A Walk to Remember on omien havaintojen perusteella kerännyt kivasti kehuja ja moni taitaakin sen Nicholas Sparksin kirjojen pohjalta tehtyjen elokuvien joukon paremmalle puolelle sijoitella. Varsin rohkaisevaa ainakin etukäteen, sillä muutama on aiemmin tullut nähtyä ja erityisen heikkoja esityksiä ei ole vastaan ilmestynyt. Siispä siis toiveikkain mielin muistojen polkuja tästä talsimaan...
Reipas rytmi antaa vauhtia Beaufortin pikkukaupungin nuorison illanvietolle. On kokoonnuttu jonnekin teollisuusalueen laitamille. Jutut ovat hieman levottomiakin, kun kaveriporukka odottelee uutta tyyppiä paikalle saapuvaksi. Osa tosin epäilee, uskaltaakohan kyseinen henkilö ikinä paikalle ilmestyä.
Niinpä vain hän pikkuisen myöhässä autoilee muiden luo. Luvassa olisi eräänlainen haaste ennen kuin voidaan ryhmän jäseneksi kelpuuttaa. Loikkaa uhkarohkeaa vaaditaan, korkeuksista tummiin vesiin olisi ajatuksena. Mukaan "hyppytorniin" rohkaisuksi lähtee Landon Carter (Shane West) ja kyllähän toinen muiden yllyttämänä sieltä melko nopeasti alas molskahtaa.
Jälkiseuraamukset eivät olekaan niin miellyttäviä, vaan pahalta näyttää toisen jäädessä veteen kellumaan. Landon sukeltaa perään ja vartijan hälyttämä virkavalta kovaa vauhtia paikalle kaahailee. Muu porukka ehtii pakenemaan, mutta Landon ei aivan yhtä ripeästi ole liikkeellä. Yrittää toki partioautoa karkuun, mutta se pakomatka töksähtää pikaiseen päätökseen ja sanomista tulee.
Onni onnettomuudessa on, ettei loikkaaja hengestään joudu luopumaan, vaikka kuntoutukseen päätyykin. Landonkin luovalla tarinankerronnalla selviää ilman virallisia sanktioita. Koulun rehtori kuitenkin päättää asettaa tiettyjä seuraamuksia nuorelle hurjalle. Landonin pitää osallistua siivoushommiin, käydä lauantaisin sisarkoululla tukiopettamassa ja kirjautua näyttelyporukkaan. Mikään näistä ei sanottavammin innosta häntä, mutta pakko se sitten on. Loistava tilaisuus tutustua toisenlaiseen vapaa-ajanviettoon voikin olla juuri sellainen, vaikka ei aivan heti siltä tuntuisikaan.
"We've had all the same classes in the same school since kindergarten. Why you're Jamie Sullivan. You sit at lunch table 7. Which isn't exactly the reject table, but is definitely in self exile territory. You have exactly one sweater. You like to look at your feet when you walk. Oh, oh, and yeah, for fun, you like to tutor on weekends and hang out with the cool kids from "Stars and Planets." Now how does that sound?"
"Thoroughly predictable, nothing I haven't heard before."
Näissä samoissa puuhissa viihtyy ihan omasta tahdostaan samalla luokalla opiskeleva Jamie Sullivan (Mandy Moore). Erilaiset ystäväpiirit ja harrastukset ovat tehokkaasti pitäneet toisensa lapsuudesta saakka tunteneen parin erillään. Jamie ei mikään suosituin tyttö koulussaan ole, mutta niinpä vain alkaa Landon jossakin määrin hänestä kiinnostumaan. Viehätystä lisää se, ettei toinen tunnu paljoakaan välittävän siitä, mitä muut mahtavat ajatella hänestä.
Tätä varovaisesti alkavaa ystävyyttä ei aivan joka puolelta kovin suopein silmin katsella. Kaupungissa pappina toimiva Jamien isä (Peter Coyote) ei ole lainkaan innoissaan siitä, että nuori huligaani alkaa viettää enenevissä määrin aikaa tyttären seurassa. Landonin vanhat kaverit taas haluavat omat esteensä ystävyyden poluille laittaa. Etenkin entinen tyttöystävä on kovinkin kateellinen Jamielle. Ilman huutoa, itkua ja fyysisempää kolahtelua ei näiden sotkujen selvittelystä päästäkään...
Onhan elokuvan alkupuolellakin särmää ja surua, mutta kun odotteli sitä haikeutta ja kyynelehtivää menoa, niin vaivihkaa tuudittautui sellaiseen tilaan, että viimeisen kolmanneksen kuviot onnistuivat synkemmillä suunnillaan yllättämään, kun murheet suuremmat esille kaivellaan.
Niiskutuselokuvana A Walk to Remember täyttää etenkin viimeisen kolmanneksen ansiosta sille etukäteen asetetut toivomukset. Tuli siis todettua, että kyynelkanavat edelleen tarvittaessa toimivat. Haikeutta lisäsi vielä se, kun luki, että näillä ikävämmän käänteen saavilla tapahtumilla on hyvinkin todellista pohjaa kirjailijan oman elämän puolella.
A Walk to Remember vaikuttaisi olevan sellainen elokuva, joka selkeästi jakaa yleisön ja ammattikriitikot eri leireihin. Esimerkiksi IMDB:n puolella käyttäjien arvioista summailtu pistekeskiarvo on tällä hetkellä 7,4/10, mutta kriitikoiden arvioista koostettu vastaava osoittaa lukemaa 35/100. Pikkuisen näkemykset siis eroavat näin karkeasti jaettuna.
Onhan tämä kieltämättä sellainen elokuva, että helppohan sitä olisi nuijia maanrakoon, jos ilkeälle tuulelle sattuisi. Rehellisenä nyyhkytuokiona kuitenkin sen verran vetoava, että taidanpa loikata ennemmin sinne kehuvien joukkoon ja muistella tätä positiivisella tavalla haikeaa elokuvaa lämpöisellä mielellä.
"Now she's got you listening to her people music?"
"Okay... her people?"
"Yeah. Her...uh, bible-hugging, crucifix-wearing, honk-if-you-love-Jesus-people."
Lieköhän niin, että mukana voimakkaasti kulkeva kristillinen henki on toiminut punaisena vaatteena joidenkin silmille? Tällä kerralla kiihkouskovaisuudet on unohdettu jonnekin ja keskitytään siihen rakkauteen ja uusien mahdollisuuksien antamiseen kadotuksista ja sellaisista paasaamisen sijaan. Myötätuntoa ja uuden tilaisuuden tarjoamista joutuu/saa useampikin hahmo rinnastaan kaivella. Näitä lämmintä sanottavaa hiljaisesti julistavia herkkiä hetkiä katsomon puolellekin kivasti välittyy.
Toisenlaistakin innostusta saadaan aikaan musikaalien maailmaan tapahtuvan lyhyen kurkistuksen kautta. Tokihan Moore ehtii laulelemaan jo alun kirkkokuorossa, mutta myöhemmin päästään rikosaiheisen näytelmän pariin. Yleisen kiinnostuksen puutteen ja kehnojen vuorosanojen nihkeyttämä Landonkin alkaa asiasta innostumaan vähitellen. Kyseinen tarinakin karkaa käsikirjoituksen toiselle puolen, kun pääpari omiaan lisäilee vauhtiin päästessään. Kun ei ole tullut hetkeen musikaaleja tuijoteltua, niin tällainen lyhyt maistiainenkin onnistuu sykähdyttämään. Kieltämättä olisi mielellään katsellut parikin laulunumeroa Moorelta enemmän, mutta eipä voi mitään. Luulisin, että kokoelman kätköistä helpotusta löytyy, jos kaipuu laulelujen pariin oikein hirmuiseksi yltyy. Hmmm...mitenköhän Sparksin kirjaan pohjaava The Last Song mahtaisi tässä mielessä toimia? Sattuupa olemaan tuolla jossakin valmiina omaa hetkeään odottelemassa...
Sparksin tekstien pohjalta on tosiaan ehtinyt ilmestymään yhdeksän elokuvaa ja näyttäisi siltä, että parin verran on lisää luvassa läheisessä tulevaisuudessa. Itse olen nyt neljä näitä vilkuillut. Järjestys voisi yhden katselun perusteella olla seuraavanlainen: The Notebook, A Walk to Remember, Nights in Rodanthe ja Dear John. Listan ensimmäinen näistä on selkeästi voimakkaimman vaikutuksen jättänyt, vaikka sinänsä samojen asioiden parissa siinäkin pyöritään.
Näiden nähtyjen perusteella uskaltanee odottaa, että lopuistakin saattaisi löytyä lämpöisiä rakkaustarinoita, joihin aletaan hieman liian varhain ja runsain mitoin haikeutta ja murhetta huiskimaan, ongelmallisia suhteita isiin, vaikeita valintoja sekä mahdollisesti niitä kauniita merellisiä rantamaisemia kaukana suurimmista vilskeistä. Vielä ei ole kyllästymistä päässyt syntymään, koska tauot näiden katselujen välillä ovat venähdelleet.
Mitään Sparks-maratonia en kuitenkaan suosittelisi, sillä tiettyjen teemojen toistuvuus saattaisi pikkuisen rasittaa. Muutenkin voisi olla sydänparalle kohtuuttoman kova koetus ja silmät itketty punaisiksi parin viikon ajaksi, jos useamman tunnin näitä peräkkäin seurailisi. Eipä-ei siis lähdetä sellaista toteuttelemaan missään nimessä. Jatkosuunnitelmissa on ainakin se jo ostettu The Last Song. Lasse Hallströmin ohjaama Safe Haven kuuluu ehdottomasti myös katselulistalle. Uskaltaisikohan sitä luvata jo vähitellen, että jonkin Sparksin kirjankin lukisi? No, omat lukutottumukset yleensä suuntaavat toisenlaisten aiheiden pariin ja muutenkin tykkäilen enemmän kokea nyyhkyilyt elokuvaversioina. Sellaista rajoittunutta rajallisuutta...
"Without suffering there would be no compassion."
A Walk to Remember ei mikään virheetön suoritus ole. Moniakin juttuja kelaillaan ohi vähän puolihuolimattomasti, mutta sen ymmärtää, että on haluttu enemmän pääpariin keskittyä. Heidän välillään onkin paikoin oikein somaa herkistelyä ja sitten vastapainoksi sydäntä kurittelevaa koettelemusta, kun raskaita osia kovin nuorille jaellaan. Nämä puolet elokuvassa vetoavatkin siinä määrin voimakkaasti, ettei oikein ole innostusta lähteä heikkouksia kattavammin penkomaan. Mitä odotuksiin tulee, niin yhtään ei tarvinnut pettyä, vaan väittäisinpä oikein suositeltavaksi katseltavaksi, jos riipaiseva nuorisoromanssi yhtään innostaa. Tarkoituksena ei ole onneksi ollut katsojaa aivan alakuloiseksi masentaa, vaan murheen hetkilläkin muistutella elämän paremmista puolista. Hyvä niin!
A Walk to Remember (2002) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti