Melkeinpä sitä voisi erehtyä uskomaan lännenelokuvan soittimeen tuikanneen, kun komeat maisemat auringon kultaisessa loimotuksessa paistattelevat kotkan kiljahdellessa korkeuksissaan. Kauaa eivät tasangot rauhallisina pysy, kun riehakkaasti Wesley (Seagal) ja Frank (L.Q. Jones) ratsuillaan painelevat karjalauman perässä. Pääseehän Stevenkin näyttämään, että lassokin tarvittaessa käsissä viuhuu ja tunnelmat tosiaan ovat reipashenkisen lännenelokuvan suuntaan. Lääkintäreissulla sitä kaverukset ovat ja vasikalle pistosta Wesley laittaa. Frank tosin ihmettelee, miksei antibiootteja käytetä, mutta niinpä vain taitaa Wesley suosia luonnollisempia vaihtoehtoja. Hieman etäämmällä liitelee haaskalintujen parvi, ja sieltä alta kaksikko löytääkin kauas kotoaan harhautuneen heppasen. Frank on jo kiväriään kaivelemassa poloisen heikon kunnon takia, mutta Wesley haluaa vielä yrittää, eikä ole lainkaan suostuvainen pienokaista niin vain päiviltä pamauttamaan.
Näistä lähes leppoisista tasankojen ratsasteluista vaihdetaan painostavampaan ilmapiiriin, sillä lähistöllä Floyd Chisolmin (Gailard Sartain) tilan piiritys on jatkunut jo 52 päivää. Floyd edustaa äärikansallista liikettä ja on varustanut itselleen pienen ja raskaasti aseistetun armeijan samanmielisistä nuorista miehistä. Viranomaiset ovat venyttäneet piiritystä ja yrittävät välttää suoraa hyökkäystä, ettei tulisi mitään silmitöntä verilöylyä. Jotakin rauhanomaista vaikkakin epätodennäköistä ratkaisua toivotaan. Sisätiloissa Floyd toistelee tunnettujen patrioottien kuolemattomia lausahduksia valaen uskoa, uhmaa ja rohkeutta joukkoihin sekä yhteiseen asiaan. Kiihkein ja kovin puhein hyökätään nykyistä valtakoneistoa vastaan, jonka Floyd näkee kansalaisiaan terrorisoivana rikollisjärjestönä. Eipä hän sitäkään piilottele, että olisi varsin valmis tulittamaan ja teloittamaan tähtäimessä vilahtelevia viranomaisia.
Yllätys onkin melkoinen, kun vielä hetkeä aiemmin tuimin silmäyksin poliiseja tähtäillyt Floyd marssii valkoisen lipun kanssa pihalle antautumistaan huudellen. Omilleen hän perustelee tekonsa niin, ettei tahdo joukkojensa murhauttamista. Sen hän unohtaa mainita muille, että vähän aiemmin on ruiskutellut suoniinsa erittäin vaarallista biologiseksi aseeksi tarkoitettua virusta, joka tietenkin on hyvinkin tappavaa ja helposti leviävää. Hallituksen laboratorioista se on kyseenalaisia reittejä matkaillut Floydin haltuun ja nyt tämä päättää hyödyntää sitä. Tietysti kulauttaa omaan kurkkuunsa vasta-ainetta samalla kerralla. Wesleykin ihmettelee pysähtyessään paikalla uusinta käännettä ja samalla epäilee antautumisen aitoutta. Suoraan siinä sanoo myös pitävänsä porukan aatetta kannatettavana, mutta johto-osaston olevan mätää tavaraa. No, Wesley itse on hommiinsa autoilemassa, sillä hänellä on kaupungissa holistisia hoitoja antava klinikka.
Floyd pääsee pikapikaa tuomarin eteen ja vanhoja tuttuja taidetaan olla. Tuomarikin ihmettelee, että mikä järki oli postittaa video, joka antoi perusteet piiritykselle ja pidätykselle. Tehty mikä tehty ja Floyd tahtoo pari sanaa julistella, kun on omia kannattajiakin yleisössä. Tyyppi paasailee kovaan ääneen, ettei lainkaan tunnusta tällaista lakia, eikä etenkään sellaista valvovaa oikeuslaitosta. Palopuheiden jälkeen Floydin tie vie arvatusti kalterihotelliin, kun taas tuomari vetäytyy kammioonsa puhdistamaan pärskeitä kasvoiltaan. Viruksen nopeatoimisuus tulee samalla esille, koska tuomarin vointi heikkenee minuuteissa.
Toisaalla Wesley tuntuu olevan hyvinkin osaava heppu hommissaan, kun erään potilaansa munuaisten parhaaksi töitä tekee. Kyseenalaista kuitenkin lienee, olisiko hänestäkään vastukseksi vaaralliselle virukselle. Paljastuupa hiukan myöhemmin, että kokemusta niistäkin on, sillä hänellä on takanaan pitkä ura valtion virassa ja vieläpä samaisten asioiden parissa. Sattuupa sopivasti sekin, että noilta vuosilta tuttu työkaveri pirauttelee vähän epämääräisen ja pahaenteisenkin puhelun. Biologinen torjuntayksikkö kaipaisi kovasti Wesleyn ammattitaitoa, mutta tämä kieltäytyy tarjouksesta. Pettynyt toveri on vahvasti sitä mieltä, että huippumiehen lahjakkuus ja osaaminen menee pahasti hukkaan pikkukaupungin luontaisklinikalla, mutta ei kai voi mitään sitten...
Hetkeä myöhemmin Wesleyn tie viekin kaupungin sairaalaan ja siellä hän saa todistaa tuomarin elintoimintojen nopeaa romahdusta hengettömyyteen. Jokin ärhäkkä vitsaus on selvästi etenemässä ja sheriffin tuupertuessa taustalla Wesley laskee nopeasti, että nyt on kyse jostakin paljon pahemmasta kuin kausiflunssasta. Luuria käteen ja puhelua hetki sitten kilauttaneelle kaverille. Lyhyesti Wesley asiansa summaa siten, että taitaa tyypeiltä karannut virus olla omassa kotikaupungissa. Sairastuneiden määrä lähtee kasvamaan nopeasti, eikä pienessä sairaalassa ole mitään valmiuksia hoitaa tällaista kriisiä. Toisaalta taas ampaisee liikkeelle karanteenikulkue ja kohta helikoptereista purkautuu suojapukuista henkilökuntaa sotilaiden eristäessä aluetta. Wesley pääseekin tuttujaan läksyttämään "mitä minä sanoinkaan"-hengessä, mutta paasausten sijaan täytyisi saada tilanne haltuun. Sen taas tekee huomattavasti hankalammaksi Floyd joukkoineen, jotka alkavat silmittömästi riehumaan ja tappamaan. Vapauden puuta pitää ilmeisesti jälleen verellä vehreyttää...
Täytyy valitettavasti todeta, että The Patriot onnistui olemaan pykälää ja pariakin tylsempi kuin aiempien näkemisten perusteella muistelinkaan. Pahimmillaan se tarjoaakin kohtalaisen jumittelevaa puisevuutta, jota seurailemaan ei aivan kuivin kurkuin kannata lähteä, jos viihtyä tahtoo. Hiukkasen huuruiset silmät saattavat vähän armollisemmat olla ja saada takkuilevimmat minuutit tuskattomammin alta pois. Ikinä en ole kyseistä teosta minään Seagalin suurimpana tai riemastuttavimpana tykittelynä pitänyt, mutta vähäsen pirteämmäksi pöllöilyksi muistelin. Etenkin loppupuolella voisi olla enemmänkin höpsöä hölmöilyä kukkaisvoiman ja muun yrtteilyn hengessä. Osansa tietysti on silläkin, etteihän keskinkertaisuuksista sitä viihdettä loputtomiin toistoihin irtoa ja vähäiset sekä hiukkasen köyhätkin pöllöilyt kuluvat helposti loppuun. Syynsä siis katsojassakin, kun pitää tieten ja tahtoen samoja olemattomuuksia pyöritellä, vaikka parempaakin rutistusta löytyisi hyllymetreittäin.
Haukuista huolimatta olen kuitenkin sillä kannalla, että IMDB:n pistekeskiarvo 4,1/10 on turhankin vähättelevä summaus. Tuollaisia lukemia tarjoaisin ennemmin Seagalin noin puolisen vuosikymmentä myöhemmin sarjatuotantona tehtailemille halpuutuksen ihmeille. Niitä ei lyhyen ajan jälkeen toisistaan erota ja meno on huomattavasti kökköisempää, eikä edes mitenkään hihityttävällä tavalla. Suttuisia kuraisuuksia ja pimeissä varastoissa tapahtuvia sähellyksiä katsellessa eivät ne nauruhermot ole lainkaan koetuksella, vaan otsa lähinnä tahtoo rypyillään mielentiloja ilmaista. Vaikka The Patriot toki monin paikoin onkin tympivää tumpelointia, niin rasittamaan se ei missään vaiheessa suoranaisesti ala. Vähän räväkämmin vain olisivat tyypit voineet asiansa ottaa. Esimerkiksi Seagalin oma aiempi ohjaus On Deadly Ground olisikin ollut oiva henkiopas saattelemaan kukkiin uskovaa ja pohjimmiltaan hellää soturia suuntaan parempaan.
Toimintaköyhyydestä elokuvaa voi ihan perustellusti moittia. Kaikkiaan näitä rypistyksiä on yksinkertaisesti luvattoman vähän ja silloinkin monesti homma on parissa hetkessä potkittu loppuunsa. Sinänsä kovin ottein ollaan liikkeellä, mutta onhan Seagalin aiemmissa väännöissä nähty huomattavasti ilkeämpää raajojen niksauttelua sekä yleistä julmistelua. Herra itse alkaa rähisemään vasta kun elokuvasta on ehtinyt kulahtamaan noin 44 minuuttia, eli yli puolet, mikä on melkoisen käsittämätöntä. Luulisi, että tällainen veto olisi tekijöiden hälytyskellojakin kilkatellut leikkausvaiheessa. Ensimmäiselle puolikkaalle olisikin pitänyt ehdottomasti saada enemmän menoa ja melskettä. Muutenkin vaikuttaa siltä, ettei Seagalia oikein kiinnostanut toistaa jälleen kerran kovakätisen sankarin rooliaan, vaan voisipa väittää, että tyyppi istuskelee mieluummin laboratoriossa yrttien ihmeellisyyksiä tutkailemassa kuin laittamassa pahoja poikia pinoon. No, näihin viimeisiin liittyen Wesleyn vinksahtaneempi ja ankarampi tulkinta Hippokrateen valasta kyllä edelleen hymyilyttää. Ehkä lääkärisetä sitten suosiolla määrää parantumattomille tapauksille eutanasiahoitoa...
The Patriot ei Seagalin ensimmäinen jäähdytteleväisempi elokuva toiminnan suhteen ole, vaan vähän samoilla linjoilla liikkuu vuotta varhaisempi Fire Down Below. Siinä Seagal kuitenkin mätkii huomattavasti innokkaammin ja kopsautteluosastolta löytyy muistettavia kohtauksia, kun taas tämän toisen kohdalla sarake näyttää nollaa niiden suhteen. Fire Down Below on noin yleisestikin näyttävämpää menoa ja pahisteluissakin paremmin potkua yli-ilkeilyineen. Samoin Seagalin hahmo siinä on nikkarointipuuhissaan ja höpöttelyissään pidettävämpi heppu, jonka muitakin touhuja suuremmalla kiinnostuksella seurailee. Ehkä kaverin innostus elokuva-alaan oli vähitellen hiipumassa, koska Steven päätyi vetäytymään näistä kuvioista muutamaksi vuodeksi palatakseen 2000-luvun alussa huomattavasti terhakammalla tapauksella, kun Exit Wounds ilmestyi. Samalla The Patriot poikkaisi Seagalin ja tuottajana toimineen Julius Nasson pitkän yhteisen taipaleen elokuvien puolella ja se ei aivan ilman riitelyjä tai kovempiakaan otteita sujunut, kuten aiemmin kirjoittelin mainitun varhaisemman elokuvan yhteydessä. Sinänsä harmi, että näin pääsi käymään, koska ainakin omiin silmiin näyttää siltä, että kummankin parhaita teoksia yhteiseltä ajalta löytyy. Kovinkaan kaksinen kruunu The Patriot ei tälle toimintaelokuvien maailmaan useammankin tuiman ruhjomisen suoneelle yhteistyölle ole, eikä sitä varmaan kannata sellaisena tarkastellakaan.
Jostakin syystä kuvaajana paremmin tunnettu ja arvostettu Dean Semler päätyi vuonna 1998 kokeilemaan kahdestikin kykyjään pitkien elokuvien ohjaajana. Toista viritelmää en muistaakseni ole nähnytkään, mutta voinee olettaa, ettei sekään mitään erinomaisuutta edustele. Ehkä nämä pari yritelmää saivat hänet luopumaan leikistä ja palaamaan aiempien hommiensa pariin. Sinänsä varmaan järkevä päätös, jos vaikka vilkaisee Semlerin myöhäisempää filmografiaa kuvaajana. Sieltä löytyy vaikka mitä komeillakin kuvilla katsojaa ihastuttavaa ja menestystäkin kerännyttä teosta.
Mitä kauniisiin kuviin tulee, niin löytyyhän niitä tästä hieman apeammastakin elokuvasta, ja oikeastaan alku laittaa odottamaan laajojen tasankojen reipasta seikkailua. Voisikin alkaa tilitellä hukatuista mahdollisuuksista, sillä tähän tapaan kuvatusta Seagalin ja Jonesin tähdittämästä elokuvasta olisi voinut enemmänkin saada irti keskinkertaisuuden sijaan. Wesleyn läksytyksistä, kyynisestä paasauksesta ja luontoäidin kotiapteekin hyödyntämisestä vähäsen huvitusta syntyy, mutta tuskinpa liioittelee, kun toteaa eväiden olevan varsin kevyttä haukattavaa. Maisemiensa ja muiden viehättävien kuviensa puolesta The Patriot pieksee omalla listalla suurimman osan Seagalin halpatuotantoväkerryksistä, joissa aiheet iloihin ovat vieläkin vähäisempiä, elleivät täysin olemattomia. Nämä eivät kovin reippaita kehuja ole, mutta elokuvakin on vähän mitä sattuu, niin turhapa siitä on riemuita. Toimintaelokuvana tekijänsä huomioiden luvattomankin löysä, eikä huttuosastollakaan sukella hykerryttäviin huurusteluihin. Ainesta olisi ollut reilusti parempaankin.
The Patriot (1998) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti