Punertavaa taivasta, tyyntä järveä ja peltojen yllä nätisti häälyviä usvahaituvia ihmetellessä mielessä liitelee toive, että ehkeipä sieltä mitään hirveää saastaa sentään toiseen kertaan kehdata saman porukan toimesta katsojien silmille roiskia, mutta sitten jossakin pörähtää auto käyntiin ja Anderssonin perheen Volvo-farmari lähtee maisemia halkomaan lehmien ihmetellessä menoa. Väkeä on kerääntymässä kirkon pihaan ja sinne Rudolf (Morgan Alling) menopelinsä singauttaa. Sama tuttu viisihenkinen perhe autosta purkautuu, eli äiti Karin (Anja Lundkvist), vanhin lapsi Anna (Hanna Elffors Elfström), keskimmäinen kovasti romansseja haikaileva Lasse-poika (William Ringström) sekä tietysti porukan nuorimpana Håkan (Julius Jimenez Hugoson), joka heti autosta noustessaan alkaa pelleilyjään puuhastelemaan.
Aivan rauhanomaisesti Anderssonien saapuminen ei tietenkään suju, vaan tuosta vain runnotaan kukkakimppujen sekä tarjoomusten päälle ja kitaraansa virittelevä nuorukainen saa nenilleen, eli sopinee ensiminuuttien aikana todeta, että sama muista mitään piittaamaton röyhkeä asenne on tallella ja kovin tuntuu toisten tölviminen olevan mieluisaa touhua. Anderssonit ovat saapuneet tuttavapariskunnan häihin ja Rudolf niinkin innokkaasti seremoniaa taltioi lähes tyhjällä akulla, että tunkee valojaan vannovan Sabinan, Pontuksen ja papin väliin ja onnistuu pariskuntaakin tuuppimaan siinä sähläillessään. Elokuva ei ole edes viittä minuuttia ehtinyt edistymään, mutta rasitus on katsomon puolella hyvää vauhtia lisääntymässä ja kirkkoyleisön tapaan tekee mieli liittyä itkijäkuoroon, mutta vähemmän herkistävistä syistä.
Kunhan päästään kirkosta pihalle ja lahjajakoon valmistautumaan, niin Karin kyselee Rudolfilta, että muistaako tämä heidän hääpäiväänsä. Rudolf typerästi töksäyttää, että taisipa olla elämän kamalin päivä, sillä autokin hajosi ja pakoputkiston korjauksesta koitui miltei 3000 kruunun lovi kukkaroon. Että sellaista... Voi miten osaakaan olla tönkkö kitsastelu hupaisaa huumoria ja sitä ropsahtelee lisää, koska Rudolf on päättänyt antaa ystävilleen häälahjaksi taulun, jonka hän Karinin kanssa sai lahjaksi 20 vuotta aiemmin. Karin kuitenkin alkaa tympääntyä jatkuvaan rahoista jauhamiseen, eikä todellakaan ole ainoa näine tuntemuksineen. Toisaalla Anna on muuten vain kyllästynyt notkumaan häissä ja Håkan tuosta vain kavereineen käy hääkakkua tärvelemään, eli perhe panostaa täysillä ikävämmän ilmapiirin luomiseen.
Tauluineen toikkaroidessaan Rudolf törmää taiteesta enemmän tietävään antiikkiasiantuntijaan, joka pikaisella vilkaisulla osaa sanoa, että hyppysissä on Nylletin maalaus, jonka arvo lähenee miljoonaa kruunua. Siinähän menee raha-asioihin tiukan linjan omaavan Rudolfin polla pyörälle, kun sekunneissa yrittää tällaista informaatiota sisäistää ja sulatella. Tietenkään maalausta ei voi enää kaverille lahjoittaa ja tämä käännekin hoidetaan tyylipuhtaasti öykkäröimällä ja torvelointi saa heti jatkoa, sillä Rudolf alkaa valehdella vaimolleen, miksi lahja-aikeet myöhäisessä vaiheessa pitää perua. Asiantuntija kuitenkin huomauttaa, että taulusta puuttuu taiteilijan signeeraus, mikä tarkoittaa tuntuvaa tiputusta hinnassa, mutta eihän mikään estä pyytämästä siihen puumerkkiä. Rudolfilla tietysti välittömästi välähtää ja sitten kaasutellaankin jo kotia kohti.
Anderssonien perhekokous aloitellaan edellisestä osasta tutulla vaivaannuttavalla avauksella muiden toljottaessa tympääntyneinä isän irrottelua, eikä ilme yhtään iloisempi katsomon puolellakaan ole, vaan kanssakärsijänä siinä mukana nököttelee. Rudolf onnistuu kuitenkin yllättämään perheensä sanattomaksi ja tässä tapauksessa vieläpä iloisissa merkeissä, sillä kukaan ei osaa odottaa tarjousta automatkasta läntiseen Itävaltaan ja tarkemmin Tiroliin. Innostus onkin nousussa ja Rudolf vielä esittää aikeensa siten, että tarkoitus olisi verestää 20 vuoden takaisen häämatkan lämpöisiä muistoja ja kokea samoja romanttisia paikkoja uudelleen. Ihastuttavat muistelot muuttuvat jo ennen lähtöä kovin eläväisiksi ja jotenkin Lassekin päätyy vanhempiensa häämatkan muistikuviin tapaamaan utuisissa haaveissa unelmiensa tytön Nicolen ja on tämän myötä vakuuttunut, että todellinen rakkaus odottaa häntä pienessä vuoristokylässä. Arkisempien sekoilujen sekaan saadaan siis ihka-aitoa ja kovin kömpelöä hölynpölyä.
Siinäpä on samalla Rudolfilla tilaisuus vähän karistella kitsastelijan mainetta perheensä silmissä esittämällä, ettei se raha nyt matkailussa paljoakaan merkitse, mutta unohtaapa edelleen mainita, että taulukauppa päämotivaationa koko reissulle on. Sen suurempia suunnitelmia ei lähdetä tekemään, mutta auto pitää tietysti tunkea täyteen kaikenlaista tarviketta. Lähes 2000 kilometrin taival käynnistyy leppoisasti Håkanin kiusatessa muita piereskelyllään ja Rudolf taas nolostelee navigaattorin kanssa. Kohti autolauttaa kiidellessä onkin jo vahva tunne siitä, että tulossa on piiiiiitkä ja piinallinen koettelemus ja siinä samalla saattaapi pähkäillä, että jospa antaisi stop-nappulan itsensä armahtaa ja vaikkapa unille painelisi, mutta ehei, loppuun on sinnikkäästi läpi peräpöristelyjen sekä muiden tyhmyröintien tarvottava...
Kovin pitkää aikaa ei Rudolf kykene törsäilevää turistia esittämään, joten jo laivassa yritetään ahtautua johonkin parin hengen hyttiin, mutta järki kuitenkin voittaa tilapäisesti. Yleisesti ottaen aivotoiminta vaikuttaa useammallakin perheenjäsenellä tökkivän huolestuttavan pahasti, mutta valitettavasti sen seurauksena syntyvät tiuhaan tahtiin toistuvat kömmähdykset onnistuvat olemaan lähes järjestään rasittavia ja vailla mitään hauskuutta. Samaiselle laivalle on päätynyt häissä tavattu kitaraheppu, johon Anna alkaa vähitellen ihastumaan. Kaveri siinä runoillen yrittää maailmalta tiedustella, että minnepä hauras sieluni mahtaa kuulua ja universumi tahtoo ilmeisesti vastata, että tähän sekoilukerhoon peruuttamattomasti ryvettymään herkkä mies joutaa. Tekeekin pikkuisen pahaa, miten sympaattiselta vaikuttava tyyppi joutuu sivullisena kohtuuttoman höykytyksen kohteeksi.
Laiva tipauttaa seikkailijat Saksan rannikolle, josta lähdetään teitse jatkamaan kohti Itävaltaa. Aikataulu on kohtalaisen tiiviiksi tuumailtu, mutta puolivahingossa joudutaan pysähdyksiäkin tekemään. Huvipuistovierailu kyllä ensin matkakankeudesta kärsivää perhettä piristelee, mutta samalla ilakointi tuo eteen hiukan suuremmankin pulman pähkäiltäväksi. Sen myötä Rudolf joutuu vähän valottelemaan muillekin tarkoitusta matkan takana, mutta jostakin käsittämättömästä syystä säveltää päästään lisää hätävalheita, joiden kantomatka vaikuttaa olemattoman vähäiseltä. Autopulmiakin matkalle mahtuu, sillä vuoristoteiden heittämä haaste on vanhalle ja täyteen pakatulle Volvolle pikkuisen liikaa. Vastoinkäymisistä huolimatta Itävaltaan lopulta päästään, mutta alkaakin näyttää siltä, että hankalin vaihe on vasta edessä...
Sune på bilsemester on niitä tapauksia, joiden parissa hieman yli 90 minuuttia tuntuu useamman tunnin mittaiselta tervanjuontiurakalta ja vielä varsin hellittämättömältä sellaiselta, koska yhtään armoa katsojan suuntaan ei tunneta ja rankaisu on lähes tauotonta. Jos esimerkiksi yö tuo mukanaan jokusen sekunnin rauhallisemman jakson ja kuvan, niin auringon noustessa löysäily kostetaan täysimääräisesti, kun Rudolf aamutoiminaan puolivahingossa teloo Karinin nenän ja möykkä sekä sekoilu pääsee taas vauhtiin ja siirrytään takaisin asian ytimeen. Muutenkin päin seiniä käveleminen, yleinen älämölöinti ja öykkäröinnin luontevana kaverina kulkeva vahingonilo tuntuvat kaikki olevan kysyttyä tavaraa tässä perhekomediassa ja jokaista lajia annostellaan enemmän kuin millään tahtoisi ottaa vastaan.
Toistuvien ja tahallisten torvelointien sekä töksähtelevien toikkarointien sinnikäs vyörytys ei niinkään nauruhermoja hytkyttele, vaan rasittava hyökkäys herättelee mittavia paasaushaluja. Kera räkimisen ja korahtelun kulautellaan raikasta juomaa kukkamaljasta ja muita vastaavia huppelishei-kömmähdyksiä saa jossakin hölmistyneen ja hämmentyneen rajamailla ihmetellä. Keppostelevaisen komedian kikkakirjaan mahtuu toki rääkymistä ja remuamistakin, eikä tietenkään sovi unohtaa kiukuttelua, huutoa ja räyhäämistä, jota suu auki tuijottaa mietiskellen, että paljonkohan näiden elokuvien tekijät inhoavat lomailevia perheitä ja miksi ihmeessä syntynyt kiukku halutaan viattomiin katsojiin purkaa. Jälkikäteen näitä jäyniä ja kyseenalaisia puuhasteluja mietiskellessä saa vain mielialansa ankeutettua.
Tiedä sitten, voiko jatkuvien typeryyksien sarjatehtailua kummoisenakaan saavutuksena pitää, sillä mitään omaperäistä näissä ei ole. Suuri osa on edellisen lomareissun huonouksien mielikuvituksetonta toistoa tai mukailua, kenties paikoin vieläkin vastenmielisemmin toteutettuna. Toisten hakkaaminen tai muu kaltoinkohtelu "melkein vahingossa" tuntuu kestosuosikkeihin lukeutuvan, mikä kertonee jälleen synkkää tarinaa jostakin. Siitä vain Lassekin unelmatyttöään tirvaisee päin näköä. Voi sitä kekseliäisyyttä ja mahdottoman vallatonta hassuttelua... Tässä yhteydessä upouudeksi lisäykseksi kertyvien nolouksien kasaan kelvannee Rudolfin kuumotteleva jutustelu navigaattorin opasäänen kanssa. Kyllähän se hämmentää, miksi kukaan ei ole missään vaiheessa tasoltaan vastaavia ideoita elokuvasta karsinut pois. Siksipä pikkuisen puistattaakin, että millaistakohan hassuttelua on pois nipsitty. Hmmm...olisikohan poistettuja kohtauksia saatavilla, vai kelpasikohan kirjaimellisesti kaikki kuona mukaan? Hyi hyi!
Yleisön urakkaa ei helpoteta edes siinä mielessä, että kaheleihin kommelluksiin laitettaisiin sympaattisia tyyppejä, vaan pääporukka kallistuu selvästi huonolla tavalla ääliömäisten öykkärien suuntaan. Erityisesti Rudolf on saanut kannettavakseen vähintään kaksinkertaisen lastin vähemmän miellyttäviä luonteenpiirteitä, joiden ilmeneminen tekoina sekä tapoina muita kohtaan ei valitettavasti katsomossa niinkään hilpeyttä herätä. Epärehellisyys on hitsautunut pysyvästi luonteeseen ja tuosta vain Rudolf uusia valheita ja vääristelyjä lähimmilleen kehittelee sössötettäväksi. Vieraiden hyvinvointi ja omaisuus ei taas merkitse tuon taivaallista. Siitä vain hurauttamaan sivullisten tarvikkeiden yli ja itsekkyys kunniaan! Eihän kaveri niin kovasti ärsyttämään ala, että toivoisi jonkun käyvän kurkkuun kiinni, mutta voinee kuitenkin todeta, että minkäänlaisia myönteisiä tuntemuksia hän ei onnistu herättelemään. Muu perhe ei aivan samaan kerhoon pysty kohoamaan, mutta sanoisin, että jossakin määrin välinpitämättömyys muita kohtaan tulee esille ja myös toisten vastoinkäymisille ilkkuminen on takaamassa, ettei kyseisen porukan puuhista mitään liikutusta irtoa, jos sellaista vaikka satuttaisiin yrittämään.
Tuleehan sitäkin pohdittua, että onkohan katsoja kiskaissut piponsa liian tiukkaan, mutta harkinnan jälkeenkin vaikuttaa siltä, että Sune på bilsemester on ihan tarkoituksella uuvuttavan rasittava. Kyllähän koko perheelle suunnatuissa komedioissa saa olla lapsellista huumoria, mutta tässä tapauksessa mitään laaturimoja ei ole edes asetettu ja taustalta paistaa vielä pahantahtoisuus. Anderssonien perhe ei ole ensimmäinen joukkio, joka hassuttelevaisessa hengessä tölvii viattomia sivullisia, mutta huvittavuuden sijaan karseutta saadaan aikaan. Kreikassa lomaillessa Rudolf onnistui toistuvasti tölvimään Lisaa, jonka paikan jatko-osassa ottaa kitaraheppu. Tyyppi joutuu hääkohtauksesta alkaen tulilinjalle ja kovakouraisen kopuloinnin kohteeksi. Tämänkin kuvion kopioiminen edellisestä vain korostaa, miten ideaköyhällä linjalla liikutaan ja ilmeisesti samalla oletetaan, että katsojille viihteeksi kelpaa mikä tahansa väsähtänyt pöllöily. Monesti vaikuttaakin siltä, että miellyttävä minuutti on tältä teokselta aivan liikaa toivottu ja koettelemus muodostuukin sellaiseksi, ettei vahingossakaan pääse mitään herttaista, hempeää tai herkistävää tuntemaan.
Edellisen osan kuvioiden kopioimisesta puhuttaessa sopii tietysti mainita Lassen haaveet unelmatytöstä ja kuumista romansseista. Lyhyesti summattuna tämän touhun seuraaminen on täyttä tuskaa ja sitäkin herkkua on ikävä kyllä ripoteltu käytännössä koko elokuvan kestolle. Jo häissä Håkan yrittää valevihkiä veljeään ja tämän silloista mielitiettyä. Kyseinen pöllöilykin pitää venytellä kiusallisen pitkäksi takertelevine rakkaudentunnustuksineen. Voi myös todeta, että likkojenhurmaajan jutut ovat järjestään kamalaa kuultavaa. Myötähäpeä varmaan olisi koholla läpi elokuvan, jos näiden vekkulien puolesta jotakin tuntisi, mutta välittäminen kantaa vain väsyneeseen vaivaantumiseen. Kaikenlaista hupaisaa hölmöilyä ihastusten kautta yritetään tietysti kehitellä, mikä saa Lassen vanhemmat luulemaan, että poikaparalla alkavat ruuvit löystyä yläkerrassa. Pussauksesta tämä kertoo haaveilevansa jatkuvasti ja mielikuvitustyttö tunkee autoonkin suukottelemaan, jolloin pitää tietysti pökäleitä miettiä viekoittelevan harhakuvan karkottamiseksi. Pökäleistä puhuttaessa käsillä onkin varsinainen sellainen ja mielestäni Lassen romanttinen haaveilu tiivistyy hyvin jaksoon, jossa rakkauden perhoset mylläävät mahassa ja yhdistyvät merisairauden kanssa oksennukseksi.
Lopun lähestyessäkään kaikenlaisia karmeuksia kärsinyttä katsojaa ei haluta armahtaa, vaan viimeiset kiusaukset pitää vielä möykkäillä. Joku on sattunut keksimään, että kun Itävallan innostavan vihertävillä vuoristoseuduilla ollaan, niin mitäpä jos vaihdetaan musikaaliksi. Pitäähän yleisö vielä laittaa kokemaan laulava ja tanssiva Anderssonien perhe! Täytyyhän sitä yrittää klassikkomusikaalia häpäistä ja tärvellä, jos vain tilaisuus tällaiseen tyhmäilyyn tulee. Tämän täysin irrallisen ja luokattoman kurjan hupsuilujakson jälkeen kokeillaan vielä onnellista loppua satumaisella kiepsautuksella, mutta ilot ovat vähissä. Tekeehän se tehtävänsä ja saattelee surkeuden saagan päätökseensä, mutta senkin töksähtäen ja rasittavasti sössötellen. Paluumatkalla mietiskellään, että varmaan nämäkin kommellukset jälkikäteen muistoihin kultautuvat, mutta sitä sopii epäillä. Katsojan päässä pyöriikin tässä vaiheessa lähinnä pikkuinen pyyntö: lopujolopujolopujolopujolopujolopujolopujolopujolopujo...
Anderssonin perheen hermoja koettelevat lomailut ovat saaneet vielä jatkoakin, sillä Sune i fjällen vie porukan laskettelemaan ja epäilemättä muistakin lumiriehoista nauttimaan. Autolomailun jälkeen pelkkä ajatuskin puistattaa, mutta tiedä sitten, jos vaikkapa vuoden kuluttua elokuva jostakin eteen pompsahtaisi... Ihan mielinkiinnosta kyllä tahtoisin nähdä, millaisia lomahuvitteluja noin sävyltään ja menoltaan toinen porukka näistä tarinoista taituroi pari vuosikymmentä aiemmin. Siksipä ainakin vuoden 1993 Sunes sommar on katselulistalla, ja onhan tuosta ainakin Ruotsissa olemassa levyjulkaisu. Ainakin IMDB:n pisteiden perusteella liikutaan huomattavasti siedettävämpien seikkailujen parissa. Jokseenkin helppo onkin uskoa, että meno varhaisemmissa teoksissa on nautittavampaa, koska siinähän saisi jo yrittää tosissaan, että vielä kurjempaa kommellusta lopputulos olisi.
Jos jotakin hyvää yrittäisi katkeraan tilitykseen keksiä, niin voisipa sitä mainita kauniit kuvat, jotka paikoin pikkuisen piristävät muuten ankeaa komediaa. Valitettavasti tässä seurassa niistäkään ei pysty aivan täysillä nauttimaan, vaikka esimerkiksi Itävalta ihastuttelee vihreillä ja vehreillä vuoristokylillään. Upeat taustatkin tahdotaan tuhria ja tärvellä typerillä joutavuuksilla tai lähinnä pahaa mieltä tuottavalla puuhastelulla. Yritäpä siinä sitten heittäytyä hyviä höttöisyyksiä hehkuttelemaan tai lumoavilla vuorimaisemilla tunnelmoimaan, kun tekijöiden tavoitteena tuntuu olevan juuri tällaisten tuokioiden upottaminen mahdollisimman pikaisesti. Siihen nähden, että matkaa riittää melkein 2000 kilometriä, on kuvatarjonta kohtalaisen höttöistä. Automatkan aikana viihdytäänkin enemmän takapenkin pörähtelyjen parissa kuin että lähdettäisiin Saksan ja Itävallan seutuja kattavammin esittelemään ja ihastelemaan. Joka tapauksessa ehdottomasti positiivisena puolena voi pitää sitä, että löytyy näitä mielialaan myönteisestikin vaikuttavia välähdyksiä ja vilkahduksia. Ruotsissa nämä kolme uudempaa Lasse-elokuvaa on tuotu teattereihin joulun aikoihin, ja vuoden pimein aika onkin sinänsä oiva paikka tykitellä kankaille aurinkoista viherrystä, mutta olisi siinä samalla voinut vähän hillitä päättömintä pöhköilyä, niin näillä reissuilla talvikuukausina paljon paremmin viihtyisi.
Mitään kohtuuttoman kovia odotuksia elokuvalle ei ollut, vaan lähinnä näiltä toivoo mukavia maisemia, kivaa keppostelua ja yleisesti hyväntuulista menoa, mutta niinpä vain Sune på bilsemester kyntää kovin syvällä jälkimmäisten pyyntöjen suhteen. Kyllähän sitä Kreikan rantalomailun jälkeen osasi odotella, että samat tekijät jatkavat pitkälti edeltäjän asettamalla sävyllä. Pienoisesta negatiivisesta yllätyksestä voidaan kuitenkin puhua, sillä minusta jatko-osa onnistuu jollakin ihmeellisellä tempulla luokattoman ensimmäisen alittamaan ja innolla toistelee sen väsyneimpiäkin älyttömyyksiä lainkaan häpeämättä. En lähtisi väittämään, että vaikkapa Stig-Helmerin seikkailuja on terävimmällä komediakynällä raapusteltu, mutta niihin on kuitenkin onnistuttu taltioimaan paljon sellaisia seikkoja, jotka lomahuvitteluissa eduksi katsotaan. Siinä missä Anderssonien perhe on kohtalaisen luotaantyöntävä, niin Stig-Helmerin ja tämän sympaattisten toverien seurassa viettää mieluusti aikaa ja naureskelee tyyppien toikkaroinneille. Anderssonien touhuja tutkaillessa lähinnä uupuu ja tuntee hermojen kiristyvän, kun taas Stig-Helmerin reissuilla saadaan napattua leppoisasta ilmapiiristä helposti kiinni ja kiireettömämpikin lötköily sujuu usein miellyttävissä merkeissä. Hauskan, höttöisen ja hyväntuulisen lomahuvittelun tekeminen ei mikään ihan itsestään hoituva homma ole ja Sune på bilsemester hyvin osoittaakin, että jos sellaista lähdetään täysin välinpitämättömällä asenteella huiskimaan kasaan jo valmiiksi kuoliaaksi kopioiduista jutuista, niin lopputulos voikin olla varsin karseaa elokuvaviihdettä.
Sune på bilsemester (2013) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti