Lomapäiviä Tenolla (Holiday at Teno)
Edellisen Lappi-iltaman päätteli Pohjola poroilla ajaa ja osittain samojen tekijöiden toimesta Tenoa lähdetään katsojalle esittelemään, sillä Aimo Jäderholm vastaa kuvista ja Yrjö Haapanen selostelee tapahtumia ja siinä samalla pyrkii tunnelmia kohottelemaan. Molempien ilmestymisvuodeksi on merkkailtu 1948, mutta aivan samaan aikaan kuvattuja eivät ainakaan ole, koska joella ollaan lomailemassa ilmeisesti kesän loppupuolella, mikä luultavasti onkin otollisempi vuodenaika lähteä Tenolle seikkailemaan. Kuviin tämä pohjolan mahtavaksi kulkuväyläksi hehkutettu joki saadaankin kimaltelemaan, mutta aivan heti ei nykäistä perämoottoria käyntiin.
Reissua lähdetään käynnistelemään pikkuisen etelämmästä, sillä Ivalossa odotellaan kalahulluja vieraita saapuviksi. Ehditäänpä kameralle järjestämään pikainen sidontanäytös, kun näppäräsorminen tyyppi koukun ympärille lohia houkuttelevia höyheniä nopsasti käärii ja selitelläänpä siinä muutenkin pintapuolisesti perhokalastuksen saloista. Pian päästäänkin autokuormaa kasailemaan ja isommalla porukalla hurautetaan kohti Suomen ja Norjan välillä virtailevaa lohijokea. Määränpääksi mainitaan Karigasniemi, jossa Olga Paltto matkalaiset majataloonsa mielellään ottaa. Kiirettä ja vilskettä riittää, sillä ennen venematkaa pitää monenlaisia valmistelujakin tehdä.
Lomailijoiden nökötellessä leveää jokea kiitävän veneen kyydissä, kertoilee Haapanen, että tyypillisesti tuolloin Tenolle suunnitellut veneet olivat 7-8 metriä pitkiä, mutta leveydeltään metrin luokkaa. Samalla muistutellaan, ettei Teno välttämättä aloittelevalle veneilijälle paras valinta harjoitteluun ole, sillä matala, kivinen ja paikoin vihastelevainenkin vesistö saattaa haasteelliseksikin heittäytyä. Lomapäiviä on tässäkin tapauksessa rajallisesti käytössä, joten kalastusretket venyvät pitkiksi. Loppupuolella nähdään vähän saaliin käsittelyä ja säilöntää sekä samalla mainostellaan lapinleukua puukkojen kirkkoherraksi. Noin kahdeksanminuuttista minidokumenttia lopetellaan lämmittämällä luita saunan löylyissä.
Jos aiempaan kolmikkoon vertailee, niin minusta Lomapäiviä Tenolla on tällaisena lyhyenä dokumenttina edeltäjiään eheämpi ja napakampi esitys. Hapuilua ja turhalta tuntuvaa tavaraa ei silmiin juurikaan eksy ja lähinnä onkin sitä mieltä, että alle kymmenen minuuttia on auttamatta liian vähän tällaiseen retkeen, mutta selostus toki rikastuttaa lyhyeksi jäävää reissua. Innostuessaan Haapanen juttelee sellaiseenkin tapaan, mikä ei välttämättä korrektin kielenkäytön seulaa läpäisisi, mutta enimmäkseen höpöttely on leppoisan maalailevaa tunnelmien luomista, vaikkakin välillä asiapitoisempaakin tarinaa tulee. Kuvien ja näkymien suhteen aihetta kitisemiselle ei paljoa löydy, vaikka onhan pohjoisia maisemia toki komeammissakin otoksissa tullut nähtyä, mutta hyvä näinkin ja ilokseen tällaista ruudultakin vilkuilee ja toivottavasti piakkoin taas paikan päältäkin.
Tähän väliin sopiikin tuikata häpeilemätöntä matkailumainosta:
"Muitakin nähtävyyksiä tien varrelta löytyy. Seitalassa Sieiddenjunnin kivikkoisessa ja jyrkässä rinteessä sijaitsevan seitakiven lounaispäässä on lähes miehenmentävä onkalo, johon uhrilahjat on asetettu. Paikoin laakson rinteet nousevat jyrkkinä joesta. Toisaalla taas tunturien jyrkät rinteet ovat vetäytyneet kauemmaksi joesta ja jokivarteen levittäytyy tasanne, jonne on asettunut jokunen asumus tai kokonainen kylä.
Matkalla Karigasniemestä Utsjoelle sijaitsevat pienet saamelaiskylät Rovisuvanto, Outakoski, Dálvadas ja Nuvvus sekä kolme pyhää Ailigastunturia; Karigasniemessä, Nuvvuksessa ja Utsjoella. Jyrkkäseinäiselle Nuvvus-Ailigas-tunturille kipuaminen kannattaa, maisemat Tenojokilaaksoon ovat henkeä salpaavat. Joki kiemurtelee hopeisena nauhana ja tuuheat koivikot antavat rinteille vehmaan leiman.
– Ihan poikkeuksetta jokainen muualta tullut, joka on tuon tien kyydissäni istunut, on sanonut nähneensä Suomen kauneimman tien. Niin itsekin ajattelin ensimmäisen kerran tietä ajaessani, Juha jatkaa ja varmasti tietää, mistä puhuu. Vuodesta 1976 lähtien DJ Jupena ympäri Suomen keikkaillut mies on nähnyt maiseman jos toisenkin.
– Näin pitkänä jatkuvaa jokivartta en kuitenkaan ole nähnyt missään muualla. Utsjoelle ja Nuorgamiin ajaessa maisema loivenee ja madaltuu, mutta näkymät ovat yhä huikeat. Useat meiltä lähtevät matkailijat ajavatkin Utsjoen kirkonkylän kautta etelään, vaikka Karigasniemi–Kaamasen reitti olisi 70 kilometriä lyhyempi."
Suomen kaunein tie
Muuta selailtavaa aiheesta, seudusta ja elokuvasta:
Karigasniemi
Teno
Lomapäiviä Tenolla
Kolmen valtakunnan Lappia
Osittain samalla porukalla jatketaan, kun ohjelmistoon vaihtuu vuonna 1949 ilmestynyt dokumentti. Haapanen edelleen selostamossa tunnelmoi ja Jäderholm taikoo ihmeteltäväksi ihastuttavaa kuvitusta. Edellisessä jokireissussa oli kyse enemmän kalastukseen liittyvästä pohjoisen turismista, mutta tässä tapauksessa matkailuvalttina toimivat haltioittavat maisemat. Alkukuvissa nähdäänkin inspiroituneita taidemaalareita, jotka pohjoisen tunturiluontoa yrittävät tauluihinsa taltioida. Samalla Haapanen kertoilee, että Lappiin suuntautuva vapaa-ajan reissailu on ollut kasvussa ja uusia majoitustiloja on enemmänkin rakenneltu, mutta kasvaneesta suosiosta huolimatta sekä sisä- että ulkotiloissa saa edelleen omasta rauhasta ja hiljaisuudesta nauttia. Pikaisesti ehditäänkin kurkkaamaan, miltä erään hotellin tiloissa näyttää.
Pohjoiset tiet kuljettelevat naapurimaidenkin puolelle ja kuvissa vilahtelee pieniä sekä hiljaisia kyliä. Välillä veneeseenkin hetkiseksi loikataan ja nämä pätkät muistuttavat kyllä hyvinkin paljon edellisestä dokumentista, mutta eipä se suuremmin haittaa. Kertoja muistuttelee, että vaikka kultasaalista ei huuhtojan hyppysiin jäisikään, niin siitä huolimatta kotiin palaillessa lähtee mukaan lähes väkisinkin lumoava eräelämys. Tässäkään tapauksessa aikaa ihmettelyyn ei ole kahdeksaa minuuttia enempää, eli pitkään ei malteta paikoillaan pysyä ja otokset ovatkin lyhyitä ja lopun lähestyessä maisemakuvien esittely lisääntyy.
Näyttävimmät paikat löydetään pitkälti Norjan puolelta pyöreämpien tunturien vaihtuessa terävämpiin huippuihin. Näitä vilkuillessa kertojakin yltyy hehkuttelemaan, että näillä seuduilla meri ja maa toisistaan varsin majesteettisella tavalla erkanevat. Höpötelläänpä myös, että kulkeva aikakin kokonaan pääsee unohtumaan vuoristoteillä retkeillessä, minkä helposti allekirjoittaakin. Teistä ei hirmuisesti kuvaa tarjota, mutta parin otoksen perusteella 1940-luvun lopussa kamalan kapeille ja muutenkin kunnoltaan kyseenalaisille reiteille ei ainakaan holtittomasti tahtoisi hurjastelemaan. Jyrkänteet näyttävät olevan kovin lähellä ja turvakaiteiden virkaa toimittavat kivetkin hieman epäilyttävät.
Selkeä tarina jää tosiaan tässä dokumentissa vähemmälle huomiolle, kunhan reissaillaan komeissa maisemissa ja höpötellään mukavia siinä sivussa. Sanoisinkin, että Kolmen valtakunnan Lappia on toistaiseksi nähdyistä upeinta katseltavaa, ja niinpä pikauusinnankin pyöräytin perään. Kaikkiaan mukavaa tunnelmointia sekä sanoin että kuvin, eikä lainkaan haittaa, vaikka välillä ylistelyt yltyvätkin. Tiedä sitten, onko tämä niinkään hyvää lääkettä Lappi-kaipuuseen, sillä tuntuu ennemmin lisäilevän matkailuhaluja, mutta talvisen vuorireissailun sijaan tyydyin kuitenkin kertailemaan taannoisia käväisyjä: Pako pohjoiseen ja Paluu pohjoisesta. Mikään hirmuisen asiapitoinen tämä dokumentti ei ole, mutta maukas tunnelmapala kuitenkin.
Kolmen valtakunnan Lappia
Suomen pohjoisin kylä (The Northernmost Village in Finland)
Tämänkertaisen kolmikon täydentävä pätkä vie katsojan samoille seuduille kuin pari aiempaakin, sillä Teno lähellä virtailee ja Norjan rajakin siten ihan vieressä on. Samalla vuosikymmenkin ja osittain tekijäryhmäkin vaihtuu, sillä ilmestymisvuodeksi on merkitty 1955 ja ohjaajana sekä käsikirjoittajana toimii Jorma Heinonen. Elonetin mukaan Heinoselle ei mittavampaa elokuvauraa muodostunut, sillä toiseksi ja samalla viimeiseksi teokseksi on kirjattu samana vuonna tehty Tunturimaan talviviljaa, jonka Heinonen on käsikirjoittanut. Haapasen tilalle selostamoon siirtyy Reino Hirviseppä, mutta kuvaajana jatkaa Aimo Jäderholm. Kestoltaan tämän iltaman lopettelunumeroksi valikoitunut dokumentti on kolmikon mittavin 11 minuutillaan, mutta eipä vieläkään mitään eepoksia ole lähdetty tehtailemaan.
Nimikkokylänä siis toimii aivan Norjan läheisyydessä oleva Nuorgam, josta raja-asema löytyykin ja tutustuminen aloitetaan ottamalla etäämmältä luminen yleissilmäys paikkaan. Edellisessäkin dokumentissa toki oli vuorien huipuilla havaittavissa lunta ja jäätä, mutta tässä laitetaan taas talvivaihde kunnolla päälle. Mitään täysin kattavaa kierrosta Nuorgamiin ei ole luvassa, mutta kaupan pihalla ehditään pyörähtämään, rajavartiolaitoksen toimintaa kurkkaamaan ja kansaa puoleensa vetävää kaunista kivikirkkoakin vilkaisemaan. Kylän upouusi kansakoulu saa kehut komeimpana rakennuksena ja Suomen pohjoisimman talon maininta menee Rajalalle. Rakennuksia sinänsä riittää, mutta kuvaukset keskittyvät pääasiassa ulkotiloihin, eikä pirteissä pistäydytä.
Kertoja mainitsee, että 1900-luvun puoliväliin mennessä kaukana pohjoisessa sijaitseva Nuorgam ei enää niin eristyksissä muusta maailmasta ollut ja elintasokin oli lähtenyt nousuun. Kulkuyhteydet olivat toki parantuneet, mutta välimatkat edelleen pitkiä, mitä havainnollistetaan selittämällä, että päärakennuksiin käytettävä puutavara piti tuoda satojen kilometrien matkojen takaa. Näinpä ulkorakennuksia väsäiltiinkin usein jokseenkin toislaatuisesta materiaalista. Läheisissä maastoissa laudaksi kelpaavaa puuta kasvoi kovin rajallisesti ja usein polttopuitakin piti keräillä niin laajalta alueelta ja pitkän matkan takaa, että talvipäivässä riitti valoa vain yhden hevoskuorman kuljettamiseen.
Runsaasta kymmenestä minuutista lohkaistaan kohtalainen pala pohjoisen elämäntavan esittelyyn, vaikka selviö liekin, että näissä puitteissa syvällisempiin selvityksiin ei ole mahdollisuutta. Talvirehua täytyy tarkasti keräillä ja kotimatkallakin pitää ajurin varoa, etteivät naapuritalojen lammaslaumat ehdi reestä kaikkia heiniä haukkaamaan ja hotkimaan. Jäällä käväistään pikaisesti pilkkimässä ja kertoja muistuttelee, että 30-40 asteen pakkaset tähänkin toimintaan lisähaasteensa tuovat. Metsästysmailta etsitään sitä talviviljaa ja lopuksi tarkastellaan, miten isompaa porolaumaa siirrellään. Selostuksessa mainitaan myös, että alle sata vuotta aiemmin ensimmäiset hevoset olivat Utsjoen seudulle ilmestyneet ja sittemmin yleistyneet melko nopeasti. Tämän kehityksen seurauksena porot olivatkin vähitellen siirtyneet erämaiden taipaleille, kun "kaupunkiajoja" alettiin hevosavusteisesti hoitamaan. Rajallisessa kestossaan Suomen pohjoisin kylä onnistuu minusta tarjoamaan mukavan palasen silloisesta elämänmenosta ja samalla se liikuskelee enemmän asialinjalla kuin lähtisi maalailevampaa sanailua kohti seikkailemaan. Vaikka miksikään tiukaksi faktatulitukseksi ei riehaannutakaan, niin mieltää tämänkin helposti melko antoisaksi toviksi.
Suomen pohjoisin kylä (Elonet)
Suomen pohjoisin kylä (IMDB)
Nuorgam
Utsjoki
Yhteiskestoltaan noin 27-minuuttinen nippu onkin mielestäni järjestään edellistä valikoimaa sujuvampaa, näyttävämpää ja kiehtovampaa katseltavaa. Jokaisen kohdalla jää lähinnä odottamaan, että jatkuisipa vielä, mitä voinee hyvänä merkkinä pitää, ja onhan näitä onneksi tässäkin kokoelmassa seitsemän kappaletta jäljellä. Jos edellinen kolmikko jätti paikoin kohtalaisen valjut vaikutelmat, niin enää ei tarvitse sellaisia juurikaan napista, vaan innolla odottelee, että millaisia seikkailuja seuraavaksi saakaan nähtäväkseen. Ensimmäisen Lappi-koosteen yhteydessä unohdin mainita, että levyltä löytyvät tosiaan tekstitysvaihtoehdot suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi, jos sellaisia kaipailee. Seuraavaksi taas jotakin muuta, mutta eiköhän tämänkin paketin pariin palaaminen ennen pitkää ajankohtaiseksi jälleen tule...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti