Lucky Luke: Ghost Train

"I'm a poor lonesome cowboy
I'm a long long way from home
And this poor lonesome cowboy
Has got a long long way to roam
Over mountains over prairies
From dawn till day is done
My horse and me keep riding
Into the setting sun"

Näillä sanoilla lähdetään asettelemaan mielentiloja kohdilleen, sillä Terence Hill tahtoo taas loikata Lucky Luken saappaisiin sheriffin sankaritöitä toteuttelemaan. Lähtölaukauksena toimiva pidempi elokuvaversio tuli katseltua ja kommentoitua toukokuun lopussa. Se ilmestyi vuonna 1991 ja tämä kahdeksan jaksoa kattava televisiosarja alkoi pyöriä vuorostaan vuotta myöhemmin. Minulle on toistaiseksi jäänyt hieman epäselväksi jaksojen järjestys, sillä IMDB:n mukaan ne on eri tavalla aikoinaan esitetty kuin tässä kotimaisessa boxissa numerot rullailevat. Ajattelin kuitenkin katsella ne siinä järjestyksessä kuin miten ne on tähän laatikkoon laitettu. Toivottavasti se ei aiheuta ylivoimaista sekaannusta seurailuun, mutta olettaisinpa ainakin, että eiköhän tässä kärryillä pysy. ...Ja jos käykin niin, että kyydistä tipahdan, niin tilittelenpä typeryyksiäni myöhemmin.

Ainakin alkuun Luke vierailee blogissa pienissä annoksissa, sillä en halua hotkaista koko herkkua yhdessä iltamassa, vaikka sellainen helpohkosti onnistuisi. Katsomattomat Hillit ovat oman kokoelman suhteen varsin vähissä, joten venytelläänpä vähäsen, niin on useammallekin kesäyölle leppoisaa lännenmenoa ihmeteltäväksi. Samalla voisi olettaa, että 50-minuuttisten annostelu sinne ja tänne torjuisi kyllästymistä paremmin kuin seitsemään tuntiin venähtävä maratonurakointi. Jakso tai pari kerrallaan näitä ajattelin kommentoida, etteivät muistikuvat pääse liikoja haalistumaan.

Papupatojen ääreltä aloitellaan, sillä Luke on herkutteluhetkeään viettämässä. Samaisessa saluunassa on kaveri, joka heti Luken nimen kuullessaan haluaisi veitsiavusteisesti keskustella vankilavierailustaan, johon sheriffimme vastuullinen on. Se sanailu jää suhteellisen lyhyeksi. Suolat silmille, muksaus perään ja kasvoille levitelty papuannos kaupan päälle. Kuolaava koira vieläpä viimeistelee tämän tilauksen, eli eiköhän se siitä. Sisään astelee Axel Ericson (Jack Elam), jolla olisi erikoisempaa tarinaa kerrottavanaan. Keskellä yötä ilmestyvä aavejuna kiinnostaa ainakin paikallislehden toimittajaa, joka tahtoo aiheesta artikkelin naputella.

Axelin muistot vievät parin vuosikymmenen taakse aikaan, jolloin Daisy Town oli vielä pölyistä tannerta ja seudun halki junayhteys kulki. Eräänä myrskyisenä yönä syntyi erimielisyyttä, pitäisikö vuoro perua kokonaan, mutta juna laitettiin liikkeelle. Kertyvät sateet laittoivat mahtavat vesimassat vyörymään ja ne pyyhkäisivät sillan junan edestä. Sinne se upposi matkustajineen autiomaan puuroutuneeseen hiekkaan, eikä jälkeäkään jäänyt. Humalaisen kuljettajan niskaan tragedia heitettiin, mutta Axel taitaa olla sillä kannalla, että jotakin on selvittämättä jäänyt. Joinakin öinä veturin valo samaisen rotkon yllä kummittelee ja henkimaailmaan puksuttelemaan siirtynyt juna edelleen on muutamaa matkustajaa vailla.

Höpöhöpö, tahtoo näillä kummitusjutuille sanoa paikallinen pankkiiri Ben Landon (David Huddleston). Hän on kovin kiinnostunut hankkimaan Axelin maat uudelleen rautatieyhtiön käyttöön. Sehän tietäisi vilkastumista kaupungillekin, jos paikkakunnalle oma asema saataisiin. No, Axel kuitenkin uskoo suojelevansa yhteisöä kiroukselta, eikä ole halukas maitaan myymään. Landon taas ei ole niitä tyyppejä, jotka kohteliaan kieltäytymisen olisivat halukkaita hyväksymään. Jos ei rahalla, niin sitten pahalla. Vaihtoehtoinen suunnitelma on osoittaa Axel syyntakeettomaksi tuomarin edessä ja kyvyttömäksi omaisuuttaan hoitamaan. Siihen tarkoitukseen levottomat tarinat toki sopivat. Luke lupaa kuitenkin Axelin puolesta käsittelyssä puhella.

Tapahtumaketju ottaa harppauksen oudompaan ja kenties yliluonnolliseenkin suuntaan, sillä Axel katoaa sängystään mystisesti. Aamun kirkastuessa vain pölyiset likaiset lakanat ovat jäljellä, eikä miestä missään. Etsintä johdattelee Luken hylätylle kaivokselle ja romahtaneelle sillalle. Katoamiset, aavejuna ja Landonin suuntaan tähtäilevät vihjailevat lehtijutut alkavat aiheuttaa levotonta liikehdintää. Pian saadaankin sellainen soihtukulkue köysileikkeineen liikkeelle, että yleisen rauhan ja järjestyksen vuoksi Luken on parasta kipaista pikaisesti näitä tuikkuja sammuttelemaan. Lisää erikoisia sattumuksia ilmenee ja kohta alkaa monella kärsivällisyys loppua tyydyttävien vastausten odotteluun. Luke tahtoo vakuutella taikauskottomuuttaan, mutta mitenköhän lopulta käy, eli pitääkö sitä sittenkin reilu kimpale ylpeyttään nielaista ja myöntää, että kulkevathan ne junat muissakin ulottuvuuksissa...

Erityisen vetävästi ei tämä sarjaurakka valitettavasti käyntiin hurahtanut, vaan jokseenkin keskinkertaisen lähtölaukauksen ihmeteltäväkseen saa. Ihan hyvää velmuilua alkuun tarjotaan, mutta kummitushöpötysten sekä sekalaisten juonittelujen edetessä kiinnostus karkailee muihin maisemiin. Yritin tunnelmia parantaakseni hieman väsäillä papuateriaa Luken tapaan mutusteltavaksi ja aavikkotomujen kuivaamaa kurkkuakin maltillisesti kostutella, mutta vaikutus yleiseen nautittavuuteen vähäiseksi pääsi jäämään. Kirves ei vielä kaivoon lennä ja muilta osilta edelleen parempaa uskaltaa toivoa, sillä kyllähän se aiemmin kommentoitu elokuvaversiokin pariakin pykälää korkeammalla viihdyttävyyden aalloilla purjehti menemään.

Aiemmin tuli elokuvan yhteydessä enemmänkin kehaistua kaunista kuvastoa, joka lännenelokuvien ystävän sydäntä sinitaivaineen ja komeine kallioineen kovinkin oli lämmittävinään. Tämä ulottuvuus pyyhkäistään pitkälti pois jo jakson aiheenkin ansiosta, koska suuri osa kohtauksista seikkaillaan läpi pimeiden kuvien. Hämärähommiksi kirjaimellisesti menee, kun keskiyön aikoihin liikkuvaa aavejunaa jahdataan sekä hylätyissä kaivoksissa harhaillaan. Alkupuolen junaturmaotokset ovat vieläpä melko sekaviakin, eli eipä visuaalisen tarjonnan suhteen ole suurempaa syytä käsiä yhteen takoa. No, onhan mukana muutakin kuin pimeää sekavuutta, mutta elokuvasta jäädään paljon jälkeen kuvien kannalta. Alkutekstijaksoa kyllä tässäkin mielessä tahtoo hehkutella ja siinäpä sattuu samalla olemaan läsnä se hyväntuulinen ja kepeä henkikin, jota tältä sarjalta ensisijaisesti toivoo.

Höttöistä hömppää ja huvittavaa hölmöilyä sitä kaipailemaan jää, sillä ainakaan tämä jakso ei oikein satunnaisempaa hymyilyttämistä paremmin suoriudu. Suoraan hautausmaalta ratsastava ja pujoille pahasti allerginen tuomari saa loppupuolella ihan hyvän tyhmäilytuokion aikaiseksi, mutta yleisesti ottaen tahtoo todeta, että puhtia puuttuu. Levottomien juttujen ja juopottelun yhdistelmäkään ei hillittömäksi hysteriaksi ehdi ennen tukahdutustaan karkailemaan ja muutenkin huumorin suhteen vähintään kuivahkoilla taipaleilla monesti kuljetaan. Mutta mutta...toistetaanpa taas, että parempaa lopuilta seitsemältä pätkältä toivotaan. Jospa vaikka ne Luken tutut kelmikuomat, eli Daltonit saisivat piristeltyä kuvioita...?

Jos oikein ymmärsin, niin tämä kummitusjunailu ei suoraan perustu mihinkään tiettyyn sarjakuvaan, vaan tarina on lähtöisin Carl Sautterilta ja Lori Hilliltä, joka sattuu olemaan Terencen vaimo. Jakson ohjauksesta taas vastaa minulle melkoisen tuntematon Ted Nicolaou, joka pari muutakin osaa tähän sarjaan on tekaissut. Jospa niistä kynistä jotakin terävämpää olisi muihin osiin irronnut, sillä tylsäksihän tämä soppa kääntyy. Varsinkin, kun kaikenlaiset kiinnostavat sivupolut ja tunnelmapalat onnistutaan pitkälti ohittamaan. Siinä määrin pettymykseksi voinee ainakin kirjailla, ettei tehnyt ihan heti mieli laittaa toista jaksoa pyörimään, vaan mielialaa lähdettiin illan lopuksi korjailemaan Kris Kristoffersonin sekä Johnny Cashin tuotannolla. Palaillaanpa asiaan, kunhan innostus uudelleen hiipii vieraaksi.

Lucky Luke: Ghost Train (1992) (IMDB)