Nobody's the Greatest / A Genius, Two Partners and a Dupe (Nobody on nerokkain)

Hiukkasen näppejä syyhyttelisi Terence Hillin Lucky Luke -laatikko jaksoineen, sillä pilottina toimivan elokuvan katselusta on jo kuukausi vierähdellyt. Ajattelinpa tässä kuitenkin laittaa Hillin toisenlaista teosta kenties viimeiseen uusintakatsaukseen. No, lännenelokuvaa kuitenkin ja vieläpä kohtalaisen kepeässä hengessä. Luvassa on siis tavallaan jatkoa tammikuussa kommentoidulle elokuvalle My Name Is Nobody. Sinänsä huvittavaa, että ensimmäinen on omalla listalla Hillin kirkkainta kärkeä, vaikkei niinkään huvittavinta huttua, mutta jälkimmäinen taas edustaa muistikuvien perusteella sitä heikompaa ja väsähtäneempää laitaa. Voihan sitä vielä ainakin kerran kokeilla, josko senkin hölmöilyille lämpenisi paremmin.

Eräässä mökkipahasessa loksahtaa Raamattu kiinni ja kavioiden kopse korviin kantautuu. Taitaa olla niin, ettei tässä talossa asusteleva Tom lainkaan suopeasti nurkissa pyöriviin vieraisiin suhtaudu, varsinkin, jos ovat kutsumattomia kyläilijöitä. Odottelu meneekin hiukkasen pahaenteiseksi, kun kivääri kaverina minuutit hitaasti vierivät. Ketään ei maisemissa näy, mutta tunne on kovin voimakkaasti siihen suuntaan, että jotakin erittäin ikävää aavikkotuulahdukset paikalle saattelevat. Pahimmat uhkakuvat eivät ainakaan heti ala toteutumaan, sillä maisemiin laukkaakin Tomin vanha tuttu vähemmän kaidoilta poluilta, joten ehkä sitä uskaltaa kiväärinsä hetkeksi laskea.

Syy Tomin hermostuneisuuteen löytyy siitä, että yksinään hän rajaseuduilla elelee, eikä todellakaan ole lämpimissä väleissä alkuperäiskansan kanssa. Vähemmän jaloa suunnitelmaa herramme päässään hautoo, eli jotenkin pitäisi saada pyyhkäistyä naapuriheimo pois päiviltä, niin alue vapautuisi kristityn uudisraivaajakansan luvatuksi maaksi. Pitäisi vain keksiä jokin hyväksyttävä syy hyökkäykseen ja hirmutöihin, eikä siinä pitkään menekään, kun onkin jo katala juoni kehittymässä. Samansuuntaisia aatoksia on muihinkin mieliin ilmaantunut. Esimerkiksi majuri Cabotin (Patrick McGoohan) suonissa taitaa enemmänkin pahaa verta kiertää. Valitettavasti tähän pulmaan on Tomin kannalta suunniteltu toisenlaisia kuvioita, eikä hän pääse näitä ilkeilyjä montaakaan sekuntia makustelemaan. Tomin osaksi on valittu valeuhrin rooli, eli majurin kätyrin komentama teloituspartio hetkessä vanhan tutun neulatyynyksi muuntelee. Siinäpä sitä kohtaloa kavalaa kauhisteltavaksi...

Lentävien nuolien tuomat tylyt loput vaihdetaan yhdessä hujauksessa aivan toisenlaiseen venkoiluun, kun eräs letkeä lötkö, nimeltään Joe Thanks (Terence Hill) tuupataan ulos postivaunuista. Hän on kuitenkin sitä mieltä, ettei uniaika vielä ole ohi, joten ihan hyvin voi jatkaa makoilua keskellä lännenkylän pääkatua. Ei niitä lepohetkiä aivan turhan takia kannata lopetella. Vähitellen alkaa tulla aika nousta ylös ja tämän hyvillä unenlahjoilla varustetun kaverin virkoaminen keräilee uteliasta ja huvittunuttakin yleisöä. Paikalliset vääräleuat saavat tilaisuuden tykitellä juttujaan, mutta ne vaikuttavat melkein Joetakin väsähtäneemmiltä. Pientä uhkaustakin on havaittavissa tuntemattoman tulijan suuntaan, mutta säikyttelijöiden osat ovat vaihtuvaiset.

Aivan sattumalta Joe ei juuri tälle pysäkille tupsahda, vaan erästä tyyppiä odottelee. Olisikohan se saluunan korttipöydässä viihtyvä Doc Foster (Klaus Kinski)? Sinne oppaat lähtevät vierasta viemään ja Joe tarkkaileekin aluksi etäämmältä Docin otteita. Foster ei ole kovin kiinnostunut korttipöydän ulkopuolisesta elämästä, jos sellaista yleensä onkaan ja suhtautuminen häiriköivään tunkeilijaan on vähintään nihkeää. Loikka vihamielisyyteen taas on niin lyhyt, ettei siihen paljoakaan lisä-ärsykettä tarvita ja kuten arvata saattaa, sellainen Joelta kyllä onnistuu. Ellei varhaisempaa kaunaa ole, niin uutta kyllä luodaan tuosta vain ja sitten onkin aika heilauttaa ovet auki ja astua ulos. Lyijyäkö luikauttelemaan pitäisi lähteä ja yleisölle kaksintaistelua tulittelemaan? Molemmat ovat kovasti sitä mieltä, että mikäpä ettei ja heräileepä hiukkasen unelias pikkukyläkin tulevaa pauketta innokkaana tiirailemaan. Sitä seuraavat sekunnit voinee summailla, että Fosterin uho vaihtuu käpälämäkeen ja vieläpä maustettuna muutamalla reilulla ripauksella noloutta.

Doc kirjaimellisesti viskaistaan ikkunasta nöyryytettynä horisonttiin ja sen jälkeen pääsee Joe varsinaisen suunnitelmansa kimppuun. Siihen liittyy olennaisesti eräs samaiseen kylään majoittuva eversti Pembroke (Jean Martin). Pembroken seuralainen taas vaikuttaisi haikailevan suukkoja ihka aidolta lännenrentulta, ja näitä toiveita Joe toki on taipuvainen toteuttelemaan. Jotta ei aivan liian yksinkertaisilla koukeroilla selvittäisi, niin kuviin tuodaan nuhjuisella maineella varustettu Bill (Robert Charlebois), jolla ilmeisesti on yhteistä historiaa Joen kanssa sekä jonkin verran vanhoja velkoja tasailtavana. No, Bill on jälleen jahdattuna erään pikkuisen kähvellyskepposen takia. Koirat kintereillä räksyttävät, mutta viekas kettu saa jahtaajat luopumaan leikistä harhautuksen toimiessa.

Billin avustavana kumppanina toimii Lucy (Miou-Miou) ja kohta kaksikko täydentyy kolmikoksi, kunhan Joe löytää tiensä joukkoon. Lucy on erittäin innokas vanhan tutun näkemisestä, mutta samaa ei voi sanoa Billin suhteen, vaan siellä on havaittavissa jonkinlaista kiehumista toisten yrittäessä karkailla lemmenjunalla puksuttelemaan. Joe taas tahtoo jekkuilla ja sysää kaverinsa saaliineen jahtaajien huomaan. Bill ymmärrettävistä syistä närkästyy, mutta se on lyhytaikaista, sillä hän pääsee lopullisesti eroon takaa-ajajista ja lisäksi kolmikko rikastuu löytöpalkkion verran. Pöytää on saatu puhtaaksi siinä määrin, että Joe voi heittää uudet kortit esille, ja vähän kertoilla kavereilleen, millaisia tihutöitä on tullut mietittyä.

Bill esittää alkuun haluavansa jatkaa yksinäisenä sutena, mutta Joe osaa selittää suunnitelmansa ja sen lopussa nököttävän rahakasan niin houkutteleviksi, että pakkohan Billinkin on porukkaan lähteä. Ajatuksena on, että Bill naamioitaisiin seuduilla vierailevaksi everstiksi ja tämä sitten soluttautuisi linnakkeeseen pahat mielessään. Olosuhteet pakottavat ottamaan muutaman hätäisen askeleen ja pikaisella perehdytyksellä Bill tuupataan matkaan Lucy mukanaan. Muurien sisälle toki päästään, mutta kovin kauaa ei Cabot luihuine kumppaneineen vaivaudu teatteria katsomaan. Käryävä tekoparta on tietysti yksi vahva vihje siihen suuntaan, ettei kaikki kohdallaan ole, mutta taitaa olla ennakkotietojakin korviin kantaunut. Joka tapauksessa Billin ja Lucyn peli vihelletään poikki ja kalterihäkki heilahtaa. Loppuuko leikki aamulla hirttoköyden päähän, vai edetäänkö edelleen Joen suunnitelmien mukaan...?

Nobody's the Greatest ei ainakaan tarinallisesti mikään varsinainen jatko-osa ole ja päähahmon nimikin on vaihtumaan päässyt...tai paremminkin nimettömyydestä on pois harhailtu. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin tekijöiden tarkoituksenakaan ei ollut suoranaista jatkoa tehdä, vaan tämä ratkaisu taisi syntyä ennemmin markkinoinnin yhteydessä, kun elokuvalle kehiteltiin eri maihin nimivaihtoehtoja. Samansuuntaisia piirteitä löytyy kyllä, mitä tulee teemoihin ja yleissävyyn, mutta jos muistelee "edeltäjän" päätepysäkkiä, niin hiukkasen hankalaa tätä on samaksi pötköksi liitellä. Kannattaneekin suhtautua elokuvaan ihan omana teoksenaan.

My Name Is Nobody yhdisteli mielestäni mukavasti vakavampaa ja huumorin puolelle kallellaan olevaa kepeämpää menoa ja vieläpä hieman lännenelokuvalle virnistellen. Voisi sanoa, että Nobody's the Greatest yrittää samaa, mutta lopputulos onkin paikoin kovin töksähtelevä ja rikkonainen, eli sujuvuuden perään monesti saa kysellä. Välillä jopa alkaa tuntua siltä, että kahdesta eri elokuvasta on liitelty kohtauksia yhteen tai sitten on vain suunta ja henki ollut pahemminkin hukassa. Osa on selitettävissä tekijöiden kokemilla vastoinkäymisillä, sillä esimerkiksi IMDB tiedottelee, että osa kuvatuista kohtauksista näpistettiin ja sitten piti tyytyä kasailemaan tiettyjä kohtia vaihtoehtoisin otoin. Sitten olisi huomioitavana myös se seikka, ettei Future Filmin julkaisema versio ole edes ymmärtääkseni kestoltaan alkuperäinen. IMDB mainitsee pituudeksi 126 minuuttia, kun taas kotimainen DVD pyörii runsaat 117 minuuttia. Tuollaista versiotietoa löytyy samaiselta sivustolta:

"Most DVD versions (including Paramount's German release) are missing the last shot of the opening scene directly before the credits as well as the final shot of Monument Valley. The credits roll over the shot of Monument Valley in the uncut version whereas the cut version shows the credits over a black screen. The Paramount DVD does however include a reference to a threesome that most other versions are missing."

Esimerkkinä tunnelmaa töksähtävästi vaihtavasta liitoksesta voisikin mainita yläpuolellakin listatun alkupätkän. Rauhallinen, tyylikäs ja tylykin avausjakso voisi kuulua vaikkapa johonkin Sergio Leonen vähemmän hupailevaan teokseen. Maltillisesti siinä rakennellaan huipentumaa, eikä tunnu olevan kiire minnekään. Pahaenteisyys hiipii myös vaivihkaa kuviin ja lopulta juttu laitetaan melkoisen armottomasti pakettiin. Tästä taas hypähdetään sävyltään aivan toisenlaiseen menoon, kun Joe kieritellään vaunusta pois Ennio Morriconen leikittelevän musiikin korostaessa kevyempää otetta. Vaihteleehan se "edeltäjäkin" tosiaan henkeä, mutta siinä siirtymät eivät käy yhtä räikeästi silmiin sekä korviin.

Näitä kahta elokuvaa yhdistävänä tekijänä voisi mainita myös paikoin paatoksellisiksikin karkailevat päähenkilön höpöttelyt. Välillä tarinointi levottomuuksia lähenee ja käykin mielessä, että kävikö aavikon aurinko armotta päänupin kimppuun. Löytyyhän joukosta hyvääkin jutustelua, mutta usein ollaan pahasti hukassa, eikä oikein missään vaiheessa saada samanlaista intoa ja tarmokasta vaihdetta päälle kuin millä Nobody vanhemmassa elokuvassa paasaili. Siinäkään heitot eivät läheskään aina täyskymppiin menneet, mutta osuivat silti enimmäkseen edes tauluun, jota ei valitettavasti onnistuta toistamaan. Pilkahdukset jäävät satunnaisiksi ja näiden turinointien yleisilme on ennemmin puutunut ja väkinäinenkin. Sanailu ei vain lähde kunnolla lentoon, eikä yrityksestäkään juuri voi suurempia kehuja antaa.

Ilonkyyneleet eivät aivan hurjina virtoina silmistä pulppua silloinkaan, kun Terence vapautetaan vähän hölmöilemään ja koheltamaan. Yksittäisenä esimerkkinä voisi tarjoilla linnakkeessa tapahtuvan hassuttelun, jossa mielestäni parhaaseen vauhtiin päästään pinkaisemaan. Ketteräksi yltyvän hässäkän Terence toki taitaa ja tässä yhteydessä se helposti mieleenkin jää. Joe laittaa jahtaajansa kokeilemaan estehyppelyä, mikä ei näiltä kavereilta niinkään notkeasti suju. Päättääpä siinä koitoksen venähtäessä pöllöillä ja pilkata armeijaheppuja oikein kunnolla. Siinä sitä narrinhattu tukevasti päässä haikaillaan vapaille taivaille lipputangon nokassa. Riemu ei kuitenkaan ikuista lie ja nämäkin ripeämmät kipaisut vaihdetaan pian takaisin tasaiseen tympivyyteen. Muutenkaan eipä tällaisella repäisyllä kovin korkealle päästäisi, jos vaikka lähtisi muistelemaan Terencen innokkaimpia sekä huvittavimpia fyysisiä kepposteluja.

Revolverileikkejäkään ei täysin vakavin kivikasvoin hoidella, vaan esimerkiksi Joen ja Doc Fosterin kohtaaminen kamppaillaan läpi suu virneessä. Tai ainakin toista osapuolta kovasti hymyilyttää. Joe siinä etukäteen sanallisesti selittelee tunnelmat kohdilleen ja Morriconekin oman panoksensa kasaan kantaa. Kärsimättömyyttä on selvästi ilmassa ja piakkoin litroittain vettäkin, mutta yllätyssuihkusta pölyisten taipaleiden kulkija vain iloitsee. Tässä taistossa ne aseet eivät kovin murhaavasti paukahtele, mutta nähdäänhän sitäkin osastoa. Vanhoja tuttuja kohdatessa voikin käydä niin, että viuhuvat luodit kohti otsia tiensä löytävät ja muutaman kupsahtajan yht'äkkiä hauta haukkailee. Valitettavasti sekä määrällisesti että laadullisesti näistä napisemista jää, joten mitään erityisen muistettavaa tylyjen taistojen eeposta ei saada syntymään.

Tiukkojen tuijotusten tuokiot yleensä lyhyiksi jäävät, eikä tätä elokuvaa oikein osaa millään mieltää samaan kerhoon kuin Leonen omia lännenelokuvia. IMDB viestittelee, että Leone jossakin määrin vastasi ohjauksesta ja toimi yhtenä tuottajana, mutta virallisesti kaverin nimi jätettiin elokuvasta pois. Nobody's the Greatest onkin tiettävästi viimeinen lännenelokuva, jossa Leone oli mukana. Jos sitä tahtoisi eräänlaisena joutsenlauluna suuren mestarin western-uralle ajatella, niin melkoisen vaisuna tuhauksena se näyttäytyy. No, ehkä Leonen rooli kuitenkin kokonaisuutta katsoen on tässä tapauksessa niinkin vähäinen, että olisi järjetöntä ja kohtuutonta alkaa vertailemaan aiempiin klassikkoihin. Alkujakso kyllä nostattelee vahvaa tunnetta siitä, että Leonen vaikutus on ollut voimakaskin, mutta yleisemmin hieman puolivaloinenkin jumittelu töksähdyksineen ei lajityypin mestaria ensimmäisenä mieleen tuo. Purkautukoon pettymys siis enimmäkseen muiden vastuullisten niskaan.

Ehkeivät pölyiset kalliorykelmät kaikkiin silmäpareihin yhtä komeina näyttäydy, mutta itsepä tykkäisin jälleen kerran tokaista, että maisemat ovat kohdillaan. Arizonan ja Utahin rajamailta löytyvä Monument Valley on moneen lännenelokuvaan mahtavan taustakoristelun tarjoillut ja samat jylhät kivimuodostelmat tähänkin omaa taikaansa tuovat. Tuttuja näkymiä nämä tietysti ovat, mutta eivät lainkaan helposti kyllästyttämään käy. Onhan seudulla muitakin elokuvia kuvailtu, mutta omaan mieleen nämä kalliot ovat juurikin lännenelokuvista ikuistuneet. Erityisen ahkerasti niitä hyödynsi aikoinaan John Ford useammassakin elokuvassaan. Sitä kautta on varmaan monen muistiin jäänyt eräs John Wayne samaisia aavikkopolkuja ratsastelemassa.

Vaikka maisemaosasto ja pari muutakin juttua kohdilleen saadaan, niin ei se vielä erityisen hyvää lännenkomediaa takaa. Melkein pari tuntia ihmetellään, että kuka kenenkin päätä pölkylle juonittelee ja kenen onnekkaat näpit lopulta pääsevät rahakirstuun käsiksi. Valitettavasti näillä eväillä lässähdys tapahtuu jo paljon ennen loppua ja niinhän siinä käy, että päätöstä alkaa toivoa hyvissä ajoin, mutta jatkuupa vain. Yleensä vielä taso laskee entisestään, kun Terence sattuu olemaan kauemmin kameran tavoittamattomissa. Nobody's the Greatest on hajanainen ja paikoin kömpelökin yritys yhdistellä kepeämpää ja vakavampaa lännenelokuvaa. Satunnaisia hyviä juttuja kyllä löytyy, mutta kokonaisuutta katsellessa viihde-elämys on kovin keskinkertainen ja parituntinen rupeama saa katsojan jossakin määrin nuupahtamaan. Ainakin omilla listoilla tämä kirjautuu Hillin elokuvien heikoimpaan kolmannekseen ja kovin kauas jäädään "edeltäjän" erittäin positiivisia värähtelyjä nostattelevasta tunnelmasta.

Nobody's the Greatest / A Genius, Two Partners and a Dupe (1975) (IMDB)