Heti elokuvan alussa tiedotellaan, että kyseessä on vuotta aiemmin ilmestyneestä televisiosarjasta Madicken koosteltu pikkutarinoiden kokoelma. Sinänsä tämä on tuttu ja sopivakin formaatti näille kertomuksille. Aiemmista katselluista esimerkiksi Lotta på Bråkmakargatan ja Lotta flyttar hemifrån edustavat samansuuntaista juttua. Päähenkilö niissä on toki muutamaa vuotta nuorempi, mutta henki pitkälti vastaava, kun arkisilla iloilla kepeästi kivoin kuvin leikitellään.
Iloisin sävelin lähdetään liikkeelle ja jokirantaa tallusteleva Marikki (Jonna Liljendahl) löytää aikaa hetkelliselle pysähdykselle. Ainahan on oltava minuutteja sen verran hukattavaksi, että vähän kissaa rapsuttelee ja silittelee. Koulupäivä on jälleen vierähtänyt ja kohti Kesäkummussa sijaitsevaa kotia tie vie. Siellä odottelevat äiti Kaisa (Monica Nordquist), isä Joonas (Björn Granath), pikkusisko Liisa (Liv Alsterlund) ja kotitöissä autteleva Alva (Lis Nilheim). Turhaa kiirehdintää tai muuta hötkyilyä ei tarvitse harrastella, vaan ihmettelyt aikansa vievät. Yhdessä Nilssonin sedän (Allan Edwall) kanssa näyteikkunan enkeleitä katsellaan ja ihastellaan. Samainen miekkonen sattuu olemaan parhaan ystävän isä, joka nytkin kovin iloisena torvellaan toitottelee. Johtuneekohan siitä, että kaverin polku vie kestitupaan elämän kuohuja kohottelemaan...?
Nuohooja taas huikkailee piipusta terveisiä Alvalle välitettäväksi, mutta taitaapa Marikki miettiä, että vieköön itse viestinsä. Käsissä pyörivä laukku alkaa turhankin vinhasti viuhua ja jokeen se päätyykin odottamattomalle uimareissulle. Niinpä matkaan tulee yksi mutka lisää, kun Marikki poikkeaa Nilssoneille Abbea (Sebastian Håkansson) moikkaamaan ja laukkuaan kuivattelemaan. Vettynyt pussukka on tietysti luokan tuhmurin syytä, ja samainen Riku on toisen mekonkin mustetahroilla töhrinyt. Abbe taas innostuu aaveista selittelemään, vaikkakin Marikki näiden juttujen todenperäisyyttä kyseenalaistaa. Kaveri vähän availee selityksiään kertomalla, että jos sattuu näkijän lahjoja omaamaan, niin aaveet ja mörköt ovat ihan tavallista tuijoteltavaa. Alkaahan Abbe siinä houkuttelemaan Marikkia öiselle matkalle hautausmaalle, sillä siellä olisi keskiyöllä nähtävissä oikea haamutungos. Huihui!
"Mutta haluan tietää...ainakin pikkuisen."
Toinen vaihtoehto olisi pujahtaa yöllä pesutupaan, jonka aarretta Abben esi-isä haamumuodossa vahtii. Marikki pähkäilee, ettei äidiltä taida irrota lupaa siihen reissuun ja niinpä päädytään sopimaan varhaisempi ajankohta. Kotona äiti päivittelee ja ihmettelee, että mistä on pienokainen oppinut sopimattomia lauluja, ja Rikun vikahan sekin tietysti. Päivän hiipiessä iltaan tulee aika hiipiä huimalle kummitusretkelle, ja tietäähän sen, että Abbe on vähäsen jekkuja suunnitellut pienen kaverinsa pelottelemiseksi. Selitteleehän vielä, ettei taskulamppua oikein voi käyttää, sillä se laittaa aaveet murisemaan. Kirkumiseksi ihmettely tietysti menee ja muutamaa hetkeä myöhemmin tuonpuoleisen ilmestyksiin huomattavasti skeptisemmin suhtautuva Alva pääsee antamaan tuimaa palautetta isommalle pojalle. No, jos ei muuta, niin saahan Marikki vähän haamurahaa vaivanpalkaksi...
Jos ensimmäisessä lyhykäisessä laukku lähti uimaan, niin toinen pätkä käynnistyy virran viedessä kenkää. Pitäähän sitä uteliaan mielen sellaisiakin seikkoja selvitellä, että miten tossu joessa käyttäytyy. Niin, ja Rikun vika taas! Samainen kiusankappale ja yleispahantekijä on tärvellyt koulukirjasta kuningattaren kuvan ja syönyt pyyhekumin ja ja ja... Rikun tekemiset jätetään omaan arvoonsa ja koko perheen voimin siirrytään pihamaalle kevätpuuhiin. Lasten hommana on jouduttaa kesän voittoa hävittämällä viimeisiä lumia, kun taas isommilla on haravointitalkoot menossa. Paikalle putkahtaa Marikin opettaja ja siitä lähtee kolttosia sarjatuotantona tehtailevan Rikun arvoitus selviämään. Keksittyjen juttujen polku tulee päätepisteeseensä ja neiti nokkela saa jatkossa uusia kujeita kehitellä. Häpeäkin tytöllä kasvaa niin suureksi, että alkaapa jo kuolettavaa keuhkokuumetta toivomaan osakseen. Alva lohduttelee, etteivät nämä tällaiset mitään maansurun paikkoja ole, mutta ehkä olisi jo aika heittää hyvästit Rikulle.
Alkukeväisen väliosan jälkeen kolmatta osiota käynnistelläänkin selvästi vihertävämmillä kuvilla. Jokivene puksuttelee ja pilli vihellellen kuljettelee huvimatkalaisia. Myös Marikki perheineen aikoo pienimuotoisen, mutta yksityisemmän kesäretken suorittaa, sillä olisi tarkoituksena juhlistella Kaisa-äidin syntymäpäivää. Lahjapaketista kuoriutuu ihmelaite kodin siisteyttä helpottamaan ja sitä talossa autteleva Iida kovasti vieroksuu. Kurjalla koneellako hänet nyt aiotaan korvata, mutta ehkei pölynimuri aivan heti ole hommia kokonaan viemässä. Uusien ihmevempeleiden opettelusta lähdetään rauhalliselle souteluretkelle, mutta näyttää siltä, että lehmäjoukko on perinteisen niittypaikan varannut itselleen. Isä aikoo säikäyttää nämä tunkeutujat teilleen, mutta hassustihan siinä käy. Kohta on koko perhe kiipustanut koivuihin pakoon hurjistunutta laumaa. Kaisa jo ehtii synkistelemään, että koko kesä oksilla nökötetään, mutta ehkei nyt sentään niin lohduttomasti pääse käymään.
Kuten arvata saattaa, jäähän sitä kesää vielä puukiipeilyn jälkeenkin käytettäväksi. Neljännen tarinan alussa Liisa leikkii ruokatarpeilla ja hetken kuluttua on kirjaimellisesti herne nenussa. Marikki pikkusiskoaan pelottelee, että alkaapa varmaan siellä itää ja kohta jo ulos kasvaa. Tiedä sitten siitä, mutta sinnikäs kiusankappale on kyseessä ja lääkärireissu seuraa. Ennen kuin perille päästään, aletaan nimittelytuhmailuun naapuruston tyttöjen kanssa ja se kina yltyy ensin painimiseksi, kunnes kiehahtaa kunnolla, jolloin muksautetaan nenää verille. Lääkäri saa siis parikin nenäpotilasta, mutta kummankaan hätä ei henkeä uhkaa. Iltasella siskokset mietiskelevät toisten siskosten selkäsaunatarvetta ennen uniaan.
Viides ja samalla viimeinen juttu menee sekin retkeilyn suuntaan. Marikki kovin innostuneena koulusta rientää kertomaan kotiin tulevasta matkasta vuorelle. Iloista evästelyä ja muuta kivaa kai tiedossa, mikä saa pienen Liisan purnaamaan kovaan ääneen, kun myös tahtoisi näistä puuhista nauttimaan. Lohdutukseksi Marikki lupailee siskolleen kahdenkeskisen lähiretken, joka myös tavallaan vuorelle vie. Tämä tarkoittaa sitä, että pihapiirissä oleillaan ja katto saa huipennuksena toimia. Kyseenalaisia suunnitelmiakin kehitellään, kun sateenvarjolentelyt tulevat mukaan kuvioihin. Uhkarohkeat liitely-yritykset muksahtavat siinä määrin ikävästi maahan, että apua kaivataan. Monen sydän siinä nyrjähtää, kun pelätään, miten pahasti lopulta kolahtikaan...
Lindgrenin tarinoista tehtyjä elokuvamuunnelmia on muutamia tullut nähtyä, ja valitettavasti joutuu toteamaan, että ainakin tämä ensimmäinen Marikki-elokuva tarjoaa viileintä vaikutelmaa. Huononahan en sitäkään osaa pitää, mutta innostusta nostavat tuokiotkin jäävät vähiin. Alussa mainitut Lotan seikkailut ovat siinä mielessä samaa sarjaa, että niissäkin pikkukaupungissa elävän perheen lasten arkisia kommelluksia tutkaillaan. Lotta tosin on joitakin vuosia Marikkia nuorempi ja taidetaan niissä kelloa vähän kauemmas menneisyyteenkin siirrellä. Ainakin minua tämän toisen elokuvasarjan toilailut onnistuvat hivenen enemmän huvittamaan ja herkistämäänkin. Marikkia olisi toki enemmänkin nähtävissä, sillä alkupuolella mainitsemani televisiosarja sisältää kuusi jaksoa, joista karsittiin kaksi kokonaan pois tätä elokuvakoostetta varten ja muistakin kai vähän typisteltiin. Lisäksi sarjan jälkeen tehtiin vielä varsinainen elokuvakin, eli Du är inte klok, Madicken. Se tosiaan on ilmestynyt vuotta aiemmin, mutta sisältää kuitenkin uudempaa materiaalia. Saa nyt nähdä, tuleekohan näihin jossakin vaiheessa tartuttua.
IMDB osaa kertoa, että Lindgren-elokuvien veteraani Olle Hellbom alkoi väsyä ohjaushommiin vuoden 1977 elokuvan Bröderna Lejonhjärta aikoihin ja vetäytyi tilapäisesti tuottajan ominaisuuteen Marikki-projektien taustalle. Hellbomin panosta Lindgrenin juttujen tuomisesta elävien kuvien maailmaan ei sovi lainkaan vähätellä, sillä hänen ansiolistaltaan löytyy esimerkiksi Vaahteramäen Eemelin ja saariston lasten seikkailuja. Toki paljon muitakin tunnettuja sekä arvostettujakin elokuvia ja televisiosarjoja, kuten aiemmin mainittu Veljeni Leijonamieli. Jos lähtee näitä muistelemaan, niin helposti heräilee mielessä kysymys, että olisikohan Hellbom ohjaksissa saanut Marikki-tarinoihinkin paremmin kipinää, virnettä, hyväntuulista hassutusta ja yleisestikin muistettavampaa menoa. Nähtyjen näyttöjen perusteella olisin taipuvainen näin olettamaan. No, Hellbom itse näki Göran Graffmanin lupaavana vaihtoehtona korvaajakseen. Hellbom ehti tehdä niin pitkän ja runsaan uran Lindgrenin tarinoiden parissa, että ehkä olisi epärealistista odottaa ensikertalaiselta yhtä jämäkkää otetta materiaaliin ja kykyä tarttua oikeisiin hetkiin.
Näistä napinoista huolimatta ei Madicken på Junibacken mikään rutikuiva tylsistely ole. Jättääpähän vain sellaisen maun, että enemmänkin olisi voinut irrota. Pieniä ilokertymiä kuitenkin siellä ja täällä tuikahtelee, eikä tietynlaista höpsöstelyäkään liikoja säikytä. Mainitaanpa sekin, että Eemelin isää esittänyt Allan Edwall muutamaan otteeseen toikkaroi kohtauksissa Nilssonin setänä. Pienoista pahennusta herätellään hiprakkaisena torviheppuna ja muutenkin juomat maistuvat usein. Marikin perhe taas on vauraampi ja taustakin toisenlainen, josta osittain johtunee se, että Kaisa onkin vähän sitä mieltä, että tytär saa huonoja vaikutteita näistä tiuhaan tahtiin toistuvista vierailuista. Joonas taas vaikuttaa olevan huomattavasti ymmärtäväisempi, eikä niin hädissään kyläilyjen suhteen.
Hymyjen häiveitä paikoin kasvoilla pääsee käväisemään, kun vaikkapa kekseliäitä naruvirityksiä ja köysiratoja eväsretken pelastamiseksi väkerrellään. Erityisesti kesäisin jakso tunnelmoinneillaan sekä kuvillaan eniten miellyttelee. Latvuksissa lauleskellaan, vaikkakin ukkonen rähistelyillään kotia kohti komentelee retkeläisiä. Verkkaista ja arkistakin menoa tähän koosteeseen on enimmäkseen haalittu. Muutama vuosikymmen sitten sai perhe-elokuvissakin sikareita tuprutella ja piiputtelulla iltaa viimeistellä, mikä saattaisi nykyään vähän narinaa synnytellä. Jos tällaiset pikkupaheet jätetään rötöslistalta pois, niin Madicken på Junibacken on hyvinkin kilttiä katseltavaa. Jekuissa ja metkuissa ei edes Eemelin kolttosia lähennellä ja jännittävämmät tilanteetkin on jätetty sen verran laimeiksi, ettei pienimpiäkään oletettavasti ala ahdistamaan. Kaikki viittaakin siihen suuntaan, että Lotta-elokuvien tapaan nämä kujeilut on yleisön nuoremmalle laidalle suuntailtu. Voi hyvinkin olla, että siinä kohderyhmässä innostus olisi suurempaa. Minuakaan ei se lapsellisuus tässä niinkään haittaa, vaan enemmän kyse on kokonaisuuden keskisarjalaisuudesta. Parhaimmillaan ihan kiva, mutta siinä se pitkälti.
Madicken på Junibacken (1980) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti