Matkatoimiston ikkunaa alkutekstien ajan tihrustellaan ja eteläisen Euroopan lomakohteet kovin houkuttelevina näyttäytyvät. Ranskan itäiselle ja hienon hiekkaiselle rannikkoseudulle vaihdetaan karmaisevan parkaisun saattelemana. Mistään raa'asta ja brutaalista hengenriistosta ei sentään ole kyse, vaan eräs hotellivieras on herännyt ikävään yllätykseen, että joku on yön tunteina käynyt korulippaita tyhjentelemässä. Poliisia hän menee parvekkeelta huutelemaan. Hetkeä myöhemmin käy selväksi, että kyse ei ole yksittäisestä näpistyksestä, vaan meneillään on arvokorujen kähvellysten sarja. Öisillä katoilla hipsii hämärää arvostava heppu, jonka tummat hanskat hipihiljaa yöllä tyynyjenkin alle sujahtavat ja korupussukat taskuun nappaavat.
Lehdissä ryöstöuutiset lisääntyvät ja toimittajat kyselevät, että onkohan seudulla eläkepäiviään viettävä John Robie (Cary Grant) sittenkin päättänyt luopua leppoisammasta elelystä ja palata öiseen jalokivijahtiin. Sama ajatus on ilmeisesti myös virkavallan mieleen juolahtanut, ja niinpä eräs auto mutkittelevaa vuoristotietä kiemurtelee ripeästi kohti Robien viehättävää taloa. Herra taitaa tietää keitä on tulossa ja millä asioilla, kun katselee, miten pihaan purkautuu autollinen miekkosia. Robie ei ole vieraitaan tervetulleeksi toivottamassa kera kahvin ja pullan, vaan loksauttelee haulikkoon pari panosta. Räiskimään ei kuitenkaan aleta, vaan Robie antaa vieraiden sanottavansa sanoa, ja nämä tahtoisivat viedä epäiltynsä mukanaan Nizzaan poliisiasemalle vähäsen kuulumisia vaihtamaan.
Ajatus ei niinkään Robieta houkuttele, joten hän päättää järjestää pienen hässäkän, jota seuraavan hämmennyksen turvin järjestelee poliisien päät pyörälle. Robien auto painelee reippaasti kaahaillen karkuun ja takaa-ajoon lähtevät poliisit saavat jahtinsa päätteeksi todeta, että ohjauspyörän takaa löytyy väärä henkilö, mikä mahdollistaa Robien rauhallisemman katoamisen. Pikkuisen myöhemmin tämä onkin jo erään ravintolan rantaterassilla, mutta eipä niinkään sopivaa pöytää kyselemässä, vaan vanhoilta tutuilta olisi tarkoitus saada kaivattua tietoa. Ravintola pitopalveluineen kuuluu Bertanille (Charles Vanel), jonka kanssa Robiella on enemmänkin yhteistä historiaa. Ystävyys ja toveruus juontaa ainakin toisen maailmansodan ja vastarintaliikkeen päivien aikoihin.
Vanhalle kaverilleen Robie väittää, ettei ole sortunut varasteluun pitkään aikaan, mutta selvittely selittelyineen ei kaikkia vakuuta. Osa entisistä taistelutovereista tuntuu uskovan juurikin Robien olevan ryöstösarjan takana ja että tällainen puuhailu toisi ennen pitkää poliisit heitäkin jututtamaan, mikä ei välttämättä niin toivottavaa ole, sillä voipi olla, etteivät kaikki liiketoimet täysin päivänvaloa kestä. Jälleennäkeminen ei siis yhtä riemua ole, vaan jännitettä sekä kireyttä esiintyy ja tunteetkin alkavat kuohahtelemaan käsien hapuillessa teräviä esineitä.
Robie kuitenkin saa tilaisuuden kertoa aikeistaan. Pulmana on, että uusi tulokas on ottanut asiakseen kopioida Robien tunnetut tekniikat, joten eipä suurempi ihme, minne monen syyttävät sormet osoittelevat. Suunnitelmana on napata jäljittelijä ja saada näin todistettua maailmalle oma syyttömyys. Lisäksi pitäisi toimia ripeästi ennen kuin salaperäinen varas saa aikeet tietoonsa. Bertani kertoileekin, että häneltä on viime aikoina käyty kyselemässä arkaluonteisia tietoja, jotka saattavat näihin ryöstöihin liittyä, ja lupaa järjestää Robielle apua. Poliisit seuraavat pari askelta jäljessä, joten onkin jo aika loikata veneeseen ja vaihtaa maisemaa. Eläkevuosien jälkeenkin näyttää siltä, että Robie varsin vaivatta onnistuu jättämään hätyyttelevät nuuskijat taakseen.
Merellisessä pakomatkassa avustelee toisen vanhan tutun tytär Danielle (Brigitte Auber), joka muutenkin on viehättynyt Robiesta, eikä tätä vain epämääräisiin vihjailuihin jätä. Hänkin vaikuttaa olevan sillä kannalla, että uravuosinaan kissana tunnettu Robie on öisille katoille palannut. Myöhemmin samana päivänä Bertani järjestää Robielle tapaamisen englantilaisen vakuutusmiehen kanssa. Hughson (John Williams) liittyy kuvioihin siten, että monet kähvelletyt jalokivet ovat hänen työnantajansa vakuuttamia ja lisäksi hänellä tietenkin on tietoa houkuttelevia arvoesineitä omistavista hotellivieraista. Robien ehdotus kuuluu, että hän saattaisi pystyä toimittamaan osan viedyistä koruista takaisin ja siten pienentää yhtiön tappioita. Vastineeksi hän tahtoo listan varakkaista vakuutetuista. Hughson hieman empii, sillä tällaisen listan antaminen tunnetun murtovarkaan käsiin saattaa olla vakuutusmiehelle hiukkasen riskialtista hommaa.
Poliisit edelleen hengittävät niskaan, mutta eivät saa oikein muuta kuin vähäistä painostusta aikaan. Hughsonin antamalta listalta löytyy Jessie Stevensin (Jessie Royce Landis) nimi ja Robie ottaa asiakseen lyöttäytyä tämän seuraan tilannetta tarkkailemaan. Väärällä nimellä itsensä esittelevä Robie päätyykin illan päätteeksi samaan pöytään juttelemaan, eikä pelkäksi sivustaseuraajaksi jääminen niinkään onnistu, sillä Jessien Frances-tyttärellä (Grace Kelly) saattaa olla jotakin mielessään. Oikean varkaan jatkaessa hämärähommiaan pitäisi tietysti saada jonkinlainen käytännöllinen suunnitelmakin aikaan. Kalliiden tihutöiden jatkuessa joillakin kärsivällisyys alkaa vähentyä ja otteet samaan aikaan koventua. Jäljittelijän paljastaminen saattaa sittenkin olla hiukkasen kiemuraisempi operaatio...
Alfred Hitchcockin elokuvia kohtalaisesti katsoneelle ei kummoisenakaan yllätyksenä tule, että syytön mies joutuu väärin perustein epäillyksi ja vieläpä henkensä uhalla mainettaan puhdistamaan. Sama kuvio on Hitchcockin elokuvissa toistunut ennen ja jälkeen, mutta To Catch a Thief ei kuitenkaan massaan huku, vaan porukasta erottuu sävyjensä takia. Monessa herran jännityselokuvassa esitellään huomattavasti tummempia teemoja sekä synkempiä sivupolkuja, mutta tästä jahdista ne pitkälti puuttuvat ja tilalle tarjotaan kepeämpää selvittelyä ja jutustelua. Siksipä sanoisinkin, että jos tiukinta jännitystä tahtoo Hitchcockin ohjauksista etsiä, niin löysempään päähän sijoittuva jalokivivarkaan jahti ei siinä mielessä suositeltavinta huttua ole. 1950-luvun puoliväli oli ilmeisesti ohjaajalle leppoisampien teosten aikaa, sillä samana vuonna ilmestynyt komediallinen The Trouble with Harry kuuluu myös ehdottomasti sinne höttöisempään laitaan.
"Why did I take up stealing? To live better, to own things I couldn't afford, to acquire this good taste that you now enjoy and which I should be very reluctant to give up."
Ahdistavuus tosiaan on melkoisen olemattomissa, enkä sitä lainkaan huonona seikkana pidä, sillä To Catch a Thief on erinomaisen viihdyttävä jahti, eikä pelkästään vauhdikkaammilta osiltaan. Ensimmäinen tunti tuntuukin hujahtavan tuosta vain kohtausten vaihtuessa sujuvasti sekä varsin nautinnollisissa merkeissä. Joutuuhan Robie lopulta hetkellisesti henkensäkin vaarantamaan syyllistä selvitellessään, mutta suurimmalta osalta mitään varsinaista vaaraa ei hänen touhuissaan tunnu olevan. Ennemmin meno vaikuttaa poliisien ja rosvojen leikiltä, jota Robie helposti hallitsee. Välillä toki pientä yhteentörmäystä ja rähinää saadaan aikaiseksi, muttei kuitenkaan mitään, mistä ei nokkeluudella ja näppäryydellä selvittäisi. Muutenkin tuntuu siltä, ettei katsojan tunnepuolta ole tahdottu ylikuormittaa, vaan panostetaan pitkälti siihen viihteellisyyteen. Robiekaan ei lähde millään kurjuuden ja köyhyyden menneisyydellä näpistelytaipumuksiaan puolustelemaan, vaan myöntää suoraan tavoitelleensa vauraampaa helppoa elämää, eikä ollut kiinnostunut muille saaliistaan jakamaan. Eihän Hitchcock toki muutenkaan ankeuksien vyöryttelyllä mainettaan luonut, mutta tässä tarinassa ne puolet pidetään tarkoituksella melko olemattomina.
"To a mere child, anything over twenty might seem old."
"A child? Shall we stand in shallower water and discuss that?"
Kellyn esittämä Frances tulee kunnolla tarinaan yllättävänkin myöhään, mutta tässä tapauksessa sopii tokaista, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Grantin ja Kellyn yhteisissä kohtauksissa onkin kivaa kipinää ja alkutunnusteluista lähtien sanailussa särmää. Voisihan sitä väittää, että onhan kielellä terävämminkin sivallettu, mutta helposti ja vaivattomasti nämä jutustelut hymyilyttävät. Muistiin jää vaikkapa rantalomailu, kun Frances tulee pikkuisen kiusaamaan keskenään jutustelevia Robieta ja Daniellea, ja lähtee jälkimmäisen kanssa vitsailevaan sekä vihjailevaan sävyyn nokittelemaan. Kiusiva ja kinasteleva höpöttely jatkuu miellyttävissä merkeissä Francesin ja Robien piknikillä. Jutut huipennellaan samana iltana kaksimielisyyksiä sekä sanoin että kuvin hotellihuoneessa viljellen. Samalla kyseessä on yksi elokuvan muistettavimmista tuokioista. Säkenöintiä toki kauemminkin katselisi...
"I have a feeling that tonight you're going to see one of the Riviera's most fascinating sights... I was talking about the fireworks!"
"I never doubted it."
"The way you looked at my necklace, I didn't know..."
Sitä en turhaan ala peittelemään, että Kelly on minua ihastuttanut kauan sitten tapahtuneesta ensinäkemisestä lähtien. Elokuvauraansa hän ei lähtenyt ylipitkäksi venyttelemään, vaan vetäytyi valkokankailta reilusti ennen kuin sai kolme vuosikymmentä täyteen. Televisioruuduille Grace löydettiin vuonna 1950 ja 1951 olikin jo elokuvadebyytin aika Henry Hathawayn ohjauksessa Fourteen Hours. To Catch a Thief taas sijoittuu uran loppupuolelle ollen kolmanneksi viimeinen elokuva ja samalla Hitchcockin ja Kellyn kolmas yhteistyö. Vuotta aiemmin ilmestyivät Rear Window ja Dial M for Murder, joista etenkin ensin mainittu lasketaan yleisesti tekijöidensä parhaimpiin ja muutenkin jännityselokuvien kärkijoukkoon monesti listaillaan. Molemmat noista ovatkin minusta pykälää jalokivivarasjahtia korkeammalla etenkin jännityksen osalta, vaikkakin Rear Window vitsailevamman puolensakin omaa.
No, vuosi 1956 merkitsi Kellyn hyvästejä elokuvateollisuudelle ja hän oli 26-vuotias, kun High Society ilmestyi. Gracen kuuteen valkokangasvuoteen mahtuu 11 elokuvaa ja ensimmäinen Oscar-ehdokkuus tuli kolmannesta roolista John Fordin elokuvasta Mogambo. Voittoa piti kuitenkin vartoilla seuraavaan vuoteen, jolloin samainen palkinto tarjottiin elokuvasta The Country Girl. Näin ihailijana joutuu valittelemaan, että pikkuisen turhankin lyhyeksi tämä taival jäi ja Kellyä olisi toki enemmänkin katsellut sekä lumoavan vivahteikasta ääntä kuullut. No, onneksi monet näistä näyttäytymisistä ovat useampiakin katselukertoja helposti kestäviä. Etelä-Eurooppaan ylellistä elämää viettämään vetäytynyt Kelly kuoli Monacossa auto-onnettomuudessa 1982 52-vuotiaana. Hieman epäselvät olosuhteet ovat innostaneet ihmisiä kaikenlaisiin arvailuihin ja vihjailuihin, mutta ehkei niistä tarvitse tässä turista enempää.
Riskialtista autoilua ja kumpuilevilla teillä kaahailua To Catch a Thief reilun ropsauksen sisältää. 102-minuuttinen elokuva saadaankin tähän tapaan vauhtiin, kun poliisit luulevat jahtaavansa Robieta kohti kaupunkia. Ensimmäinen revittely onkin kuvattu pitkälti helikopterista ja silmään särähtää lähinnä pari turhankin nopeutetulta vaikuttavaa otosta. Tämä onkin kevyttä leikittelyä ja pilailua verrattuna myöhempään koitokseen, jossa kaasua painellaan lattiaan reilusti rämäpäisemmin. Kyllähän siinä kokeneen ketunkin kädet jäykistyvät, kun jyrkissä mutkissa turvakaiteet jatkuvasti lähenevät ja niiden takana vähemmän miellyttävä syöksy kivikkoihin tai mereen odottelee. Vaikka teillä villiin kyytiin yllytäänkin, niin ei jälkimmäisessäkään jaksossa otsa rypyssä painella, vaan kevyt sekä seikkailullinenkin henki säilyy.
Etenkin korkeammalle karkaavat kuvakulmat antavat mukavasti mahdollisuuksia esitellä kaunista seutua. Ensimmäiseen kymmenminuuttiseen saadaankin mahtumaan runsaasti komeaa kalliota ja lisäksi hiljaisempaa rannikkokylää. Veneillessä voidaan vilauttaa toisenlaista näkökulmaa rannikkomaisemiin hotelleineen sekä palmuineen ja ehditäänhän siellä aurinkotuolissakin pikkuisen makoilemaan. Viimeisen kolmanneksen aikana yö käy päälle ja pitkälti pimentää mahdollisuudet hehkuvimpiin maisemakuviin, mutta naamiaisten tuoma vaihtelevan värikäs pukuloisto heittää silmille toisenlaista ihasteltavaa. Siksipä ei suuremmin ihmetytäkään, että elokuvan voittama ainokainen Oscar-palkinto tulikin upeasta kuvauksesta. Mainittakoon myös, että puvustuksesta irtosi ehdokkuus.
Jotta joutavan höpinän sekaan asiapitoisempaakin juttua eksyisi, niin kahlailin läpi levyn lisukevalikoiman, jossa Hitchcockin tytär Patricia oman tyttärensä Maryn sekä sekalaisen tekijä- ja asiantuntijaporukan kanssa muistele tähän teokseen ja vähän muuhunkin liittyviä seikkoja. Ensimmäinen yhdeksänminuuttinen osuus omistetaan kirjoitus- ja roolitusvaiheen tarkasteluun. Hitchcockiin erikoistunut tietokirjailija Steven DeRosa toteaa elokuvan nimen olevan mukaelma tunnetusta sanonnasta ja hänestä tässä tapauksessa on kiinnostavampaa seurailla, miten Frances pyrkii nappaamaan Robien kuin varsinaisen varkaan jahtaamista.
Mainitaan, että Hitchcock hankki oikeudet David Dodgen samannimiseen kirjaan vuonna 1950 ja oli aikonut tuottaa sen elokuvaksi oman yhtiönsä Transatlantic Picturesin kanssa, mutta edellisen vuoden Rear Window oli ollut kaikin puolin mielekäs kokemus, joten hän jatkoi Paramountilla. John Michael Hayes oli tehnyt siihenkin käsikirjoituksen ja Hitchcock arvosti miehen kykyä kirjoittaa komediaa, joten yhteistyö sai jatkoa. Hayes itse katsoi dialogin vahvuudekseen eikä niinkään juonipuolta ja hänen sanailuaan luonnehditaankin nasevaksi sekä purevaksi. Käsikirjoitus valmistui vuonna 1954, ja tuohon aikaan studioiden piti hyväksyttää ne sensuurielimellä (PCA). Tietyistä kohtauksista sanottavaa seurasikin, ja etenkin seksuaaliset vihjailut aiheuttivat vastustusta. Rantakohtauksissa piti välttää bikinien kuvaamista ja samoin pelimerkin "lipsahtaessa" huolta aiheutti kaula-aukon kuvaaminen. Hitchcock päätyi itse karsimaan käsikirjoituksesta yhden jakson. Kukkatorikohtauksen piti alkujaan jatkua takaa-ajoksi ja piileskelyksi karnevaalissa, joka olisi huipentunut suurempaan sekasortoon, mutta tämän toteuttaminen olisi maksanut 30000 dollaria, minkä Hitchcock katsoi turhan hintavaksi.
Patrician tytär Mary muistelee, että Grace oli isoisän suosikki sekä näyttelijänä että ihmisenä. Ilmeisesti suunnitelmissa oli jatkaa yhteistyötä myös tulevaisuudessa ja Marnie mainitaan projektina, josta kumpikin oli kiinnostunut. Kelly päätti kuitenkin keskittyä perhe-elämäänsä ja joutui lopulta hylkäämään tarjouksen. Patricia kertoo tunteneensa Cary Grantin noin 12-vuotiaasta lähtien ja muistelee tätä erittäin ystävällisenä, lämpimänä ja huumorintajuisena elokuvatähtenä. Hitchcock ei tähän elokuvaan ketään muuta pääosaan harkinnutkaan, mikä oli hieman ongelmallista, sillä Grant oli pari vuotta aiemmin kyllästynyt alaan ja päättänyt lopettaa uransa. Niinpä hän ensimmäiset ehdotukset torjuikin, mutta myöntyi myöhemmin. Kokemuksesta muodostui niinkin miellyttävä, että paluu venähti ja ura sai jatkua vielä yli vuosikymmenen verran. Neljä vuotta myöhemmin Grant esiintyi vielä kerran Hitchcockin menestyselokuvassa, kun North by Northwest herrojen yhteistyön osuvasti päätteli.
Kuvausvaiheeseen paneutuu 17-minuuttinen jakso, jossa pitkälti samat henkilöt näkemyksiään kertovat. Mary toteaa alkuun, että noin puolet elokuvasta kuvattiin aidoissa ympäristöissä, puolet taas studiolla, mikä ei ollut isoisälle täysin tyypillinen jako. Katsomoonkaan sitä ei ihan helposti huomaa, sillä studio-osuudet saadaan varsin saumatta liitettyä muuhun materiaaliin. Neljän hengen porukka lähti alkukeväällä etsimään kuvauspaikkoja Etelä-Ranskasta ja seudut olivat kauniita, joten sopivista paikoista ei sinänsä pulaa ollut, vaikkakin Robien talon löytäminen pientä pulmaa aiheutti.
Kuvaformaattina oli VistaVision, joka oli Paramountin vastine Cinemascopelle. Värikkäät maisemakuvat tästä erityisesti hyötyivät, mutta lähikuvissa taustat oli hankalaa saada pysymään tarkkoina. Tämä ei niinkään haitannut ohjaajaa, mutta studion edustajat asiasta valittivat. Mainitaan myös, että 1950-luvulla oli helikoptereiden käyttö kuvauksissa vielä melko harvinaista, joten kyseiset jaksot päädyttiin toteuttamaan kohtalaisen alkeellisesti ja saattoi siinä lentäjää ja kuvaajaa pikkuisen pelottaakin. Kuvauksesta vastaava Robert Burke oli Hitchcockille tuttu jo vuosien takaa ja To Catch a Thief oli jo viides yhteinen elokuva, joten heidän työskentelynsä oli sujuvaa. Myös muita vanhoja tuttuja tekijäporukkaan valikoitui, ja esimerkiksi leikkaaja George Tomasini jatkoi yhteistyötä ohjaajan kanssa kuolemaansa saakka. Hitchcock itse oli kovin ilahtunut, että sai puvuista vastaamaan Paramountilla arvostusta keränneen Edith Headin.
Ranskalaisten näyttelijöiden kanssa esiintyi pienoisia kieliongelmia ja esimerkkinä mainitaan Bertania esittänyt Charles Vanel, joka ei puhunut englantia lainkaan ja luki vuorosanojaan parin kappaleen sarjoissa korteilta. Lopulta hänen osaltaan turvauduttiin dubbaukseen. Grant taas oli kovin aktiivinen esitellessään ohjaajalle korjausehdotuksia käsikirjoitukseen liittyen, mutta Hitchcock yleisesti vastusti voimakkaasti viime hetkien lisäyksiä ja muutoksia. Yleensä hän torppasikin Grantin toiveet, mutta antoi kerran kuitenkin näyttelijän kokeilla oman päänsä mukaan. Hitchcock oli kuitenkin vanhana kettuna juoninut kuvausryhmän etukäteen osoittamaan suosiota ohjaajan versiolle.
"Look, John. Hold them. Diamonds... The only thing in the world you can't resist. Then tell me you don't know what I'm talking about. Ever had a better offer in your whole life? One with everything?"
"I've never had a crazier one."
"Just as long as you're satisfied!"
"You know as well as I do: this necklace is imitation."
"Well, I'm not."
Hitchcock itse ei pitänyt pitkistä keskustelujaksoista, vaan näki ne tylsinä kuvina puhuvista ihmisistä. Alma-vaimo neuvoikin Alfredia jakamaan yhden pidemmän juttutuokion moneen kohtaukseen, joten siten Robien ja Francesin jutustelu jatkuu autoilun ja huvilakävelyn kautta piknikkohtaukseen saakka. Aiemmin mainittu PCA esitti toivomuksen, että ilotulitusta ja suukottelua sisältävää kohtausta olisi lyhennetty, mutta Hitchcock päätyi ratkaisemaan ongelman muuttamalla musiikkia kepeämpään suuntaan ja jättämään kuvat paikoilleen. Dokumentissa mainitaan Hitchcockin painottaneen, ettei hän tee elokuviaan kriitikoille tai studioille, vaan viihdettä kaipaavalle ja siitä maksavalle yleisölle. Edellisen vuoden Rear Window oli ollut huikea menestys ja esiintyi hieman sellaista epäilyä ja pelkoa, ettei To Catch a Thief vastaavaan pystyisi. No, se kuitenkin tuotti erinomaisesti taloudellisesti ja oli tekijöilleen mielekäs kokemus ja innosti osaltaan jatkamaan hyvin sujuvaa yhteistyötä tiettyjen avainhenkilöiden kesken.
Bonusvalikoimasta löytyy myös ohjaajaa yleisemmin muisteleva kahdeksanminuuttinen tuokio, jonka alussa Patricia kertoo pitävänsä juuri tästä teoksesta senkin takia, että siinä näkyy paljon niitä samoja paikkoja, joihin isä perheensä vei lomailemaan. Hitchcock rakastikin lomailua eteläisessä Ranskassa ja Mary muistelee, että siinä missä isoisällä oli varsin lämpimiä tuntemuksia kyseistä maata ja sen asukkaita kohtaan, niin suuri osa ranskalaisista arvosti Alfredia. Hitchcockin huumorintajukin saa ylistystä, vaikkakin todetaan, että kaikki eivät tätä puolta onnistuneet näkemään. Elokuvissaan ohjaaja kuitenkin pyrki tuomaan kuivahkoa huumoriaan esille silloin kun siihen tilaisuuksia ilmeni. Mary kertoo lyhyen jutun liittyen isoisänsä omaan suosikkielokuvaan, joka oli vuoden 1943 Shadow of a Doubt. Yliopiston kurssilla piti tehdä kirjoitelma Hitchcockin henkilökohtaisesta suosikista ja hän sitten pyysi isoisänsä apua projektiinsa, mutta opettaja katsoi tämän tekstin liian suppeaksi ja päätyi antamaan tyydyttävän arvosanan. Pätkässä nähdään myös vanhaa kotivideokuvaa ja muistellaan myönteisin sanoin Hitchcockia ihmisenä, jonka intohimoihin tunnetusti lukeutuivat myös ruoka ja herkuttelu.
Toinen vähän irrallisempi lisuke on noin 14 minuutin mittainen Edith Headin miltei 60 vuoteen venähtänyttä puvustusuraa nopeasti summaileva pätkä. Head ehti tuona aikana osallistumaan satojen elokuvien pukusuunnitteluun ja kohosi alansa arvostetuimpien joukkoon. Vaatimattomammissa merkeissä taival kuitenkin alkoi, eikä Edith oikein osannut piirtääkään, vaan sai siihen opastusta. Ensin hän sai Paramountilla hoidettavakseen vähemmän tunnettuja näyttelijöitä. Ilmeisesti moni näki Clara Bown jotenkin hankalana henkilönä ja hänet sitten sysättiin Headin vastuulle. Sitä kautta Head alkoi vähitellen vakiintua vaihtelevien elokuvatähtien puvustajaksi ja hänet mainitaankin henkilönä, jolla oli luontaista taipumusta tulla toimeen hyvinkin erilaisten luonteiden kanssa. Lisäksi Edith otti huomioon näyttelijöiden toiveita pukujen suhteen, mikä ei erityisen tyypillistä ollut, sillä studion linjana oli ennemmin, ettei esiintyjillä tulisi olla asiaan sanottavaa. Head oli kollegojensa kanssa vaatimassa, että myös puvustuksesta pitäisi jakaa Oscar-palkintoja ja 1949 alettiinkin näin tekemään. Hän pääsi heti ehdolle elokuvalla The Emperor Waltz, mutta pettymyksekseen sai todeta pystin menneen muihin hyppysiin. Pitkään ei tarvinnut kärvistellä tappiota, vaan vuotta myöhemmin voitto tuli teoksella The Heiress, eikä ainokaiseksi jäänyt, sillä yhteensä Oscar-patsaita Headin kätösiin kertyi pitkän uran aikana kahdeksan kappaletta. Head ei muutenkaan tyytynyt jäämään kulisseihin, vaan hakeutui aktiivisesti mediaan kertomaan näkemyksistään ja vuosien aikana nousikin melkoiseksi kuuluisuudeksi. Dokumentissa väitetään, että Headin suosikkiohjaaja oli Hitchcock ja mielekkäin elokuva sopivasti To Catch a Thief.
"Are you sure you were talking about water skis? From where I sat it looked as though you were conjugating some irregular verbs."
Summailtakoon vaikka niin, että To Catch a Thief ei ohjaajansa huikaisevimpiin jännitysnäytelmiin tai muutenkaan parhaimpiin mielestäni lukeudu, mutta jos tahtoo sujuvaa ja viihdyttävää talvikatseltavaa rikosten ja romanssien maailmasta, niin tässäpä oiva vaihtoehto. Yksi jos toinenkin ansojaan virittelee ja lopun naamiaiset vielä heittävät sekaan lisää arvoituksellisuutta ennen kuin päästään todistamaan, kuka kissana katolta napataan. Välillä jalokiviasioiden tosin annetaan painua tarkoituksella taka-alalle, eikä se yhtään harmita siinä seuraillessa Kellyn ja Grantin kutkuttavaa kisailua. Jälkimmäisestä tulee taas kerran useampaankin otteeseen mieleen George Clooney hurmaavimmillaan, vaikka eivät nämä herrat nyt ilmeiltään ja eleiltään mitään toistensa täydellisiä kaksoiskappaleita olekaan. Joka tapauksessa To Catch a Thief on mainio viihdepaketti, joka karttelee tuimempia tuikoita, mutta levittelee silmien iloksi hehkuvaa kuvastoa ja kiusii korvia kuumottelevasti.
To Catch a Thief (1955) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti