa tarvetta näille palveluille. Hoppu alkaa olla kotia kohti, eli vähitellen saadaan vankkurit nytkäytettyä vauhtiin. Luke saa kuulla Daltonien paosta, joten luvassa saattaa olla tilaisuus sitäkin harrastusta jatkaa näin vapaa-ajallakin. Siellä jossakin teillä tietämättömillä konnakerhon nuotio savuaakin, eli ehkäpä vähän jännitystä ja räiskettäkin matkalle ilmaantuu. Useamman päivän taivalta joka tapauksessa olisi taitettavana ja niinpä vaihtelevin toivein sekä haavein lähdetään läntisiä näkymiä ihmettelemään...

Lucky's Fiancee kirjaillaan Ted Nicolaun ohjaamaksi, samoin kuin aiemmin nähty Ghost Train. Näistä kahdesta tämä morsianmatka minua enemmän miellyttelee. Tarinasta edelleen vastaavat Lori Hill ja Carl Sautter, mutta mainittakoon, että tämä jakso perustuu samoin nimettyyn sarjakuvaan, mutta yhtäläisyyksistä en osaa lukematta paljoakaan kertoilla. Tarinalle pituutta venytellään vähän tunnin toiselle puolelle, kun kestoa kertyy lähemmäs 68 minuuttia. Siinä mielessä siis suunnilleen samassa luokassa kuin viimeksi vilkaistu Grand Delusion. IMDB:n puolella Lucky's Fiancee on listailtu sarjan päätösjaksoksi, mutta eipä se minusta mikään erityinen finaali ole. Loppulukuna ei sitä ehkä tässä vaiheessa vielä osaa arvioida, kun tosiaan puolet näkemättä edelleen. Vaiheissa myöhemmissä voisi kai vähän kokonaisuuttakin summailla, jos tarvetta ilmenee.

Rakkauttahan tässä jaksossa yritetään viritellä, mutta romantiikka ei kuitenkaan viehättävin puoli lopulta ole. Niin laiska Amor on löydetty muiden sydämillä hääräilemään, ettei siinä touhussa paljoa henkeä ole. Vihkijän aikataulu on niin tiukka, ettei mitään ihastumisia ehditä odottelemaan, vaan tahtomisia suunnilleen ensivilkaisulta tulisi lähteä lausumaan. Mahdollisesti loppuelämääkin koskeva päätös pikaisesti arpahatun avustuksella kuntoon hutkaistaan. Onneksi joku tosin löytää pikkuisen tunnetta ja järkeäkin tähän torvelointiin ja saadaan homma hiukkasen kestävämmälle pohjalle hivutettua.

Paremminhan ne vankkurikaravaanin pyörät rullaavat kuin vähän ontuvat rakkausjärjestelyt. No, eipä se tuttu "Circle the wagons!"-huuto heti oikeaa muotoa aikaan saa, mutta onhan matkalla tilaisuuksia opetteluun. Luke ja Frank pyörittävätkin neidoille eräänlaista pikakurssia lännen tarpeellisiin taitoihin. Ainakin minusta tämä puuhastelu on pääsääntöisesti oikein mukavaa ja huvittavaakin seurailtavaa. Oppitunteja jaellaan hevosten käyttäytymisestä ja halkojakin pikkuisen pilkotaan, jolloin Frank saa kirveen kanssa pullistella. Uudisraivaajan keittiön tavoiteltua yksinkertaisuutta selvitellään, eli pata, pavut, sekoitus ja siinä se suunnilleen, eikä muuta kuin suu auki ja lusikkaa ääntä kohti. Tämä kokkikoulu ei lähde sitä hienompia koukeroita käymään läpi.

Luke on sitä mieltä, että pitäähän aseitakin vähän kokeilla ja tähtäystaitoja harjaannuttaa. Pahat seudut tulossa tielle ja kaikkea. Kymmenisen asetta alkaakin yhtä aikaa paukkua ja sen verran tiukkaa tulitusta seuraa, ettei sankarimme hengenlähtö kovin kauas jää. Onneksi luodit ovat kuitenkin loppuvaisia ja rauhan aika koittaa. Se ei pitkäksi jää, sillä kuten ennustettua, tahtovat Daltonit vähän rähistellä. Kesken lounashetken kimppuun käydään piiput savuten. Arvaahan Joekin (Ron Carey) heti, että kuka toisessa leirissä taituroi, kun revolveri kädestä ammutaan. Nämä luotijuhlat eivät kuitenkaan ole tämän jakson omin juttu ja kohtalaisen vähiin kokonaisuudessaan jäävät.

Yksinkertaisen leirielämän makustelu kyllä tässä yhteydessä kelpaakin paremmin kuin rutiiniräiskyttely. Yhteislaulujen aikaan erilaiset taustat tulevat esille, kun löytyy sekä oopperan että jodlauksen edustajaa, mutta saadaanhan se yhteinen sävelkin aikaan. Pikkuhiljaa toisiin askareiden parissa tutustutaan ja joutuuhan Frank myöntämään aliarvioineensa kyytiläiset pahasti. Omia puutteitaan saa hieman häpeilläkin. Siinä pimenevää iltanuotiota katsellessa kävi mielessä, että pitäisi viimeinkin se erittäin hyväntuulisena muistoissa elelevä City Slickers penkoa jostakin esiin. Vuosia se on jo saanut kaivattua uusintaansa vartoa, mutta ehkä joku tästä viimeinkin ryhdistäytyy...

Daltonit jäävät tässä koitoksessa lähinnä sivuosaan loppua lukuun ottamatta vain käväisten kuvissa pikaisesti. Onhan heitä jo nähty ja nähdään varmaan jatkossakin, joten eipä ikävä päälle ehdi iskemään. Joekin saa lepuutella hermojaan, kun ei tarvitse puupäille niin paljon tällä kerralla kovia sanoja karjahdella. Saapa tilaisuuden tunnelmoida vapauden tuulahduksia komeaa sikariaan tuprutellen. Tulikin toisen jakson yhteydessä ihmeteltyä sitä, että Luke on sätkänsä sammutellut. Ei tätä sankarin savuttomuutta ainakaan Hillin syyksi pysty vierittelemään, sillä ilmeisesti alkuperäisiä sarjakuvataiteilijoita painostettiin jo aiemmin tumppaamaan Luken puolesta:

"Smoking 

"Lucky Luke's famous cigarette not only identifies a profile but allows the tempo to be modified and extended, expressing a feeling: in Le Pied-tendre (The Tenderfoot), Morris shows Lucky Luke's feelings at the death of a friend in a series of three frames in which the hero rolls and spills a cigarette."[6] 

Morris, who has been criticized over Lucky Luke's cigarette for a long time, answered his critics  : "the cigarette is part of the character's profile, just like the pipe of Popeye or Maigret".[7] It is claimed that Morris was forced to remove cigarettes Lucky Luke smokes from his strip and Lucky Luke who "used to be a heavy smoker", had to give up smoking for "commercial reasons", "apparently to gain access to the American market".[6][8][9] On World No Tobacco Day in 1989, the magazine Spirou published a militantly anti-tobacco issue, #2668.[6][10] Morris won an award from the World Health Organization in 1988 when he replaced Luke's omnipresent cigarette with a wisp of straw (in the story "Fingers") in 1983, "an anti-cigarette poster today proclaims "Even Lucky Luke can't stand them!" and shows the happy cowboy in a radical reversal of his image".[6][11][12] In the 2007 animated film "Tous à l'Ouest: Une aventure de Lucky Luke", Lucky Luke is seen using what appears to be a nicotine patch and mentions that before that he had to "chew on a piece of straw for a while" right after he quit smoking. In the story "The bridge over the Mississippi", he is seen rolling a cigarette again, although he claims it was just tohide his boredom."

Lucky Luke

Tulipahan taas opittua kaikenlaista uutta ja hyödyllistä! Eikä tiedonkeruu siihen pääty, sillä selitetäänhän sekin, miten spagettiwesternit syntynsä saivat, eli kun papuihin vaihtelua haikaileva Luke kävi salaa pastaa maistelemassa. Näin sitä pientä päätä joutavuuksilla täytetään, mutta eipä voi mitään... Ihan hyväksi jaksoksi Lucky's Fiancee saa kirjautua, vaikka pitääkin todeta, että viimeisellä neljänneksellä kaarrellaan tympivämmille poluille. Ne tosin tarjoavat kivaa metsämaisemaa taustaksi, joten eipä tarvitse itkua alkaa vääntää. Enimmäkseen kuitenkin leppoisaa menoa ja kivaa tunnelmointia tässä tarjoillaan. Loppuun vielä asiallisen sarjakuvamaiset sikarituprautukset. Kohtalaisen viihdyttävästi ne lännen lupaamat uudet mahdollisuudet ja kenties vapaammat (sukupuoli)roolitkin näiden kuvien kautta näyttäytyvät. Nyt onkin jo aika kipitellä sinne auringonlaskuun...

Lucky Luke: Lucky's Fiancee (1992) (IMDB)