Ehkei viiriäisten kypsennyksellä tunnelmointi ole ainakaan omille korville herkullisin tapa aloitella elokuvaa, ja kohtalaisen pitkään Kate (Catherine Zeta-Jones) aiheesta kertoileekin. Jopa niin paljon, että voisi luennoksi erehtyä luulemaan, mutta kyseessä onkin vain vierailu terapeutin (Bob Balaban) luona. Kate toimii pääkokkina arvostetussa ravintolassa, jonka pomo taas on näitä vierailuja vaatinut potkujen uhalla. Kokki itse ei suostu myöntämään näkevänsä mitään syitä tällaisten vaatimusten perusteiksi. Tuolissa istuva ja kuunteleva kaveri taitaa kuitenkin olla sitä mieltä, että hyviäkin syitä on havaittavissa. Ne saattavat hiukkasen ruoanlaittoon ja pitkälle vietyyn järjestelmällisyyteen liittyä.
Kohta annetaankin näytettä ruoanlaittotarkkuudesta, sillä suurempi ravintolakeittiö on täynnä vilskettä, mutta silti homma pysyy hyppysissä, eikä kaaoksen puolelle karkaile. Kate johtaa joukkojaan tarmokkaasti, ja viesti tuntuu olevan, ettei lipsahteluja kovin hyvällä katsota. Paikan omistava Paula (Patricia Clarkson) saapuu kiireen keskelle kysäisemään, josko Kate ehtisi erittäin hyviä asiakkaita tapaamaan henkilökohtaisesti, mutta tämä töksäyttelee siihenkin topakasti, ettei niin kiinnostaisi. No, hetken harkinnan jälkeen joutaa kuitenkin pikaisesti ottamaan ylistävät palautteet vastaan. Samalla reissulla Kate saa sävyltään toisenlaista kommenttia, mutta osataan sitä takaisinkin naljailla. Hankalan asiakkaan poltellessa päreitään, huikkailee Kate perään suosituksia paremmin sopivasta pikaruokapaikasta ja Paula joutuu tätä vähemmän ystävällistä asiakaspalvelutapahtumaa todistamaan.
Aiheesta saadaankin vähän tuittuilevampaakin palautepalaveria aikaan ja jälleen potkuilla uhitellaan. Väärässä olevienkin asiakkaiden mielipiteitä pitäisi mukailla ja jäkäti-jäk-jäk. Kate ei tunnu näistä paljoakaan piittailevan. Siinä missä työpaikan meno on hyvinkin vilskeistä ja huiskeista kuumenevine tunteineen, niin vapaa-ajan sosiaalinen elämä onkin lähes täysin päinvastaista Katen kohdalla. Eipä täyty puhelimen vastaaja viesteistä ja muutenkin häiriötekijät ovat kohtalaisen minimissä. Alakerran naapurillekin aina jokin tekosyy keksitään, miksei illalliskutsuun voi millään tarttua. Nyt olisi kuitenkin vähän vaihtelua luvassa ja aktiivisempaa touhua vapaallekin, koska sisar on tulossa vierailulle tyttärensä Zoen (Abigail Breslin) kanssa. Terapiassa taas yritetään jokseenkin kehnoin tuloksin pureutua mahdollisiin pakkomielteisiin, mitä tulee ruokaan sekä tarkkuuteen. Yrittäähän tyyppi myös menneistä suhteista udella, mutta sekin jää vaiheeseen.
Tavalliseen tapaan töihin palaillaan, mutta yksi puhelu muuttaakin kaiken hyvinkin epätavalliseen suuntaan, ja vieläpä erittäin surullisesti. Illallisvieraita ei ole tulossa, vaan Kate saa itse rientää pikaisesti sairaalaan. Zoe on selvinnyt onnettomuudesta pintakolhuin, mutta sisar on kuollut. Lääkäri kyselee isän perään, mutta tämä ei ole ollut millään tavalla mukana tyttärensä elämässä, joten jää Katen raskaaksi vastuuksi selittää pienelle tytölle, miten on käynyt. Yksinäinen asunto ei ole lainkaan mukava paikka suuren surun aikaan, ja niinpä Kate palailee työkaveriensa hämmästykseksi ravintolaan. Hän ei tahdo vapaata, vaan palata pikaisesti rutiineihin. Sepä ei kuitenkaan helpota, vaan romahdus kylmähuoneessa seuraa, josta tuleekin jo komennus pitää vähintään viikko pakkolomaa.
Hiljalleen Kate selittelee Zoelle, ettei tämä voi yksin kotiinsa palata, vaan muutto on edessä. Kummallekaan tilanne ei ole helppo, mutta niinpä vain saman katon alle yritetään kotiutua. Murheellistenkin mullistusten aika on menossa ja saapa Kate huomata, että lyhytkin poissaolo työpaikalta voikin antaa tilaisuuden ilmapiirin vaihtumiselle salakavalasti. Pikainen iltavierailu laittaa pääkokin hämmennyksen tilaan, sillä keittiön keskipisteenä tuntuu olevan tuntematon kaveri, joka huudattaa oopperaa siinä sivussa totuuksiaan julistellen ja tunnelmoiden. Enää ei ole tietoakaan tiptop-huiskeesta, vaan porukka hymyilee ja tuntuu tekevän hommiaan aivan uudella energialla. Paula on mennyt omin päin palkkaamaan Nickin (Aaron Eckhart) avuksi, ja siitäpä Kate tuohtuu, sillä hänellä piti olla sanavalta apulaisten valitsemisessa. Muutenkin ensivaikutelma on sekopään suuntaan, vaikka Paula vakuuttelee Nickin olevan vain tavallista elämäniloisempi vipeltäjä.
Jälkiselvittelyt menevätkin viinihuoneen puolella hurjistuneen sananvaihdon suuntaan. Kate tuntuu luulevan, että Nick hyväksikäyttää toisen pakkovapaata ja yrittää kaapata keittiön komennon ja asiakkaiden suosion itselleen. Tämä taas vakuuttelee hyviä aikomuksiaan ja sitä, että tahtoo juurikin Katen kaverina kokkailla. No, närkästystä jää silti ilmaan roikkumaan, kun ehdotonta järjestystä vaativan Katen määräysvaltaa on loukattu ja keittiön tiukka otekin on lipsahdellut lepsuiluun, jossa ooppera taustalla pauhaa. Kaikkea energiaa ei kuitenkaan voi kinasteluun käyttää, koska Zoe on menemässä ensimmäistä kertaa uuteen kouluun ja lisäksi Kate on muutenkin täysin uudenlaisen haasteen edessä. Sisällä kummitteleekin kysymys, että onko hänestä lainkaan sellaiseen. Sen verran puhtia kyllä löytyy, että jaksaa pientä valtataistelua keittiön puolellakin käydä, mutta ehkä se siitä alkuärähtelyjen jälkeen sopuisampaan suuntaan kehittyy...
Näistä sepityksistä varmaan tuleekin selväksi, ettei No Reservations edes yritä olla mikään hilpein ja höttöisin tarjokas sarjassaan. Linjaus ei ainakaan pettymykseksi päässyt kääntymään, vaan päinvastoin. Melkeinpä mielellään sitä jonkinlaisen sydämen kaivelua katselee kuin unohdettavien kertakäyttövitsien heittelyä. Toisaalta melkoisen odotettuja reittejä tässä seuraillaan, jos lajityypin peruskaavaa mietitään. Tahtoo sanoa, että vaikka heittäisi silmät pariksi toviksi kiinni tai jääkaappivierailu venähtäisi ilman taukonappulaa, niin luulisin, että saisi uudelleen tapahtumista kiinni nopsaan ja ilman isompia vaikeuksia. Omaperäisyydestä ei senkään takia halua hehkutella, että No Reservations sattuu olemaan uusintaversio vuonna 2001 ilmestyneestä saksalaisesta elokuvasta Mostly Martha. Kyseisen alkuteoksen toki mielelläni jossakin vaiheessa katselisin, sillä voisi olettaa, että siinä tapauksessa yhteentörmäys keittiössä voisi olla pikkuisen pisteliäämpi.
Saahan tämä toinenkin versio piikittelyä ja pientä keittiöfilosofioiden kolisteluakin aikaiseksi. Osan voi kuitata kevennysosastoon, kun selvästi halutaan haikeuksien jälkeen palautella hymyjä huulille. Kate päättää ratkaista pulmat laittamalla kumpaisellekin selkeät omat hoidettavat, niin pysyisivät toistensa tonteilta poissa, mutta eihän se niin helposti saa onnistua. Tulisi tylsää katsomossakin ja kaikkea... Hermostuneisuus ja epäluulo ajaa kohti kärhämää, mutta tuskinpa tätä kannattaa lähteä tulistelevien tuittuilujen takia ihmettelemään. Kumpikin hahmoista tyynnytellään nopeasti leppoisampaan suuntaan ja yhteisymmärrystä hakeviksi. Se on ihan hyvä niin, koska elokuvan parhaista hetkistä päästään sitä kautta nauttimaan. Loppupuolella tietysti pitää kehitellä kinaa sekä riitaa välirikkoineen, kuten komentaa romanttisten komedioiden peruskaari. Mielestäni tässäkin tapauksessa olisi selvitty ilman sitä ihan pakollista kiemuraa, jonka tietää siellä viimeisellä kolmanneksella odottelevan.
"What are we going to do about work?"
"What we always do. You tell me what to do and then I'll go behind your back and do whatever I want."
Tietysti toivoo, että vastoinkäymiset voitetaan, koska ihan mukavan parin Zeta-Jonesin ja Eckhartin esittämät tyypit muodostavat. Katesta ei lähdetä sentään mitään liian jäätävästi käskyttävää pomottelijaa tekemään ja kovempi ulkokuori tuntuu olevan kohtalaisen altis murtumille. Eckhart taas on sympaattinen tapaus hivenen rähjäisenä ja sääntöjä sekä muita ohjeistuksia vähemmän kumartelevana kaverina, joka sattuu tavallista intohimoisemmin suhtautumaan italialaisiin ruoka- ja musiikkielämyksiin. Harmi, ettei aivan samanlaisia valloittavia kokemuksia saada yhteisistä hetkistä katsomon puolelle taiteltua, vaan kunnolla kiusivat kuumottelut on säästelty kuvien ulkopuolelle. Likistelyäkin olisi voinut enemmänkin kieltämättä harrastella, sillä pieni halipula päälle jää.
Haikeuspulasta ei ainakaan kärsitä, sillä siitä pitää jo ensimmäinen puolikas huolen murheellisine käänteineen. Voisi kai tunnustaa, ettei aivan kuivin silmin näitä tapahtumia tullut seurailtua, mikä on tietysti eduksi tällaisen elokuvan kohdalla, joka yrittää itselleen sydäntä kasvatella. Melko ahkerasti alkupuolella tosiaan pidetään tällaista surullisempaa virettä yllä, mutta ei sentään tauottomilla ankeuksilla lähdetä uuvuttamaan ja ahdistamaan. Pakolliset kevennykset kuuluvat asiaan, eivätkä nekään onneksi mihinkään väkinäiseen irtovitsailuun pääse sortumaan. Onhan niitä paljon raskaampiakin tunnemyllerryksiä tullut elokuvailtamien aikana koettua, mutta romanttisten komedioiden sarjassa No Reservations omaa enemmän yritystä siihen suuntaan, ja pääasiassa nämä hyvin toimivatkin.
Surumielisyyden seuraksi ujutellaan riittävissä määrin leppoisampiakin jaksoja, joita olisi saanut pikkuisen venytelläkin. Nämäkin enemmän yleistä tunnelmaa rikastuttavat kuin mitään huippuvitsejä heittelevät ja siitäkin kiittelisin. Mukavasti lämmittää sydäntä, kun Zoe pääsee vähitellen mukaan ravintolan vilskeeseen, vaikkei selvästikään kaikkien raaka-aineiden hienouksia osaa arvostaa. Yhteisen illallisen väkertäminen kuuluu myös ehdottomasti hyväntuulisten tuokioiden joukkoon. Mukavaa hömpötystä ja höpinää siinä, kun kynttilät pätkiksi sulavat illan venähtäessä. Takkailua sopii tietenkin samalla harrastella. Lyhyemmistä ilopurkauksista mainittakoon vaikka reipas tyynysota. Tiedä sitten, osuiko vain erityisen hyvä ajankohta näiden tutkailemiselle, mutta kovasti sattuivat miellyttämään.
Vaikka tässä suuremmasta merkkiteoksesta ei olekaan kyse, niin kuitenkin sujuvasta ja lämpöisestäkin elokuvasta, jonka takia ohjaaja Scott Hicksin filmografiaa tuli silmäiltyä, eli josko sieltä toiseenkin teokseen tarttuisi. Etukäteen ehdottomasti innostavin on viime vuosisadan vihamielisyyksiin sekä kaunoihin sukeltava Snow Falling on Cedars, ja toki Nicholas Sparksin kirjaan pohjaava muutama vuosi sitten ilmestynyt The Lucky One myös kiinnostaa. Kaipa kumpikin tiensä kokoelmaan aikanaan löytää. Hiukkasen vanhemmista teoksista listalle kelpaa lahjakkaasta pianistista kertova Shine. 2007 ilmestyi tämä No Reservations, mutta myös Philip Glassista kertova dokumentti Glass: A Portrait of Philip in Twelve Parts. Tuskinpa silkkaa sattumaa, sillä Glass sattui säveltämään musiikin tähän romanttiseen komediaan ja IMDB tietää kertoa, että hän vilahtaa loppupuolella kuvissakin. No, joka tapauksessa dokumentinkin mieluusti katselen. Triviaosasto tiedottelee myös vähemmän näkyvästä näyttäytymisestä, eli Hicksin oman viinitilan tuotteetkin pääsevät vilahtamaan pikaisesti.
"I wish there was a cookbook for life, you know? Recipes telling us exactly what to do. I know, I know, you're gonna say "How else will you learn, Kate.""
Odotusten ja toiveiden riman yli No Reservations kohtalaisen kepeästi loikkii, joten pettymyksistä ei tarvitse tilitellä tai vinkua. Kuuluupa se niiden romanttisten komedioiden sarjaan, jotka tarjoilevat reilusti muutakin pureskeltavaa kuin suhdesotkuja ja näillä huvittelua. Kasvua ja kypsymistä painotellaan, kun hankala tilanne useammalle kerralla lankeaa selviteltäväksi. Siihen kuuluvat kiukkuisemmat ovien läimäyttelyt, mutta samalla myös ne sovintoa etsivät verkkaisemmat koputtelut tunnusteluineen. Balabanin esittämä terapeutti omissa kohtauksissaan murjaisee kuivahkoja vitsejään, ja silloin tällöin sutkauksia muidenkin suihin eksyy. Vitsitulittelun sijaan painopiste on herttaisuuden hakemisessa, mikä kelpaa mainiosti. Likistelyä olisi voinut tosiaan enemmänkin olla, mutta näinkin pärjätään ja vähintään pieneksi herkulliseksi haukkaisuksi elokuvan voi kokonaisuudessaan kirjailla. Ainakin minusta se on selvästi koskettavampi ja muutenkin mukavampi kuin vaikkapa kirjoituksen alussa mainittu Woman on Top. Innosteleepa etsimään lisää näitä ruokaa ja romantiikkaa yhdisteleviä tapauksia. Sinne sekaan saa kyllä mieluusti vähän haikeuttakin mausteeksi ripotella.
No Reservations (2007) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti