Junahan tässäkin alkuvihellykset ääntelehtii alkutekstien tiedotellessa, että mukana menossa muitakin tuttuja nimiä on, kuten vaikkapa Bronsonin puoliso Jill Ireland sekä Strother Martin. Yhdestä vaunusta matkamies vähän tuimastikin tihrustelee ja kunhan vauhti hivenen hiipuu, niin onkin tullut aika loikata pois jalkaisin jatkamaan. Chaney (Bronson) toteaa, että on iltakahvittelun aika. Kuppilassa istuskellen ja sanomalehteä silmäillessä, alkaa vastapäiseen rakennukseen marssia porukkaa enemmänkin. Tämä nopea kerääntyminen herättelee Chaneynkin uteliaisuuden, ja hän hiljalleen kävelee muun ryhmän jälkeen ovista sisään. Chaney jää etäämmälle ihmettelemään, miten ringiksi kerääntynyt joukko kannatushuutoja huikkailee. Aluillaan onkin nyrkkitappelu, jollaisia ei virallisemmissa kehissä käydä.
Kaava on se perinteinen, eli kaksi kaveria vastakkain asettuu ja nuijintatuokion päätteeksi jossakin määrin tolpillaan sekä tajuissaan oleva voittajaksi julistellaan. Toisen ottelijan suurisuisena valmentajana toimii Speed (Coburn), joka kovinkin varmalta vaikuttaa suojattinsa suhteen. Lyhyiden jauhamisten jälkeen koitokseen päästään ja kovaotteinen karhupaini tekee nopsasti selväksi, ettei tässä katsojalle hämmästystä ja kummastusta tahdota sulavilla liikkeillä tai lennokkuudella suoda. Ennemmin tahtoo tarjoilla rujoa runnomista sekä suoraviivaista mätkintää. Kunhan saadaan jokunen tovi toista armotta kolhittua, niin Speedin valmennettava makoilee lattialla, eikä sieltä enää tahdo nousta ottelua jatkamaan. Mitään erityisen hohdokasta tästä ei irtoa, mutta kaipa yleisö saa sitä, mitä hakemaankin tuli.
"Every town had somebody who thinks he's tough as a nickel steak; but, they all come to old Speed for the do-re-mi."
Speed siirtyy sulattelemaan hieman heikosti päättynyttä otteluiltaa kahvilan puolella, jolloin Chaney sen suuremmin lupia kyselemättä istahtaa samaan pöytään. Lyhyen esittelyn jälkeen hän siirtyy suoraan asiaan, eli tienaus on mielessä ja ottelut kiinnostaisivat matkalaista. Speed taas pienen silmäyksen perusteella toteaa suunnilleen, että taitaa pappa olla parhaat matsipäivänsä jo nähnyt, eikä taida muutenkaan kovin luottavainen olla Chaneyn kykyjen suhteen. No, parempi kuitenkin katsoa kuin katua, eli kaksikko tekee pikaisen paluun tappelukehää kohti. Täysin tuntematon ja vaatimattomalta vaikuttava Chaney ei vedonlyöjissä mitään luottamusta herättele ja vastustajakin kovasti tahtoo ivailla. Chaney jatkaa suorasukaisella linjallaan, eli yksi isku, jolla otetaan luulot pois vastustajalta ja tungetaan pilkat yleisönkin kurkkuun. Rahat laitetaan sovittuun tapaan jakoon ja kohti uusia seikkailuja tai tyrmäyksiä.
Junassa istuskellessa Speed tekee selväksi, että nyt se ehdoteltu yhteistyö kovinkin kiinnostaisi, mutta Chaney on vähän varovaisemmalla linjalla. Rautatie vie kohti New Orleansia, eli Speedin varsinaisia kotikulmia, ja kunhan perille päästään, niin Chaney ilmoittelee sopimusten saavan vähän odotella. Hän tahtoo ensin rauhassa tutkia kaupunkia ja kenties hoidella joitakin henkilökohtaisia asioitaankin. Kolkko vuokrahuone kelpaa hyvin asunnoksi ja varsin vähäsanaisella linjalla Chaney jatkaa. Ravintolassa taas suoraviivaisemmalla tyylillä edetään, sillä nähdessään yksinäisen naisen pöydässä, niin siihen Chaney itsensä pysäköi. Lucyn (Ireland) kanssakaan ei miekkonen tahdo kiertelyitä kaarteluineen harrastella.
Koittaa aamu uusi ja se tuo Speedin ovelle mieluisan vieraan, eli viimeinkin päästään sopimuksia hieromaan ja rahajakoja tarkemmin suunnittelemaan. Luvassa onkin tiukka neuvottelu tulojen jakautumisen suhteen, sillä Chaney ei niin vain tahdo perinteisen kaavan mukaan mennä, vaan katsoo ansaitsevansa isomman palan kakusta. Speed on jonkinlaisissa talousvaikeuksissa ja nopeasti taipuukin. Kaksikko suuntaa kohti satamaa eräänlaiselle oppimatkalle. Sinne on sovittu nujakointi aivan eri tyyppien välille, mutta Speed tahtoo kaverinsa tutustuvan mahdollisen tulevan vastustajan otteisiin. Siellä eräs onneton saakin kovaotsaista koulutusta, ja Speed tiedottelee, että tätä vähähiuksista jättiläistä kukaan ei ole voittanut ja harva nykyään uskaltaa edes yrittää. Lisäksi Speedilla on hieman hampaankolossa, mitä tulee voitokkaan ottelijan valmentajaan, sillä aiemmat kohtaamiset samaisen hepun kanssa ovatkin syynä nykyiseen tiukkaan rahatilanteeseen.
Speed ei kuitenkaan ole lannistuvainen kaveri, vaan virne pysyy kasvoilla ja jo uutta koitosta juonitaan. Vierailukäynnin jälkeen lähdetään etsimään vanhaa tuttua, eli Poe (Strother Martin) otetaan mukaan paikkailemaan haavoja. Tältä ovat tosin aikoinaan jääneet lääkäriopinnot vaiheeseen, kun oopiumi alkoi kiinnostaa enemmän, mutta näihin hommiin kuitenkin pätevä tyyppi hän silti on. Seuraavana tehtävälistalla on käteiskassan kartuttaminen, jotta vedonlyöntirahaa löytyisi kunnolliseen pottiin. Tuhannen dollarin lainalle laitetaankin kovat korot ja vieläpä vähän ikävien kaverien toimesta. Speed kuitenkin laskee, että asioiden mennessä hyvin, jäädään silti reilusti voitolle. Velkarahalla pitäisi vanhoja velkoja maksella ja vielä itsekin ansaita. Joku voisi sanoa, että ei ehkä ihan loppuun asti harkittua, mutta Speedin päätä ei palele. Aivan näin helposti sitä rahakasta ottelua ei saadakaan aikaan, vaan pitää miettiä varasuunnitelmaa. Se taas viekin muualle kiertelemään, kun vaatimukset pääoman suhteen tuosta vain nostetaan. Katsojaahan ei tietenkään haittaa, jos mukaan pari ylimääräistä ottelua saadaan...
Onkin tullut taas tavaksi pikaisesti lueskella vähän nippelitietoja katselujen jälkeen, joten voisi niitä lyhyesti tähänkin summailla. Sellaisen käsityksen onnistuin saamaan, että alkujaan elokuvasta suunniteltiin enemmän toimintaa painottelevaa, ja yksi nimivaihtoehdoista oli The Streetfighter, mikä päädyttiin tiputtamaan pois, koska Sonny Chiban tähdittämä tappeluelokuva samalta aikakaudelta käänneltiin siihen muotoon, eli The Street Fighter. Tosin tunnetaanhan tämä Bronsonin vuotta uudempi teoskin edelleen vastaavalla nimellä joissakin maissa. Joka tapauksessa IMDB tiedottelee, että elokuvalla oli alunperin mittaa lähemmäs pari tuntia, ja kun se karsittiin noin 90 minuuttiin, niin siinä samalla useampi tappelukohtauskin sai päätyä leikkaushuoneen lattialle.
Kellekään en lähtisi tätä teosta kovin räiskähtelevänä toimintaelokuvana mainostelemaan, sillä Bronsonin kovempiin koitoksiin laskettavat rähinät pystyy pitkälti summailemaan yhden käden sormilla. Ensimmäinen tosiaan on niinkin lyhyt rykäisy, ettei oikein kehtaa mukaan kelpuuttaa. Seuraavassa kaveri saakin jo kamppailla hieman enemmän hikeä pintaan, sillä syrjäisempien seutujen ottelija kestääkin huomattavasti kovempaa moukarointia. Onhan sekin edelleen jokseenkin yksipuolista takomista, mutta eipä ainakaan samalla sekunnilla ala ja lopu. Bronson siinä hutkii lihakset pinkeinä, eikä juuri palautumisaikaa vastustajalleen suo. Jälkiselvittelyt taas menevät siihen suuntaan, että saadaanhan pikkuinen baarirähistelykin mukaan tekaistua ja pyssyjä heiluttelemaan päästään.
"Well, you know Chick, like old momma said, next best thing to playing and winning is playing and losing."
Jos tappeluja tarkastellaan vielä vähän, niin Hard Times on niitä elokuvia, että voisi valitella huippuhetken hutkintojen suhteen tulevan puolivälin kohdilla. Kaverukset saavat sen rahakkaan ottelunsa järjestymään, ja tätä häkkitappelua seuraamaan kertyy innokasta väkeä useampaankin kerrokseen. Varovaisemmalla tunnustelulla lähdetään liikkeelle, mutta melko nopeasti Chaney alkaa vauhdikkaita iskusarjojaan toimitella perille. Mitään helppoa hotkaisua ei kuitenkaan pääse muodostumaan, vaan tiukemmaksi väännöksihän mittelö kääntyy. Läimintä yltyy ennen päätöstään varsin hurjaksi, vaikkei toista hengiltä olla pieksemässä. Näihin intensiivisiin tuokioihin nähden varsinainen lopputappelu jättää pikkuisen kylmäksi. No, onhan se tavallaan pakkopullaa toiselle puolelle ja samaa henkeä katsomoonkin tuupataan. Enää ei isommille yleisöille näytöstä järjestetä, eikä niinkään rahastakaan mätkitä. Puitteetkin maalaillaan siihen suuntaan, että korutonta koitosta loppuminuuteilla laitetaan pyörimään. Kyllähän nyrkit ja jalat edelleen vinhasti viuhuvat ja sitä paksunahkaisuutta armotta testaillaan. Viihdearvoissa mitattuna meno on kuitenkin vähän niin ja näin. Voitto ei kummoista kunniaa tuo tai suo, mutta tosin katkeruudetkin vähäisiksi jäävät. Lähinnä voi jälkitunnelmat summailla, että nyt kävi näin ja siinähän se tällä erää...
"Hey, there's no reason about it. Just money."
Sykähdyttävien ja säkenöivien finaalien puutteesta ei tässä yhteydessä tosin tee mieli enempää itkeä, koska Hard Times tosiaan alkuhetkillään asettelee sävynsä varsin maanläheiseksi. Kuka sitten maineen, kuka rahan takia kehään astelee, niin jälki on rujoa ja totistakin vääntämistä. Jos muuten elokuvan ilmapiiristä sanasen sanoisi, niin eihän se nyt mitään räikeintä lohduttomuutta edusta, vaan hiljaisempi alakulon väre mukana kulkee. Riehakkaammat juhlistelut eivät kovin luontevilta tunnu, kun tilanteessa toisessa saattaa joutua itsensä kehään laittamaan muutaman dollarin kannustamana. Ehkei mistään voimakkaasta surumielisyydestä ainakaan voi puhua, mutta monista kuvista haikeutta ainakin löytyy.
Paljolti näistä tuntemuksista on kiitteleminen Bronsonin esittämää hahmoa, joka vähäpuheisena ja paikoin miltei tuppisuuna teillään talsii elämää ja epäilemättä kohtalaisestikin kurjuutta nähneenä kulkurina. Eipä siinä niin niitä sanoja tarvitakaan, kun kasvoilta näkyy, että vastoinkäymistä monenlaista on tullut kohdattua. Mikään pikkupulma ei viileää päätä ole paniikkiin viemässä, vaan hallitun harkitusti tilanteesta toiseen seikkaillaan ja paikoin vähän kyynisestikin näitä otetaan vastaan. Hard Times varmaan näyttäytyisikin kohtalaisen toisentyyppisenä, jos päähahmoa esittämään olisi suunnitelmien mukaan otettu huomattavasti nuorempi Jan-Michael Vincent, joka taas hääräili Bronsonin koulutettavana vähän aikaa sitten katsellussa elokuvassa The Mechanic. Tässä tarinassa ikä ja vuosien viiruttamat kasvot ovat kuitenkin eduksi, joten pakko olla iloinen siitä, että roolijako meni miten meni. Yli 50-vuotias Bronson ei matsikohtauksissakaan lainkaan miltään kehäraakilta vaikuta, vaan senkin puolen hoitaa esimerkillisesti. Paidattomien kohtausten perusteella voikin huikkailla, ettei rungossa paljoakaan ylimääräistä ole mukana, mikä muuhun olemukseen sopii erinomaisesti. Kaikkiaan saakin todeta sen verran hyvin miehen osaansa sopivan, että vaikea siihen olisi pätevämpiä tyyppejä lähteä tarjoamaan.
Siinä missä Bronson oli jo veteraani omalla tontillaan, niin elokuvan ohjaillut Walter Hill taas oli vasta aloittelemassa. Varsin kovaksi debyytiksi Hard Times kelpaakin, ja kohtalaisen tiukalla linjalla Hill on myöhemmissä ohjauksissaankin monesti jatkanut. Pääsääntöisesti näistä on tullutkin tykkäiltyä ja erityisesti toimintaosastolla Hill on usein väläytellyt kovilla otteilla ja rajulla menolla. Välillä on viihteellisemmänkin tarjonnan puolelle seikkailtu, mistä näytteinä vaikkapa Eddie Murphyn ja Nick Nolten tähdittämät tummemmat toimintakomediat 48 Hrs. ja Another 48 Hrs. Kumpikaan ei välttämättä lajinsa klassikko-osastoon lukeudu, mutta useamman kerran molemmat mielellään vilkaisee ja varsin mukavasti näissä velmuillaan sekä naljaillaan, eikä tuimempia paikkoja lähdetä turhaan pehmentelemään. Minusta nämä ovatkin varsin reipasta toimintaviihdettä, joista ei ole lähdetty onneksi niitä rosoisempia reunojakaan hiomaan. Samaan sarjaan kelpaa mielestäni Arnold Schwarzeneggerin ja James Belushin toimintakomedia Red Heat. Kaava on samansuuntainen, kun vähän vastahakoinen parivaljakko rikosten maailmassa toikkaroi ja moukaroi. Työnjako menee siihen suuntaan, että Arnold kovistelee sekä murjoo, kun taas Belushi huulilihaksiaan tiuhaan tahtiin treenailee. Väittäisin kuitenkin, että Murphy ja Nolte saavat pykälää sujuvamman elämyksen aikaiseksi, mutta voihan olla, että muistikuvatkin vähän heittävät. Joka tapauksessa rouheampia huumorihetkiä ja pauketta kaipaaville kaikkia näitä voisin suositella.
Hillin astetta vakavammasta tuotannosta taas nousee esille varhaisempi jengielokuva The Warriors. Kyllähän sekin kohtalaisesti viihdyttelee, mutta itse en ole ikinä sen suurimpiin ihailijoihin lukeutunut ja edellisen katselun perusteella sanoisinpa vielä, etteivät vuodet täysin armollisia ole sille olleet. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Southern Comfort on osaltaan erinomainen esimerkki siitä, miten pienet kiistat pääsevät karkaamaan käsistä useampiakin henkiä vaativaksi selviytymiskamppailuksi. Tiukka toteutus tekee tästä koitoksesta varsin nautinnollisen väännön. Pieneksi helmeksi kelpuuttaisin myös vuoden 1987 modernin lännenelokuvan Extreme Prejudice, jossa äijäkerho on jälleen kasailtu ja meno sen mukaista. Tylyä ja armotonta tulittelua tarjoillaan, kun nämä kaverit paikoitellen Sam Peckinpahin roiskahtelevassa hengessä välejään pääsevät selvittelemään. 1992 ilmestynyt Trespass on tullut nähtyä muistaakseni vain kertaalleen, mutta mielikuvissa sekin pätevänä toimintajännityksenä elelee. Lännentunnelmainen versiointi Akira Kurosawan klassikosta Yojimbo, eli Last Man Standing, on myös mielestäni onnistunut mukaelma. Tyylikästä tulittelua siinäkin ja Bruce Williskin hoitaa osuutensa asiallisen tuimasti. 2000-luku onkin omalta kohdalta jäänyt vähän hämäräksi Hillin ohjausten suhteen, mutta Wesley Snipesin ja Ving Rhamesin tähdittämä Undisputed on kuitenkin parin katselun perusteella hyvää ja kovaa vankilaan sijoitettua nyrkkeilyä. Eihän sekään tauotonta mättöä edusta, mutta kelpaa kyllä.
Löytyyhän Hilliltäkin useita valjummankin vaikutelman jättäneitä ohjauksia, joten pelkkää kehua en lähtisi kaverille tarjoamaan. Huonoiksi en seuraaviakaan merkkailisi, mutta selvästi alempaan sarjaan. The Long Riders vuodelta 1980 herätteli kyllä paljonkin odotuksia, mutta jätti vähäsen viileäksi. Voi olla, ettei vilkaisuajankohta ollut paras mahdollinen ja tälle aion toisenkin tilaisuuden suoda jossakin vaiheessa. Streets of Fire on pitkälti samaa sarjaa noin vaikutuksiltaan, eli siinähän se, mutta vähän parempaa tuli toivottua. Vuoden 1989 kostotarina Johnny Handsome ei sekään missään vaiheessa pääse kunnolla vauhtiin, vaikka hyvät hetkensä omaakin. Kovimpiin Hill-pettymyksiin taitaa lukeutua Geronimo: An American Legend. Kun kirjoittajana hääräilee John Milius ja Hill ohjaa, niin vähän tiukempaa tulkintaa sitä odotteli. Luulenpa, että tälle tulisi myös uusi mahdollisuus antaa, koska mistään kehnosta lännenelokuvasta ei missään tapauksessa ole kyse. Musiikkipainotteinen draama Crossroads on taas nähty niin kauan sitten, ettei oikein uskalla sanoa muuta kuin että muistelisin pitäneeni kohtalaisesti.
Hill on siis saanut aikaan varsin hyvän uran, eikä onnistunut esikoinen jäänyt tähdenlennoksi. No, se kertailuista ja ehkä jotkin mainituista otetaan myöhemmin tarkempaan katsaukseen, kun tässä muistellessa pieniä uusintahaluja alkoi heräilemään. Hard Times on kuitenkin omalla listalla erinomaista hahmovetoista toimintadraamaa. Vauhdikkainta viihdeiltamaa se ei tarjoile, mutta alakuloisiakin polkuja taitellessaan onnistuu nykyisämään katsojan mukaansa. Siitäkin voisi kiitosta antaa, ettei tosiaan tahdota pelkästään murheilla tai nujakoinneilla mässäillä, vaan mukaan mahtuu pohdiskelevan rauhallisiakin tuokioita ja väittäisinpä samalla, että pikkuisia hellyyden hetkiäkin, joiden kautta muuten kovapintainen päähahmo alkaa näyttäytyä hyväsydämisenäkin heppuna, vaikka enimmäkseen yrittääkin pitää kyseistä puolta piilossa. Tuskinpa elokuvaa on nyyhkyluokkaan tarkoitettukaan, mutta mukavahan se, että välillä lämpöäkin löydetään. Oli sitten kyse kisukaverista tai epäitsekkäästä ja riskialttiista palveluksesta kaverille. Minulle Hard Times on edelleen lukuisten katselujen jälkeen yksi Bronson-suosikeista ja näyttää siltä, että moni muukin sitä ansaitusti arvostaa.
Hard Times (1975) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti