Steve Martin, joka on itse tämän hömpötyksen kynäillytkin, ei valitettavasti omiin koomikkosuosikkeihin ole oikein missään vaiheessa kuulunut. Sen myönnän, että useita hyviä tai vähintään ihan kivoja elokuvia olen onnistunut häneltä näkemään. Kuitenkin ne kiusoittelevimmin kutkuttelevat tapaukset antavat itseään odotella, enkä oikein usko, että L.A. Story sellaiseksi uusintakatselun myötä kohoaa.
Kalifornian aurinkoisemmat näkymät kutsuvat houkuttelevasti alkutekstijakson käynnistyessä. Ilmeisesti pientä nyökkäystä on havaittavissa Fellinin klassikon suuntaan, kun nakkisämpylä taivaalla lentelee ja muutenkin elo vaikuttaa ihanalta. Polskimista, suihkuavaa vettä, omalaatuista taidetta ja kaikkea muutakin mukavaa näissä ensimmäisissä hyväntuulisissa kuvissa vilahtelee.
Sitten onkin aika antaa kertojavuoro Harris Telemacherille (Steve Martin), joka omien sanojensa mukaan on seitsemän kuvitellun sydänkohtauksen mies. Elämäntapa vaikuttaakin pikkuisen stressaavalta, sillä jo aamuisten arkiongelmien parissa tekee tiukkaa. Ruuhkapulmat vaativat luovaa ratkontaa ja niinpä sitä kaahotetaan vähän kyseenalaisia reittejä kohti työpaikkaa.
Leipätyökseen Telemacher tekee väkinäisen kahjoja sääraportteja televisiossa. Säheltävä sekä koheltava vekkuli säämies viuhtoo kameran edessä minkä jaksaa, mutta joidenkin mielestä miekkosen möykkä on liian älykästä, eikä tarpeeksi kahjoa. Telemacher ei kritiikistä turhia stressaile, mutta haikailee kyllä niistä hommista ennemmin vaikkapa uutisankkurin penkille.
Jos töissä pikkuisen tökkii, niin samaa vaivaa on havaittavissa yksityiselämän puolella. Suhteesta voisi sanoa, etteipä se oikein lämpöä ja rakkautta hehku. Erinäisiä menoja kyllä kalenterintäytteeksi löytyy, mutta eivät sellaiset juuri tunnu Telemacherille niin mielekästä ajankulua olevan. Jälleen pitäisi iltaa lähteä ystävien/tuttavien kanssa istuskelemaan.
Mielenkiinto näyttääkin kohoavan merkittävästi, kun samoihin juhliin ulkopuolisena vieraana saapuu Sara (Victoria Tennant). Hän on tullut vierailemaan Lontoosta tehdäkseen jutun kaupungista lehteen. Kohtaaminen jää lyhyeksi, mutta vetovoimaa vaikuttaisi molemmista suunnista löytyvän. No, jotta suhdekiemuroita saataisiin sotkuisemmiksi väänneltyä, niin Telemacherin tielle tupsahtaa myös Sarah Jessica Parkerin esittämä Sandy.
Sara sattuu näkemään yhden Harrisin sääraportin ja tahtoo tätä haastatella juttuaan varten. Asiat alkaavatkin edetä toiseen ja kolmanteen, mutta niitä muita esteitä edelleen löytyy. Kiemuraisia pähkäiltäviä yrittää helpottaa moottoritien varrelta löytyvä suurempi tiedotuskyltti, jolta Harris saa neuvoja. Silloin tällöin hieman hankalasti tulkittavia sellaisia, mutta kuitenkin. Jää nähtäväksi saadaanko näillä avuilla suhteet sujumaan, vai meneekö pahemman kerran pieleen...
Martin on kynäillyt Los Angelesille sydämellisen ja naljailuistaan huolimatta kiltihkön irvailun. Samalla pintaliitoisempaan elämäntyyliin viehättyneet asukkaat saavat oman osansa pilkasta. Näin runsaat 20 vuotta myöhemmin suuri osa esitellyistä vaihtelevista villityksistä on tullut ja mennyt ja osa kai ehtinyt toistamiseenkin nousemaan. Siinä mielessä ei oikein voi väittää, että näiden ohimenevyys nakertaisi elokuvalta jotakin pois, eiköhän se lähinnä toimi tarinan eduksi.
Vitsailun määrään liittyen en ainakaan napisemaan lähtisi, sillä runsas 90-minuuttinen on siinä mielessä varsin piukkaan ahdettu. Ennemmin se laatu tässäkin tapauksessa aiheuttaa sellaisia ajatuksia, että olisihan hieman keskinkertaisempaa juttua voinut poiskin karsia. Tietenkin mukaan mahtuu hyvää ja hymyilyttävääkin sanailua, jota kyllä tahtoo arvostaa.
Jos osa jutuista on puolihuolimattomasti elokuvaan huitaistu, niin joistakin taas huokuu pienoinen yliyrittämisen väkinäisyys. Muutamia liioittelevimpia pätkiä katsellessa naurahdukset kauas jäävät ja mielessään lähinnä toteaa, että sellaista. Tai sitten kasvot hakevat vastaavanlaista ilmettä kuin Richard E. Grant alapuolella esittelee... Esimerkkinä vaikka metsästyskauden avaus moottoriteillä.
Aihepiiri toki on otollinen, mitä tulee kameoihin ja muihin samankaltaisiin tunnetumpien näyttelijöiden lyhyisiin näyttäytymisiin. Kaikkia en varmaan osaisi edes luetella, eikä sellaisessa järkeä olisikaan. Mitä näin jälkikäteen muistelee, niin parhaiten mieleen taisivat jäädä Patrick Stewart tiukkana luottotietoja tivaavana setänä, Rick Moranis haudankaivajana ja Chevy Chase julmaa kohtelua harmittelevana asiakkaana. Sitä en lähde hehkuttamaan, että nämä pikaiset vilahtamiset mitään suurempaa lisäarvoa elokuvalle toisivat. Toisaalta sopinee sanoa, etten yleensäkään kameoista hirveämmin hihku, vaan melko harvassa ovat sellaiset, jotka oikeasti onnistuneilta tuntuvat.
Pikainen silmäys Martinin filmografiaan osoittaa, että tahti elokuvien suhteen on huomattavasti hidastunut iän lisääntyessä. Suosikkikoomikkojeni joukkoon Martin ei tosiaan ole ikinä sopinut, eikä tämäkään uusinta häntä sinne nostele. Toisaalta enpä vihamiehiinkään tunnusta kuuluvani, vaan kyllähän monesti Steve on onnistunut hymyjä nostattelemaan. Jokin hänen elokuvissaan yleensä vain laittaa sen verran vastaan, ettei niistä täysillä nauttimaan pysty. Yrityksistä en aio luopua, sillä pari kehutumpaa ja kauan kauan sitten katseltua elokuvaa huutaa uusintaa ja kokonaan näkemättömienkin joukosta kiinnostavia juttuja löytyy jonkin verran.
Vähän villinä ja viekoittelevana esiintyvä sekä pyörähtelevä Parker ilmeisesti koki tämän elokuvan porttina toisenlaisiin rooleihin. IMDB tietää kertoa Parkerin olevan sitä mieltä, että aiemmin oli tarjolla hiljaisemman hissukan osasia, mutta myöhemmin alkoi tulla tarjouksia räväkämpiin vetoihin. Hyvä se kai, jos halutunlaista uranostetta ilmeni.
Koska kuitenkin romanttista komediaa on tahdottu tehdä, niin ei liene liikaa toivottu, että sekin puoli sydäntä lämmittelisi. Pari sivuhaaraa tässä mielessä on toki tarkoituksellakin jätetty viileämmiksi. Harmi vain, ettei sen oikean kohdalle osuessakaan katsomossa lämpötilat sanottavammin pääse nousemaan. Martinin vastanäyttelijä toimiva Tennant oli tuolloin hänen vaimonsa. Liekö sitten vika silmissä omissa, sillä mistään suuremmasta ruutukemioiden kohtaamisesta ei mielestäni ole kyse. Selvästi yritetään vähän koskettavuuttakin mukaan heittää loppupuolella, mutta ei oikein irtoa kosteutta silmäkulmiin. Ei ilosta, eikä surusta.
Tekisi ainakin pikkuisen mieli väittää, että alkutekstijakso on elokuvan onnistunein osio. Se lupailee toki sellaista pienoista pilkkailua, mitä elokuva myöhemmin tarjoileekin, mutta samalla lämpimänä hehkuvaa elelyn iloa, joka jääkin valitettavasti vähemmälle. Sellaiset tuokiot unohdetaan taka-alalle pikkukivan hassuttelun ja vitsailun saadessa päähuomion. Hivenen harmi näin, sillä noista jälkimmäisistä kyllä olisi sitä karsittavaakin löytynyt. Ohilyöntejä kertyy runsaasti, mutta se on ihan ymmärrettävää tahdin ollessa näinkin reipas. L.A. Story onkin ihan kiva ja kelvollinen iltaviihdyke ja toiminee väliaikaisena lääkkeenä kamppailussa tylsämielisyyttä vastaan, mutta etenkin romanttisena komediana sen verran toivottavaa jälkeensä jättävä, ettei siitä hurjan tohkeissaan osaa millään olla.
L.A. Story (1991) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti