Vanhoilla valokuvilla vauhtiin päästään ja nämä vilkahdukset menneisiin aikoihin ja epäilemättä itäiseen Eurooppaan vievät. Asuista päätellen sotaisia aikoja tuolloin elettiin ja alkuteksteissä vilahtaa myös arvokkaalta vaikuttava soittorasia. Noin minuutissa kuvakooste on läpi selailtu ja onkin aika vaihtaa historian haituvat 1900-luvun lopun New Yorkiin, jossa katsojalle esitellään sukututkimukseen erikoistuvaa yritystä pyörittävä Jordan (Mel Harris) sekä tämän työtoveri Molly. Jordanin Kitty-täti (Vivian Reis) on pyytänyt vierailemaan, ja niinpä Jordan tapaamiseen lähtee. Ulkotiloissa istuskellessa Kitty tarjoaa hommia, sillä hän tahtoisi tietää enemmän omista juuristaan ja sukulaisuuksiaan selvitellä ennen kuin on liian myöhäistä.
Mikään helpoin urakka ei ole käsillä, sillä Kittyn varhaislapsuus vie Euroopan puolelle ja vuosisadan alkuun. Sen verran täti osaa näitä vaiheita valaista, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän päätyi hylättynä lapsena katolilaiseen orpokotiin Litken pikkukaupunkiin. Tuolloin hän oli neljä vuotta vanha ja nimeltään Katja Davidov. Paljoa konkreettista ei noilta ajoilta ole säästynyt, mutta yksi valokuva on tallella, ja siinä pikkutyttö seisoo koriste-esineen vieressä. Kuvassa on nähtävissä Fabergén muna, jonka väitetään olevan miljoonien arvoinen, minkä pohjalta Kitty olettaa, että teoksen omistaja olisi löydettävissä. Myös Jordanin kaulasta löytyvä avainkoru on varhaisvuosilta peräisin. Sukuselvitystä tulisi tehdä varoen ja enempiä huutelematta, sillä tädille on kertynyt huomattavaa varallisuutta, eikä hän kaipaa sukulaisiksi esittäytyviä onnenonkijoita ovelleen koputtelemaan, vaan varmaa tietoa aidoista sukulaisista.
Jordan aloittaa etenemisensä määrätietoisesti ja sopii Milanoon tapaamisen kaupungissa asuvan asiantuntijan kanssa. Lentokone liitelee taivailla kohti Italiaa, eikä elokuvasta ole kulunut kuin kuusi minuuttia. Tehokkaasti ja tarpeeksi selkeästi pohjustelut hoidetaan ja kohta soitellaankin tohtori Antonellin ovikelloa. Vauhdikas eteneminen tulee kuitenkin tilapäiseen seisahdukseen, sillä miekkonen löytyy työpöytänsä takaa valitettavasti kuristettuna ja asunnossa hiippaileva salaperäinen tyyppi vaatii Jordania mukaansa ennen poliisien ilmestymistä. Hetkeä myöhemmin heppu esittelee itsensä Nicholas Rostoviksi (Rob Stewart) ja hän sattuu olemaan venäläisten taide-esineiden asiantuntija, joka on Antonellin pyynnöstä saapunut pähkäilemään Jordanin lähettämää valokuvaa. Tai näin kaveri ainakin väittää, mutta teilleen poistuvalla Jordanilla ymmärrettävästi on tiettyjä epäilyksiä näihin höpötyksiin liittyen.
Pikaisten taustatarkistusten jälkeen Jordan suostuu tapaamaan Nicholasin paikallisessa kahvilassa, jossa tämä tiedottelee, että kun kyseessä on mahdollisesti erittäin arvokkaita teoksia, niin piireissä pyörii myös hyvinkin hämäriä heppuja, joilla on tarvittaessa taipumusta koviinkin otteisiin. Nicholas osaa kertoa myös, että Jordanin valokuvassa on Borodinin soittorasia vuodelta 1913, joka sittemmin katosi vallankumouksen yhteydessä. Borodinit karkotettiin Venäjältä, mutta Nicholasin tietojen mukaan sukulaisia asuu nykyään Budapestissa. Jordan on kuitenkin ehtinyt omia jatkosuunnitelmiaan tekemään ja sopinut tapaamisesta toisen asiantuntijan kanssa, eli Wieniin vievä juna jo kutsuukin. Nicholas tosin varoittelee tästä tutkijasta ja jäljittää Jordania juna-asemalle.
Nähdessään, miten joku epämääräiseltä vaikuttava tyyppi hiippailee Jordanin perässä junaan, päättää Nicholas hypätä myös kyytiin. Eräässä vaunussa aseella varustautunut henkilö jo testailee samanlaista köyttä kuin mitä menehtyneen Antonellin kaulalta löytyi. Jordanin kannalta on hivenen ikävää, että köysikaverin hallusta löytyy valokuvia, jotka tahtovat sanoa Jordanin olevan mahdollinen tuleva kohde. Gudrun Kuper (Jennifer Dale) on toinen asiantuntija, jolta Jordan pyytää neuvoja, mutta tämä sattuu jäljittämään samaista rasiaa Budapestissa asuvan kreivi Borodinin (Oliver Tobias) laskuun. Seuraavaksi Jordan päättää lähteä Litkeen orpokotiin tutustumaan ja jostakin Nicholas jälleen tielle putkahtaa ja tahtoo mukaan. Luostarissa ei kuitenkaan ole pidetty orpokotia enää 50 vuoteen, mutta vanhat arkistot löytyvät hyvin sekasotkuisessa tilassa. Mitään tiedon kultakimpaleita ei sinänsä pinoista paljastu, mutta löytääpä Jordan kuitenkin johtolangan, joka osoittaa Budapestissa sijaitsevaan sairaalaan.
Junalippuja pitää siis jälleen hankkia ja löytyyhän hetkellisesti hylätty Nicholas reissukaveriksi taas. Kilometrien vilistessä ohi, lipsutaan työjutusteluista vähän henkilökohtaisempien asioidenkin pariin, mutta matkan edetessä Jordan katsoo, että ehkäpä Nicholas yrittää käydä vähän turhankin tuttavalliseksi ja myöhemmin seuraavan välikohtauksen jälkeen saa tarpeeksi tunkeilevan toverinsa avusta. Tutkimukset kuitenkin jatkuvat ja edetessään mutkistuvat. Selvää lienee, ettei Nicholas ole leikistä luopumassa, sillä hänellä on omia syitäkin jäljitellä kadonnutta soittorasiaa ja sen sisältämiä salaisuuksia. Jordan taas saa Budapestissa huomattavaa apua kreiviltä, jolla taas on jonkinlaista kaunaa Nicholaksen kanssa. Jordan tosin hivenen leppyy Nicholasille ja suostuu näkemään tämän tavoitteet suopeammassa valossa, mutta melko todennäköistä on, ettei näistä useamman osapuolen vaihtelevista pyrkimyksistä olla virittelemässä mitään sopuisinta yhteistyötä...
Edellisiin pariin Harlekiini-iltamaan vertaillessa Broken Lullaby eroaa helposti selkeästi suuremmalla murhanhimollaan, mikä ei mielestäni erityisen loistokas tai hehkuttelemisen arvoinen saavutus ole, vaan ennemmin nämä kuristelut ovat viemässä touhua aivan toiseen suuntaan. Muutenkin väittäisin, että koko soittorasia-arvoituksen kantavuus kiinnostuksen suhteen on melkoisen keskinkertainen. Taustalla on sitä varastettujen maiden ja maineiden aiheuttamaa pitkäaikaista katkeruutta ja uusia johtolankoja kaivellaan pölyisistä arkistoista, eivätkä nämä salapoliisihommat missään vaiheessa tempaa mukaansa. Eri osapuolia yritetään sotkea mukaan kuvioihin tapahtumien edetessä, mutta kömpelösti lisätyt juonittelun kerrokset toimivat lähinnä esimerkkeinä, miten ei tulisi jännitysviihdettä väsäillä, sillä kyseisiä kömpelöitä koukeroita seuraillessa kiinnostus ei ole tapahtumiin kietoutumassa, vaan viilenee jatkuvasti. Selittelyä ja selvittelyä toki riittää, mutta latteus ja puhdittomuus näitä puuhia hyvinkin luonnehtii.
Lopun lähestyessä joku on kai pohdiskellut, että jospa autopommilla, lisääntyvillä pistoolileikeillä ja potkimisilla pikkuisen piristettäisiin jo kauemminkin laahannutta menoa, mutta heikon ja mielikuvituksettoman toimintajakson kyhääminen ei kummoinenkaan pelastus ole yhtään mihinkään. Samaan aikaan syvenevä juonittelu taas seikkailee kohti typeryyksiä, eli voisi varmaan todeta, että loppulankoja solmivalla kaverilla on ollut homma kaikkea muuta kuin hallussa. Yleinen latteus taas on varmistelemassa, että katsojan mieltä ilahduttavat tahattomat hauskuudetkin tehokkaasti vältetään ja suusta pääse lopulta vain väsähtänyt plääh-huokaus.
Mielenkiinnosta tuli katselun jälkeen klikkailtua, että mitä ohjaaja Michael Kennedy on muuten puuhaillut, ja vaikuttaa siltä, että 1990-luvun alkupuoliskon hän käytti nuhjuisten C-luokan toimintaelokuvien tehtailuun. Samana vuonna kuin Broken Lullaby, ilmestyi myös Red Scorpion 2. Dolph Lundgrenin tähdittämä ensimmäinen osa on ainakin paikoitellen hilpeän pöhköä ja reipasta räiskintää, mutta samaa tuskin voi jatkolta odottaa. Kaukaisessa nuoruudessa nähty Talons of the Eagle ei ole jättänyt minkäänlaisia muistikuvia. The Swordsman, One Man Out ja Hard Evidence voisivat olla osaavissa käsissä nautittavan riemukasta kökkötoimintaa, mutta luettujen juttujen perusteella Kennedyllä on lähinnä kykyä väsäillä hengettömiä ja unohdettavia pitkästyttävyyksiä. Soittorasian jäljittelyn lomassa nähtävät jahdit ja yhteenotot tahtovat myös vihjailla, ettei herralla hirmuisesti ole annettavaa räiskintäviihteelle.
Yhtä hengettömästi huitaisten hoidellaan romanttinen osuus, jossa todistellaan, että kun tyhjästä yrittää laiskasti jotakin kiskoa, niin lopputulos ei kovin kuumottelevaksi käy. Näyttää siltä, että noin tunnin kohdalla havahdutaan tilanteeseen, että onhan pakko pääparin välit saada lämpenemään, mutta sille ei valitettavasti ole juuri minkäänlaista pohjaa. Mitä näitä Harlekiini-elokuvia nyt on tullut nähtyä miltei kymmenen kappaletta, niin Jordan ja Nicholas muodostavat kaksikon, joka keskinäisen kipinöintinsä suhteen ansaitsee paikan näiden elokuvien häntäpäästä. Nicholasin tungettelevainen hurmaaminen ei innosta ja nokkeluuskin on vähemmän vakuuttavaa lajia. Oikeastaan minkäänlaista eloa ei tähän pikaromanssiin saada puhkuttua ja onkin hiukan hölmistynyt sekä hassu olotila, kun se odotetusti joutuu salailun ja valehtelun myötä koetukselle. Sanotaanpa vaikka niin, ettei siinä katsoja ainakaan minkään hirmuisen armottoman tunnemyrskyn vietäväksi joudu, vaan venkoilu näyttäytyy yhdentekevänä tyhjänpäisyytenä, josta välittäminen on ihan liikaa pyydetty. Siitäkin voisi huomauttaa, että jälleen suositaan noin 15 sekunnin mittaisia hätäisiä käpälöintejä, kun taas kokonaiskestosta voidaan lohkaista merkittävä osa puisevien joutavuuksien höpöttelyyn. Mitään puolituntisia suukottelumaratoneja en ole vaatimassa, mutta väittäisinpä painotusten olevan pikkuisen pielessä, jos romanttista elokuvaelämystä on tähän tapaan lähdetty yrittämään.
Onhan sitä näitä vilkuillessa tullut totuttua keskinkertaisempiinkin viritelmiin, joten eipä kaikkiaan kehnohko kokonaisuus sinänsä yllättämään pääse. Keinotekoisesti yritetään pitää liikettä yllä säntäilemällä siksakkia parin kaupungin välillä, mutta ei näistä maisemanvaihdoksista lopulta juurikaan vaihtelua synny. Liekö sitten paljoakaan eroa, jos arkisto sattuu sijaitsemaan Budapestissa tai muualla. No, nähdäänhän hieman kaupunkikuvaakin, mutta pääsääntöisesti tapahtumapaikoista ei hirmuisesti iloa tai ihmeteltävää irtoile. Kasaan lopulta saadaan melko innottoman oloinen ja nopsasti unohdettavalta vaikuttava viritelmä, joka ei edes kertakatseluviihdykkeenä tehtäväänsä kovinkaan kaksisesti täytä. Siksipä siis omalla listalla Broken Lullaby sijoittuu nähtyjen Harlekiini-elokuvien joukossa heikoimpaan kolmannekseen.
Broken Lullaby (1994) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti