Kanuunankuulapäiväkirjat
Kanuunankuulapäiväkirjat osa 2
Dokumentista ja Hesen intohimosta enemmän kiinnostuneiden kannattaa toki lukaista molemmat osat, mutta ajattelin niitä tähänkin hiukan tiivistellä, sillä melko oleellisia seikkoja sieltä löytyy. Käytännössä tämä referointini keskittyy elokuvaan merkittävämmin liittyviin tapahtumiin ja henkilöihin, kun taas Hesen raportti sisältää monin paikoin hyvinkin yksityiskohtaisia selityksiä liittyen vaikkapa huoltoihin, korjauksiin ja yleisestikin ajoneuvoihin. Referoinnin yhteydestä löytyvät lainaukset ovat yläpuolelle linkitetyistä Tolosen kertomuksista napsaistuja, kuvat taas itse dokumentista peräisin.
Artikkelin alussa Hesen muistot vievät vuoteen 1980 ja erääseen kevätiltaan, jolloin tämä veljensä kanssa nuorena poikana harhaili seuraamaan korjaushommia ja kipinä touhuun syttyi heti. Oppaana vanhojen autojen kiehtovaan maailmaan toimi Matti Hyyppä, ja tämän apulaisina Tolosen veljekset aloittelivat autoharrastustaan. Ajokortti-iän lähestyessä heräilivät haaveet omasta amerikkalaisesta menopelistä, eikä Hese ollut tyytymässä helppoon ja edulliseen tarjokkaaseen, joten tarkempia etsintöjä sekä tiedustelumatkoja suoritettiin halutunlaisen menopelin löytämiseksi. Autokuume alkoi kohoilla korkealle, mutta sopivat vaihtoehdot tuntuivat karkailevan muiden omistajien haltuun.
Vuonna 1985 ensimmäisen autoilukesän lähestyessä Hese päätyi tekemään eräässä autoliikkeessä kaupat GMC:n lava-autosta vuosimallia 1958. Tämän ostopäätöksen hän tekstissään kuittaa perustavaa laatua olevaksi virheeksi, joka jätti jälkensä voimakkaasti sitä seuranneisiin vuosiin ja vei tavallaan poluille, joille järkikulta ei olisi aina valoaan suomassa. 18 vuotta tuli ajallaan täyteen, mutta hankittu auto vaati kuitenkin sen verran laittoa, että se lojui kyseisen kesän purettuna. Hese kertoo, että vasta seuraavana talvena kunnostusprojekti pääsi kunnolla vauhtiin ja keväällä GMC olikin ajokunnossa. Ahertaessa oli samalla syntynyt ihastus automerkkiin ja kuorma-automaiset piirteetkin olivat alkaneet miellyttää siinä määrin, että Hese mainitseekin tuolloin ajautuneensa peruuttamattomasti GMC-mieheksi.
Opiskeluvuosinaan Helsingin taideteollisessa korkeakoulussa Hese tapasi iltariennoillaan kanadalaisen vaihto-oppilaan Jonathan Ayresin 1990-luvun lopulla. Läksiäisiltanaan Jonny heitti Heselle haasteen, että seuraavaksi olisi tämän vuoro poiketa Kanadaan, mutta vastavierailu sai kuitenkin odottaa kevääseen 2001, jolloin Hese oli menossa Jonnyn luo kolmeksi kuukaudeksi, vaikka ei vielä tuolloin tuntenutkaan kaveriaan kertomansa mukaan kovin hyvin. Nämä kuukaudet kuitenkin muuttivat hataramman tuttavuuden pysyväksi ystävyydeksi, kun kaverukset seikkailivat autoillen ympäri Ontariota tutkaillen mielenkiintoisia iäkkäämpiä menopelejä. Edullinen hinta houkuttikin kaksikon ostamaan vuoden 1967 GMC-linja-auton (New Look), mutta omistussuhde jäi lyhyeksi, sillä sopivaa vetoakselia ei löytynyt, joten bussi myytiin eteenpäin. Välillä nämä retket veivät hivenen omalaatuisten yksilöiden kanssa käytyihin omituisiin keskusteluihin:
"“Okei, se on täällä mulla, mutta te ette voi mennä katsomaan sitä!”. Tilanne alkoi olla melko outo. Vanhaksi mekaanikoksi osoittautunut vanhus yritti pitää yllä vihamielistä asennettaan, mutta oli selvästikin mielissään nuorten miesten kiinnostuksesta taltioimiaan ajoneuvoja kohtaan. Keskustelu jatkui GMC:n tiimoilta. Väittelimme tekniikasta ja Chevroletin ja GMC:n eroavaisuuksista. Lopulta kovanaama heltyi: “Okei, menkää katsomaan sitten, mutta älkää koskeko mihinkään, kun meette sinne! Varokaa koskemasta siihen Internationaliin. Sillä on arvoa!”"
Hesen palailtua kiehtovalta Kanadan matkaltaan, jatkui yhteydenpito Jonnyyn löyhästi ja tämä aikoi muuttaa länsirannikolle Vancouverinsaarelle. Hesen paluuaikeista huolimatta vuodet vierivät ja kaverusten seuraava näkeminen tapahtui vasta seitsemän vuotta myöhemmin, eli 2008, jolloin Hese päätyi kuukaudeksi Jonnyn sohvalle. Päivät kuluivat Victorian katuja koluten ja kiinnostavia autoja etsien. Parivaljakko kaasutteli myös mittavamman automatkan 400 kilometriä pitkän saaren halki ja mahtava luonto tekikin Heseen vaikutuksen, joka laittoi nopeasti harkitsemaan mittavampaa oleilua samoissa maisemissa. Tuolloin hänellä alkoikin päässä kehittymään suunnitelma asuntoauton rakentelusta, vaikkakin alkuun ajatuksena oli toteuttaa pienempi koirankoppimalli lava-auton taakse. Suomeen palaamisen jälkeen päivät kuluivat moottoripyörien ja vanhan Sisu-rekan entisöinnin parissa, mutta haavekuvat Vancouverinsaaren vuorista alkoivat pyöriä lähes pakkomielteisesti päässä.
Internetin kautta alkoi sopivan auton etsiminen ja puolivahingossa lava-auto sai vaihtua GMC:n Cannonballiin, joka sattui olemaan hinnaltaan sopiva ja sijaitsemaan Alaskassa. Tuolloin Hese muistelee vitsailleensa kavereilleen, että tulee hyvä reissu ajaa kyseinen auto Alaskasta Kanadaan. Myös aikeesta kuullut Jonny innostui kovasti kaverinsa suunnitelmasta ja hehkutti vielä Alaskan läpi vievää valtatietä mahtavaksi maisemareitiksi.
"Parin päivän PayPal-sekoilun jälkeen sain Laurielta viestin; “Onnittelut 1950 GMC COE:n, valmistusnumero 038 omistajaksi siirtymisen johdosta!” Tajusin omistavani epäkuntoisen ison kuorma-auton 11 aikavyöhykkeen päässä Suomesta. Tietynlaisena huvitteluna alkanut autonosto oli johtanut siihen, että Victorian lähialueelta trailerilla haettava pickup oli muuttunut painajaismaisen kaukana sijaitsevaksi jättiläiseksi."
Auton ostamisen jälkeen alkoi ahkerampi soittelu Hesen ja Jonnyn välillä, kun alettiin tarkemmin pohtimaan retkeä. Isän syöpäsairauden eteneminen ja tämän kuolema syksyllä 2009 sekä työprojektit veivät ajatukset ja voimavarat lykäten suunnitelmia, mutta Laurie suostui säilyttämään Hesen autoa tontillaan. Vuoden 2010 kesällä kuvioihin tuli mukaan Aleksi Salmenperä, joka oli kiinnostunut dokumentin tekemisestä, vaikkakin alkujaan moottoripyöräilyyn liittyen. Motoristielokuvan koekuvaukset eivät sujuneet erityisen hyvin ja eräänä nuotioiltana Hese kertoi aikeistaan Alaskan suhteen, josta Salmenperä innostui kysellen mahdollisuutta reissun taltioimisesta. Syksyyn mennessä oli alustava päätös tehty ja samalla Hese kertoo, ettei koko hommasta välttämättä olisi tullut mitään ilman sitoutumista dokumenttiin.
Hese näki myös tarpeelliseksi tehdä tiedustelevan tutkimusmatkan Alaskaan lokakuussa 2010, jotta saisi selville, onko homma toteutettavissa. Saapumista seuraavana aamuna Hese alkoi jo kunnostaa autoaan ja aikomuksena oli laittaa se käyntiin. Säätöurakan jälkeen rekkavanhus hörähtikin ja ennakkokäsityksistä poiketen kävi odottamattoman tasaisesti. Useampi päivä vierähti menopelin alustaa puhdistaessa, joka lopulta mahdollisti osien tarkastelun ja johti päätelmään, että ainakin jarrut vaativat uusimista tai korjausta. Jokainen pultti oli vuosien vieriessä jumittunut paikalleen, mutta joitakin päiviä myöhemmin olikin jo mahdollista suorittaa ensimmäinen koeajo. Vääntynyt kori aiheutti myös murhetta, eikä Laurien luona ollut kunnollisia työkaluja siihen pulmaan.
Reissaillessaan tarvikeostoksilla Wasillassa, Hese oli huomannut kiinnostavalta vaikuttavan kuorma-autoromuttamon, eli Durgeloh's Truck Salvagen. Paikalliset varoittelivat omistajan olevan vähemmän vieraanvarainen, mutta Hese päätti kuitenkin käväistä juttelemassa, ja totesi Bennettin ja Rhondan hyvinkin sydämellisiksi ihmisiksi ja Bennettin hän mielsi eräänlaiseksi kohtalotoveriksi, mitä tulee vanhoihin autoihin ja romuihin. Myöhemmin Hese teki romupihalle kuvausmatkan, joka lopulta lipsahti iltaan asti jutustelujen viedessä, ja elokuvaprojektikin oli puheenaiheena. Tässä vaiheessa Alaskan tutkimusmatkasta oli jäljellä enää yksi työpäivä, mutta Hese lupasi pitää yhteyttä Bennettiin talvella. Hese kuvailee viimeisen päivän tunnelmia Laurien luona lähes vihamielisiksi, sillä järjestelmällisempää elämää viettävä Laurie oli alkanut kypsymään vieraansa työtapoihin ja kunnostusprojektin venymiseen. Pimeässä illassa Hese sai hätäisesti toimiessaan pienen tulipalon aikaan, joten siinä vaiheessa Laurie sekä tämän veli Louie ilmoittivat leikkien loppuvan ja rekka hinattiin alkuperäiselle paikalleen. Hese jo pelkäsikin, että joutuu viimeisen yön torkkumaan pakkasessa sekalaisten sähellystensä takia, mutta ei nyt sentään niin ikävissä tunnelmissa joutunut Suomeen palaamaan.
Salmenperä ja tuottaja olivat sitä mieltä, että Durgalohien romuttamo sopi hyvin korjaus- ja kuvauspaikaksi, joten yhteydenpito Bennettin kanssa jatkui. Bennett lupasi porukan käyttöön tonttinsa ja työkalujaan, mutta tahtoi myös osallistua tekemiseen. Kuvausaikataulu muodostui talvella sellaiseksi, että kamerat käynnistyisivät toukokuun ensimmäisen viikon jälkeen Wasillassa. Hesen ystävä Jonny oli ehtinyt kouluttautumaan erikoishitsaajaksi ja suositteli myös kaveriaan Rhys Palmeria, jolla oli arvokasta kokemusta aiotun retken kannalta. Kolmikon tarkoituksena oli ajaa Victoriasta Wasillaan samalla teihin ja toisiinsa tutustuen. Tyypit tapasivatkin 1.5.2011 ja seuraavat pari päivää kuluivat tarvikkeita hankkiessa ja väliaikaista matka-autoa kunnostaessa. Tien päällä kilometrien mittaiset nousut vuoristossa laittoivat Hesen mietteliääksi, miten niistä selvittäisiin vanhalla rekalla. Maisemat vaihtuivat meluisan musiikin ja vanhojen autojen bongailun merkeissä. Taipaleen kolmantena päivänä menopeli alkoi kuluttaa hirmuisesti öljyä, kunnes 80 kilometriä ennen määränpäätä reissun rankin nousu hyydytti kulkuvälineen mäen jälkeen, mutta avuliaiden sivullisten ja hinausauton palvelujen jälkeen koko porukka pääsi lopulta autoineen Durgelohien luo. Seuraavana aamuna Jonny ja Hese lähtivät valmistelemaan rekan siirtoa Laurien luota Bennettin pihalle. Lauriekin oli leppynyt ja siirron yhteydessä Hese vielä siisti jälkensä ja maksoi velkansa syksyltä.
Rhys, Jonny ja Bennett eivät antaneet paljoakaan arvoa Hesen edellisen syksyn uurastukselle, vaan samoja toimenpiteitä tehtiin korjaamolla uudelleen. Hese oli etukäteen hankkinut alkuperäisen korjausoppaan ja varaosaluettelon, mutta Rhys ei arvostanut tällaisten opiskelua, vaan painotti tekemistä. Bennett taas tykkäsi esitelmöidä pitkäänkin milloin mistäkin keskeyttäen työt jutuillaan. Hese kertookin, että kunnostusurakan aikana Bennettin aika alkoi lipsua varsinaiselta yritystoiminnalta GMC:n parissa puuhaamiseen ja viskiäkin kulauteltiin tavallista enemmän. Jonny taas vaimensi kertyviä törmäyksiä eri henkilöiden ja työskentelytapojen välillä. Homma kuitenkin eteni ja yhdessä porukalla alkeellisin menetelmin auton korikin saatiin hivutettua oikealle paikalleen. Syksyisillä retkillä Patsonin varaosaliike oli tullut Heselle tutuksi ja samalla hänelle oli selvinnyt, että vanhemman Patsonin, Elmerin, vanhemmat olivat muuttaneet 1900-luvun alussa Suomesta Yhdysvaltoihin ja vaihtaneet sukunimensä Piiraisesta Patsoniksi. Elmer oli päätynyt Alaskaan toisen maailmansodan jälkeen töihin, ja myöhemmin oli pysyvästi muuttanut osavaltioon. Elmer esittelikin Heselle vuosikymmenten aikana kertyneet valtavat varaosavarastot, joista oli toistuvaa apua kunnostusurakassa.
Toisen työviikon edetessä menopeli alkoi vähitellen lähestyä liikennekelpoisuutta, mutta vuosia alla nököttäneet renkaat eivät enää olleet hyväksyttäviä. Bennettin romupihalla oli bussi, jonka renkaat olisivat olleet kunnoltaan menettelevät, mutta hieman Hesen toiveita pienemmät, ja siksi hän yrittikin etsiä ulkopuolelta parempia vaihtoehtoja ajautuen lopulta epäilyttävien ehdotusten äärelle, jolloin hän näki paremmaksi vaihtoehdoksi peräytyä tilanteesta. Iloiseksi yllätyksekseen Hese sai eräästä rengasliikkeestä ilmaiseksi sopivan pyöräsarjan, mutta siirtäessään ne Bennettin tontille, poltti tämä päreensä, eikä näyttäytynyt seuraavana päivänä. Anteeksipyyntö olikin edessä ennen kuin Bennett saatiin takaisin ja siinä vaiheessa oli pakko tyytyä linja-auton renkaisiin.
Koko ajan sivuprojektina oli yrittää paikantaa GMC:n perään sopivaa asuntovaunua tai muuta koppia ja Bennettin paikan läheisyydessä asusteleva Todd paljastui vuoden 1965 Airstream-asuntovaunun omistajaksi. Vaunu oli ollut 17 vuotta sijoillaan toimien satunnaisesti halpana vuokramajana. Ajatus sellaisen omistamisesta kuumotteli Heseä, vaikka heti vaunu kovin pitkältä vaikutti. Mittausvirheen myötä hän päätyi tekemään tarjouksen ja seuraavana päivänä Airstrem noudettiin Bennettin pajalle. Bennett lupasi suunnitella, miten ylipitkä vaunu saadaan sopimaan GMC:n perään, jos hän vain saisi toimia oman päänsä mukaan. Ajatustyön hän tekikin muutamassa tunnissa ja käytännön toteutus alkoi seuraavana aamuna. Hese oli muiden toimesta äänestetty näiden metallitöiden ulkopuolelle ja pääsi osallistumaan kiinnitykseen peruuttamalla edellisenä iltana ajokuntoon rukatun rekan ilmaan kohotetun vaunun alle. Kiinnitys sujui suhteellisen ongelmattomasti ja siten Hesestä tuli erikoisen ajoneuvoyhdistelmän omistaja. Samalla mielialat kohosivat huomattavasti kaikilla muillakin ja onnitteluja jaeltiin.
Paljon pienempää laitettavaa oli kuitenkin edelleen tehtävänä ja Rhys alkoi hyvää vauhtia olla kärsivällisyytensä lopussa. Myös Bennett onnistui pahoittamaan mielensä ja Rhysin koirallekin ilmaantui tassuvaivaa. Hätäisesti peilin parissa työskennellessään Hese lipsautti poran vahingossa omaan käteensä, jonka seurauksena verta suihkusi niinkin runsaasti, että hän oletti koko matkan jäävän väliin, mutta Jonnyn näppärällä paikkauksella ja Rhondan jälkihoidolla vauriot saatiin haltuun. Katsottiin kuitenkin parhaaksi käväistä lääkärillä ennen pitkän ajon aloittamista. Hesen ollessa terveystarkastuksellaan, Rhys oli rikkonut Bennettin auton ja kaverukset olivat miltei alkaneet tappelemaan, minkä jälkeen Rhys ei enää ollut tervetullut tiluksille, vaikka korjaustöitä vielä vähän jatkettiinkin. Illalla varsinainen reissu oli kuitenkin valmis alkamaan ja Hese tankkasi viimeistä kertaa Wasillan paikalliselta huoltoasemalta sata gallonaa menovettä tankkeihin, jonka jälkeen ilta-aurinko saatteli kolmikon ja koiran pitkälle matkalle kohti Vancouveria.
Yksi matkan rankimmista nousuista tuli jo alkuvaiheessa vastaan, sillä pitkä kiipeäminen runsaat kuusi tuhatta kiloa painavalla ajoneuvoyhdistelmällä jyrkkyysasteen ollessa paikoin kymmenen tarjosi porukalle ja kalustolle varsinaisen tulikasteen. Ohjaamossa vallitsikin kauhunsekainen tunnelma moottorin pauhatessa ja Rhysin karjuessa vaihto-ohjeita muun melun yli. Pakoputkistosta levisi sankka savuverho taakse, kun moottoriöljyä pääsi vääriin paikkoihin koneiston ollessa koetuksella. Hirmuista nousua ja laskua olikin luvassa pariksi tunniksi ja nämä tuokiot tuntuivat ratin takana pieneltä ikuisuudelta, sillä taakse kertyi jatkuvasti kiireellisempiä matkaajia ohituksia kärkkymään. Ylängölle päästyään auton vauhti saatiin huomattavasti kohoamaan, mutta yö alkoi ylle hiipiä ja reissukaverit päättivät leiriytyä erään huoltoaseman pihalla Eureka Lodgen läheisyydessä, jolloin aiemmin hieman taakse jäänyt elokuvaryhmäkin pystyi saavuttamaan Hesen ja kumppanit.
Aamu alkoi huoltotoimenpiteillä, sillä jyrkissä nousuissa autovanhus oli vaurioitunut jäähdytykseltään, ja moottoriöljyn vuotaminen kytkimeen laittoi joukon arvioimaan jatkamisen mielekkyyttä, sillä mahdollisuudet vian korjaamiseen tien päällä olivat olemattomat. Kaikki halusivat jatkaa ja muutaman tunnin ajelun jälkeen havaittiin ennen Glendalea metsikössä majatalo ja sen yhteydessä vanhojen Greyhound-linja-autojen kertymä, joka toki näitä heppuja kiinnosti, mutta taukohetkeä ei lähdetty venyttelemään ja tie kutsui ihastelemaan jatkuvasti kaunistuvia maisemia. Huoltakin alkoi ilmaantumaan, sillä illan pimentyessä sähköjärjestelmä tuntui pettävän, mikä vei ajelun riskialttiiksi painelemiseksi ilman valoja. Hese oli jatkamassa kohti vielä yhtä nousua, mutta päätti kuitenkin palata hetkeä aiemmin ohitetulle asuntoautoalueelle yöpymään, vaikka kaikki eivät aikaista ajopäivän päättämistä halunneetkaan hyväksyä. Johtoja pitikin uusia ja illan päätteeksi Hese ja Jonny saivatkin sähköjärjestelmän entistä parempaan kuntoon. Huoltotoimenpiteet jatkuivat seuraavana päivänä, mikä venytti matkan jatkumisen iltapäivään ja edessä häämötti viimeinen reittipiste Yhdysvaltojen puolella, eli Tok, jossa seurueen kulkema Glenn Highway liittyy Alaska Highwayhin.
Kanadan rajaa kohti ilta-auringon loimotuksessa kiitävä GMC rullasi erinomaisesti ja rajan ylittäminen erikoisen yhdistelmän kanssa onnistui pienin tullimaksuin. Ensimmäinen yöpyminen Kanadan puolella vietettiin mukavissa tunnelmissa kitaran kanssa leirinuotiolla. Seuraava päivä kului routavaurioista pahoin kärsinyttä tieosuutta pitkin madellen. Menomatkalla Wasillaan porukka oli lainannut Destruction Baysta kaasupullon ja nyt piti käydä näyttämässä "tutuille" väkerrettyä moottorikotia ja kuittaamassa olutvelat. Taival jatkui myöhäiseen yöhön, mutta lopulta oli pakko luovuttaa hetkeksi, sillä jarrut olivat menossa lukkoon ja vieläpä varsin tiukassa paikassa. Väsyneet korjaustoimet hankalasti havaittavassa paikassa pimeässä yössä olivat hengenvaarallista hommaa. Huollon jälkeen jatkettiin vielä sata kilometriä kunnes kolmen aikaan yöllä White Horsen seuduilla vaihdettiin unipuuhiin. Seuraava aamu toi päivänvalon mukana joukon pulmia, sillä tavallisten huoltohommien lisäksi jarrut vaativat tarkastelua, eikä GMC lähtenyt käyntiinkään. Toistuvat hinausyrityksetkään eivät moottoria herätelleet henkiin, vaikkakin touhua tutkailevat turistit kyllä viihtyivät. Ongelman juurille päästiin ja lopulta takaisin teitä kuluttamaan.
"White Horse on Aku Ankasta tuttu Klondiken kultaryntäyksen keskeinen tapahtumapaikka. Vuorilta kultaa vuolleet mainarit perustivat telttakylänä aloittaneen kaupungin tukikohdakseen laukkaavia valkoisia hevosia muistuttavan kosken töyräälle. Nykyisin kaupunki on pesunkestävä turistirysä, jonka hotellit ja kapakat kantavat tarunhohtoisesta menneisyydestä muistuttavia nimiä. Joen töyräälle on tuettu irti vedestä nostettu täydellisesti entisöity siipirataslaiva Klondike, mahtava esine salonkeineen ja valtavine höyrykoneineen. Ja tietenkin meille Aku Ankka-kerholaisille tuttu lukemattomista Roope Ankan seikkailuista kultajoella (Yukon River)."
Seuraavan päivän ja yöllekin venähtäneen ajelun päätteeksi porukka saavutti Cassiar Highwayn risteyksen, josta kaasuteltiin vielä tunti, kunnes yöpyminen tuli ajankohtaiseksi erämaajärven lähellä. Soratie kuljetti aamun valjettua matkaajia läpi metsäpaloista kärsineiden mustakuusikkojen kohti Cassiarin kaivosalueita. Ryhmä tahtoi tiedustella Cassiar Cityn aavekaupungista, ja vaikka paikalliset ohjeistivat, että mitään nähtävää ei ole jäljellä, niin pitihän sitä silti lähteä omin silmin todistamaan. Hylättyjä taloja ja romuja kyllä tulikin runsaasti vastaan, mutta samaisella reissulla ryhmä tapasi kaivoksen purkupuuhien parista sen omistavan Larryn, joka esitteli kokoelmiaan ja jutteli vuoristoelämästä. Asukkaiden taakseen jättämä entinen kaivoskylä oli päässyt rupsahtamaan ja luonto alkanut vallata tilaa takaisin ihmiseltä, mutta vanhoista menopeleistä kiinnostuneille vielä riitti ihmeteltävää.
Aavekaupunkikoukkauksen jälkeen kolmikko aloitti parin päivän tiiviin ajorypistyksen, koska Jonnyn lomapäivät olivat lopuillaan, mikä laittoi ohjastajan vaihdekäden olkapään koetukselle. Samaan aikaan käynti heikkeni, pakosarjan vuoto lisääntyi jatkuvasti ja kasvava melu ohjaamossa rääkkäsi korvia. Viimeisen yhteisen ajelupäivän päätteeksi koneisto alkoi olla enemmänkin huomiota vaativassa kunnossa. Aamulla Jonnyn ja Rhysin tiet erkanivat Hesestä, ja nämä joutuivat jättämään seikkailun tuhannen kilometrin päässä Vancouverista, mikä laittoi Hesen mietteliääksi. Edellisenä päivänä aiheutuneiden vaurioiden korjaamiseen saatiin ripeyttä, kun tiepalvelussa työskennellyt henkilö kertoi läheisessä metsässä asustelevan poikkeuksellisen ärhäkän suuren mustakarhun, jota moni oli täpärästi paennut. GMC kunnostettiinkin varsin vauhdikkaasti ja päästiin jatkamaan kohti määränpäätä. Hese kertoo, että hänen lisäkseen tässä vaiheessa oli jäljellä ohjaaja Salmenperä ja kuvausryhmästä kolme kaveria. Auto oli saanut lähinnä ensiapua ja päivän edetessä vaikeudetkin kasvoivat. Kanadan puolella tarjottu nykyaikaisempi polttoaine ei tehnyt lainkaan hyvää, mikä aiheutti lisää huoltotarvetta ja intoutuipa erään paikkakunnan virkavalta tekemään perusteellisen turvatarkastuksen ajoneuvoyhdistelmälle.
Ensimmäinen matkalle osuva suurempi kaupunki alkoi lähestyä, sillä porukka oli jo Prince Georgen liepeillä Hesen kaartaessa Petro Canadalle tankkaamaan. Samalla hän päätti tehdä hieman säätöhommia, eikä moottori enää käynnistynyt, joten päivän taival pääteltiin parkkialueelle. Aamulla alkoi kaasuttimen kattavampi korjailu ja paikallisia ilmaantui tarjoamaan apuaan. Hese mainitsee, että eräskin herra vietti tunteja avustellessaan ja kävi vielä kotoaan hakemassa välineitä, eikä suostunut hyväksymään rahallista korvausta. Huoltoaseman varaosakokoelmakin yllätti iloisesti, mutta silti kaasuttimen kunnostus oli hankalaa. Myöhemmin iltapäivällä kone kuitenkin saatiin käyntiin, mutta lupaava alku päättyi ohjaamossa riehuviin lieskoihin. Hese tyhjensi hytissä yhden suuren sammuttimen, mutta sekään ei riittänyt. Seuraava sammutin tukahdutti liekit, jonka jälkeen paikalle ilmestyi hinausautoa kuljettanut tyyppi, joka halusi kiskaista Hesen projektin kauemmas huoltoasemasta. Vaara olikin palon riehuessa melkoinen, sillä auton tankeissa oli 200 litraa polttoainetta, eikä etäisyys asemaan ollut kovinkaan suuri, mutta kukaan ei kuitenkaan tilannut palokuntaa tai poliisia paikalle leimahdusten seurauksena.
Hävitystä hämmästellessään ja siivoillessa Hesen seuraan ilmestyi alkujaan suomalainen heppu turisemaan elelystä Kanadassa. Kunnostettavaa kertyi paljon lisää, sillä liekit kärvensivät moottoritilasta sähköjohdot ja suuren osan letkuistakin, joten urakka venyi pitkälle yöhön. Hese sai hommat siihen pisteeseen, että arvioi ajon jatkuvan aamulla, mutta palovaurioiden paikkailu jatkui seuraavaan iltapäivään. Urakkaa seurannut koeajo kantoi vain huoltoaseman ympäri ja uusi tulipalomahdollisuus kävi lähellä. Hese ymmärsi, että olisi elintärkeää laittaa kaasutin kuntoon ennen paluuta pitkille teille. Ylle kertyivät myrskypilvet ryöpyttämään reipasta sadetta ja salamointia yön ajaksi. Tiistaiaamulla Heseä moikkaamaan saapui Lloyd, joka oli jo sunnuntaina käynyt korjausurakkaa ihmettelemässä. Lloydin soittamana työmaalle saapui 87-vuotias Harold, jota kehui erinomaiseksi kaasutinasiantuntijaksi. Hese, Lloyd ja Harold lähtivätkin myöhemmin viimeksi mainitun pajalle tekemään korvaavia osia, jota seurasi onnistunut käynnistäminen, mikä mahdollisti lähtövalmistelujen aloittamisen. Tankkauskiepsahdus oli venähtänyt kolmen vuorokauden mittaiseksi operaatioksi huoltoaseman pihalla. Laskevan auringon kaunistama tie kuljetti kohti pitkää Fraser-kanjonia. Viivästyksen seurauksena kuvausryhmän aikakin läheni loppuaan, eli pysähdyksille ja sivupoluille ei oikein ollut enää mahdollisuuksia. Quesnelissa GMC hyytyi uudelleen polttoainejärjestelmän pulmien takia.
"Viimeinen matkayö vietettiin preerian keskellä vanhasta lännenkaupungista löytyneessä Trailer Parkissa. Ylenpalttisen ystävällinen eurooppalaishenkinen isäntä soitti terassilla Mozartia. Kaikkialla oli kitsityyppisiä koristeita ja pittoreskeja kukkaistutuksia. Asukkaat myös tuijottelivat hieman hitaasti yhdessä asuntovaunussa majoittuvaa miesporukkaamme. Vasta aamulla havaitsimme paikan lipputangoissa liehuvat sateenkaariliput ja hassut hymiönaamat, joihin oli tussilla lisätty sänkiparrat. Kaksi vanhaa cowboyta käynnisteli Winnebagoaan ja naapurin naispari valmisti aamiaistaan tuijotellen meitä epäluuloisen oloisina. Olimme valinneet huomaamattamme tunnetun gay-parkin illan pimeydessä! Poistuimme ripeästi maantielle."
Reissun loppu alkoi lähestyä ja samalla lumihuippuinen erämaa oli saanut vaihtua lännenelokuvien maisemiin. Moottorinjäähdyttelytauolla matkaajat päätyivät ihmettelemään eräänlaista erämaan keidasta vieraillessaan Hil Top Gardensissa, jonka omistaja Mike Rice kertoi puutarhan sijaitsevan Kanadan kuumimmalla seudulla. Virkistävän tauon jälkeen porukka jatkoi ajoaan ja viimeinen vuoristotaival alkoi avautua edessä illan koittaessa. Hese oli saanut vinkkejä, ettei Hell's Gaten mutkaisia ja kilometrien pituisia nousuja kannattaisi lähteä auringon laskettua yrittämään. Alkava yö tarjosikin tiukkoja tilanteita ja täpäriä pelastumisia vuorten ja rotkojen välissä kapealla tiellä taiteillessa, mutta parin tunnin vuoristoratahöykytyksen jälkeen meno pikkuisen rauhoittui. Puolenyön jälkeen alkoi kiito kohti Vancouveria. Hese lopettelee matkakertomustaan selittämällä, miten päätyi lopulta Vancouverinsaarelle, vaikkakin onnistui pikkuisen eksymään Rhysin kaverin paikkaa etsiskellessään. Viimeisten mutkien väsyneet sekä herpaantuvaiset harhailut U-käännöksineen olivat kostautua, sillä rotkon ja kenties suuremmankin tuhon partaalla käväistiin pari sataa metriä ennen Deanin paikkaa. Pitkän ajourakan päätteeksi Hese kertoo jääneensä vielä ohjaamoon tunnelmoimaan ja jäähdyttelemään.
Matka- ja korjauskertomuksen lukemisen jälkeen elokuvan aikana syntyneet arvailut vahvistuivat, eli dokumentissa on ilmeisesti haluttu pikkuisen rajoittaa henkilöiden välillä syntyneitä kiistoja. Lisäksi Hesen juttuja lueskellessa vaikuttaa siltä, että tiukimmat vaaranpaikat tiellä ovat jääneet syystä tai toisesta dokumentista uupumaan ja elokuva antaa kenties matkasta pari astetta todellista leppoisamman ja helpomman kuvan. Kaikkea ei tietenkään yhteen teokseen saa mahtumaan ja tarinan sävyt muuttuvat kertojien mukana, mutta tiettyjä tapahtumia tekstimuodossa tavaillessa alkoi kyllä kuumotella, että jospa voisi kurkata sinne käyttämättä jääneen kuvamateriaalin arkistoon... Joka tapauksessa oheismateriaaliksi nämä Tolosen kirjoittamat sivut ovat erittäin kiehtovaa ja tapahtumia sekä tunnelmia syventävää selailtavaa. Tiedä sitten, onko suositeltavaa niitä ennakkoon lukea, sillä käytännössä elokuva ei sen jälkeen yllättämään pääse ja saattaa jopa tuntua laimeampana versiona pieneltä pettymykseltä. Elokuvasta kirjoitellessani kaipailin edes vähän taustaa Hesen unelmaprojektille ja olen edelleen sitä mieltä, että pienen siivun sisällyttäminen alkuun olisi ollut dokumentille eduksi.
No, tämä mainio lukutuokio toki jälkikäteen kysymyksiin mukavasti vastailee, vaikka ei sekään sentään ihan kaikkia toiveita täyttele. Pikkuisen puutteellisena näyttäytyy matkan loppuosuuden raportointi. Elokuvahan päätellään käytännössä pisteessä, jossa Hese pitkän korjausurakan lopuksi jättää huoltoaseman ja tuossa vaiheessa matkaa on vielä yli viidennes jäljellä. Siksipä tulikin toivottua, että raportissa näitä vaiheita tutkailtaisiin tarkemmin, mutta 20-sivuisesta kertomuksesta on huoltoasemaepisodin päätyttyä jäljellä enää yksi sivu, vaikka huikeita kokemuksia runsaasti myöhemminkin kertyi. Dokumentista ja yleisestikin tällaisista reissujutuista tykkäävälle nämä Tolosen tarinat ovat kuitenkin kaikkiaan mielenkiintoista ja innostavaakin tutkittavaa. Minusta nämä kirjoitukset olisivatkin olleet erinomaista lisämateriaalia levylle, jos sellainen olisi ollut mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti