Tietynlainen hykerryttävä hölmöys on joidenkin elokuvien kohdalla ehdoton vahvuus ja niinpä vain on tämänkin tapauksen suhteen asioiden laita. Vaikka tästä puolesta ei niin välittäisikään, niin väittäisin, että On Deadly Ground pitää myös sisällään sen verran sujuvaa ja kovaakin toimintaa, että elokuvasta pystyy ihan senkin ansiosta kohtalaisesti innostumaan.
Viimeksi tuli katseltua, miten Sean Connery yritti auttaa ihmiskuntaa parantavilla käsillään elokuvassa Medicine Man. Tässäpä taas hapsutakkinen sateenkaarisoturi pyrkii samaan jaloon päämäärään. Hieman erilaiset menetelmät toki ovat käytössä, sillä Seagal uskoo enemmän satuttavien käsien voimaan. No, kaipa sekin tietynlainen tie toivottuun tulokseen lie...
Komea kotka kirkaisee kameran vauhtiin liitelemään Alaskan kauniiden näkymien ylle. Koskemattomalta vaikuttava luonto vaihtuu vauhdilla katastrofikuviin, kun siellä jossakin öljytorni leimuaa liekeissä mustaa savua taivaalle tunkien. Paniikki tuntuu valtaavan mieliä asioiden mennessä pieleen, mutta eipä hätää, sillä kopteri kiikuttaa paikalle pelkäämättömän pelastajan.
Seagal onkin onnistunut luomaan itselleen loistavan sankariastelun elokuvaansa. Sikaria siinä tuleen tuikkaillaan ja otetaan kylmän viileä vilkaisu roihuavaan tilanteeseen. Kamppeet päälle ja lyhyen rupattelun jälkeen Forrest Taft (Seagal) jo määrätietoisin askelin tarpookin liekkejä päin. Toki ehditään ottaa pieni poseeraus suuren posauksen edessä. Näinpä jo ennen kymmentä minuuttia tietääkin jonkinlaista mahtavuutta katselevansa.
Forrestin kaveri Hugh (Richard Hamilton) epäilee, että aiemmin hyvä mies on myynyt omatuntonsa suurista seteleistä ja katselee muualle, vaikka vakavia ongelmia on tiedossa. Hugh on sitä mieltä, että yhtiö käyttää suurprojektissaan tietoisesti kolmannen luokan osia, jotka eivät tulisi kestämään, vaan tuloksena olisi hirvittävä öljykatastrofi Alaskan luonnolle. Kyllähän siinä Forrestillakin alkaa tiettyjä epäilyksiä heräilemään, mutta pomo Jennings (Michael Caine) vakuuttelee, että viimeisimmässäkin palossa oli kyse inhimillisestä erehdyksestä. Miten sitten lie...?
"I'll play your game afterwards if I'm still standing. 'Cause I might not be. 'Cause you're a tough guy, you're a man, and you've got big balls."
Pikkuisen myöhemmin seuraileva baarikohtaus vahvistelee eräänlaisen erinomaisuuden tunnetta. Siellä erästä poloista suurikokoisen kiusanhengen toimesta kovin kohdellaan. Erehtyypä kyseinen surkimus kerjäilemään rähinää aivan väärältä vekkulilta. Voi voi voi...kyllähän sitä toki saa, kunhan sinnikkäästi pyytää. Aiemmin tuli Jackie Chanin ja kumppaneiden kanssa iloteltua kepeämmän saluunarähistelyn tuoksinnassa. Seagalin kaava kuitenkin on suoraviivaisempi ja tylympi, kun hän alkaa laittaa äreitä öljymiehiä lattiaa ihmettelemään. Useammallekin tuntuu syntyvän sellaisiakin parannusta kaipailevia vammoja, että tuskin ilman lääkäriä selvitään, kun Seagal osaamistaan hieman esittelee. Seagalin lähestymistapa siis selvästikin tarkoituksensa ajaa, eipä siinä mitään. Kohtauksen lopetuskin on varsin muistettava, kun udellaan, mitä se lopulta vaatii, jotta saataisiin niitä ihmisen perustuksia parempaan suuntaan väänneltyä. Näin on jälleen yksi ongelma korjattu rajulla väkivallalla ja maailmaa hivutettu sen myötä pikkuisen parempaan suuntaan. Nämä Steven-sedän kovin käsin jakelemat oppitunnit eivät välttämättä ole aivan sellaisia, että laajempaa hyväksyntää keräisivät, mutta mitäpä siitä...
"What does it take to change the essence of a man?"
Siinä nujakoinnin ja käytöstapojen opettelun jälkitunnelmissa Forrestille kerrotaan, että hän olisi suuntaamassa mystiselle matkalle. Forrest itse pitää tällaisia hömpähtävinä horinoina, mutta aloittaapa toisenlaisen matkan työnantajansa hieman arkaluonteisempiin tiedostoihin. Sieltä löytyykin jotakin sellaista, mikä olisi hyvä jäädä näkemättä, noin terveyden ja yleensäkin elelyn jatkamisen kannalta. Tehty mikä tehty ja nähty mikä nähty. Näin Forrest järjestää itsensä Jenningsin listalle, jonne on koottu henkilöitä, jotka olisi mukava saada päiviltä lähitulevaisuudessa.
Jenningsin listalla ikävien ja kiusallisten ongelmien numero ykkösenä pyörii kuitenkin Hugh, jonka mökille pari vähemmän hyväntahtoista vierasta lähteekin käväisemään. Neuvotteluja ei kovin suopeassa hengessä käydä, vaan ensin murjotaan sormia ja sitten vähän muutakin, kun yhteistyö ei etene toivotulla tavalla. Veritahrat alkavat vähitellen värjäilemään muuten kauniita näkymiä.
Seuraavana vuorossa onkin Forrest, jolle ansaa rakennellaan. Lähellä kuolemaa käväistään, mutta elävien joukkoon jäädään roikkumaan, edes jotenkin. Sieltä jostakin jäätiköltä pahasti loukkaantunut Forrest korjaillaan lähistöllä elävän heimon huomaan. Toisaalla Forrest ehditään jo kuolleeksi ilmoittaa, kun taas kylässä hänen harteilleen ollaan lastaamassa roolia suurempaakin. Jää vain nähtäväksi, että onko hänestä haasteeseen vastaamaan.
Rajamailla käyneelle Forrestille olisikin toisenlainen tie kuljettavana. Utuisille unille se alkuun vie, luvassa karhujahtia, viileän virran kyytiä, muutakin huuruista ja lopulta ylösnouseminen. Näin sateenkaarisoturimme on eheytynyt fyysisesti ja valaistunut hengeltään. Paha raha poissa mielestä voikin aloittaa pienimuotoisen sodan entistä työnantajaansa vastaan, kun tahto ympäristön suojelemiseksi on kova, eivätkä toiset ymmärrä helpomman kautta. Karmaa karmivaa on keräilty ja nyt jaellaan niitä aiemmin tilattuja annoksia. Pikkuisen myöhässä joillekin, mutta kenties saavat hyvitykseksi hivenen ylimääräistäkin...
"Scum of the earth!"
Seagal onkin kiitettävästi panostanut pahisteluosastoon. Eipä tarvitse kovinkaan pitkään elokuvaa katsella voidakseen todeta, että Jennings ei ole ihan miehistä mukavimpia. Positiivisia piirteitä saa tosissaan kaivella ja silti käsiin ei mitään kerry. Toisaalta taas lähes jokaisessa kohtauksessa Jennings harrastelee jotakin sellaista, mikä tekee hänestä aiempaakin helpommin inhottavan. Tuskinpa monikaan väittäisi, että tämä hahmo on Michael Cainen mittavan uran parhaita tai muistettavimpia, niin itse silti kyllä tykkään hänen pahisteluistaan tässä. Mielestäni mennään helposti unohdettavan tusinalurjuksen tuolle puolen.
"My guy in D.C. tells me that we are not dealing with a student here, we're dealing with the Professor. Any time the military has an operation that can't fail, they call this guy in to train the troops, OK? He's the kind of guy that would drink a gallon of gasoline so he could piss in your campfire! You could drop this guy off at the Arctic Circle wearing a pair of bikini underwear, without his toothbrush, and tomorrow afternoon he's going to show up at your pool side with a million dollar smile and fist full of pesos. This guy's a professional, you got me? If he reaches this rig, we're all gonna be nothing but a big goddamned hole right in the middle of Alaska. So let's go find him and kill him and get rid of the son of a bitch!"
Rötöstelijöiden riveistä nostettakoon myös omaan valokeilaansa R. Lee Ermeyn esittämä Stone. Tämä kaveri johtaa palkkasotureiden joukkoa, jonka Jennings tilaa paikalle omien alaisten kyetessä lähinnä töpeksimään ja pahentamaan tilannetta useammillakin tavoilla. Ermey vetäisee vähän hölmön osansa rapsakasti yli ja hyvällä tavalla huvittavaksi. Seagal saakin Ermeyn suusta varsinaista egonostatusta, kun tämä latelee aivan uskomatonta hehkutusta vastustajansa suuntaan. Näiden juttujen perusteella voinee vähintään olettaa, että Stonen asunnolta löytyy jokin Forrest-alttari. No, mukavan pölhöllä tavalla onnistuu mieleen jäämään hänkin.
Muutenkin Jenningsin kyseenalaisesta sakista löytyy kohtalaisen nimekkäitä tyyppejä. Billy Bob Thornton saa tyytyä hieman olemattomampaan osaan. Nykysilmin onkin huvittavaa nähdä Thornton vähän pimentoon jäävän pikkupahiksen osassa, mutta eipä hän tosiaan vielä 1994 kovinkaan kaksinen kuuluisuus ollut. John C. McGinley pääseekin enemmän ilkeilemään Jenningsin luottotyyppinä. Hänellekin kerätään elokuvan edetessä sellainen tukku ikävämpiä piirteitä, etteipä oikein ole pelkoa siitä, että liian kamala loppu voitaisiin hänelle kynäillä.
"You wanna know who he is? Try this: delve down into the deepest bowels of your soul. Try to imagine the ultimate fucking nightmare. And that won't come close to this son of a bitch when he gets pissed."
Kovaa konnakokoelmaa vastaan asettuu lähes yksinäinen sankari, joka ei siis nuhteetonta menneisyyttä omaa, mutta toisen tulemisen yhteydessä kuitenkin suoritettiin selvä parannus. Rauha hänellä tietysti sydämessä asustelee, mutta pakkohan se on kovia otteita käyttää, koska todellinen maailma on mikä on. Steven sen suoraan sanoo, ettei millään tahtoisi väkivaltaan turvautua, mutta tehdä täytyy, mitä tehdä täytyy, jotta voitaisiin astella kohti puhtaampaa ja parempaa huomista.
On Deadly Ground ei ole Seagalin elokuvista ainoa, joka käsittelee ympäristönsuojeluun liittyviä teemoja, vaan esimerkiksi kolmisen vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa Fire Down Below kuritetaan myrkkyjätettä hautaavia ilkimyksiä. Se on ihan kelvollinen tuotos muutenkin, vaikka ei Stevenin kultakauden töille pärjääkään. Toisena esimerkkinä vuoden 1998 The Patriot, jossa on havaittavissa arvostusta luonnolle enemmän kuin monissa muissa Seagalin elokuvissa. Valitettavasti The Patriot onkin jo keskinkertaisempi ja paikoin pahasti puuduttava. Näistä kolmesta On Deadly Ground on selkeästi paras monessakin mielessä.
Tämä kyseinen merkkiteos on samalla Seagalin ainokainen oma elokuvaohjaus. Ilmeisesti projekti oli hänelle sen verran tärkeä, että vaati saada tuotantoyhtiöltä oikeutta ohjaamiseen ennen suostumistaan elokuvaan Under Siege 2: Dark Territory. Tai näin ainakin IMDB:n triviaosasto tietää kertoa. Samaisesta paikasta löytyy sellainenkin tieto, että yhtenä nimivaihtoehtona oli Rainbow Warrior. Mielestäni se olisi ollut paljon parempi valinta, mutta kaipa tämä nykyinen on sellainen, joka mahdollisesti vetoaa enemmän toimintaelokuvien ystäviin. Nykyään tulee kovin harvakseltaan elokuvien kommenttiraitoja kuunneltua, mutta jos joskus tähän liittyen sellaisen saisi Seagalin selostuksella, niin kiinnostaisi paljonkin. Varmaan värikästä tarinaa löytyisi enemmänkin.
"...And finally, as long as there is profit to be made from polluting the Earth, companies and individuals will continue to do what they want. We have to force these companies to operate safely and responsibly, and with all our best interests in mind. So that when they don't, we can take back our resources and our hearts and our minds and do what's right."
Tuolta triviaosastolta löytyy myös sellainen maininta, että Forrestin elokuvan lopussa pitämää ympäristösaarnaa päädyttiin enemmänkin nipistämään. Alunperin noin 11 minuutin julistus tuntui monista vähän oudolta päätökseltä toimintaelokuvalle, joten se typistettiin nykyiseen mittaansa. Onhan sitä siltikin vähintään riittävästi tarjolla. Itse kuitenkin voisin mieluusti vilkaista vaihtoehtoisen lopetuksen, jossa esitelmä olisi kokonaisuudessaan. Jotenkin huvittaa ajatus siitä, että ensin murjotaan, räiskitään ja räjäytellään runsaat 90 minuuttia ja sitten paasataan yli kymmenminuuttinen puhtaan luonnon puolesta. Eihän siinä voi muuta kuin nostella peukkua Seagalille.
Suojelusanomaa tukemaan on toki hyvä laittaa kaunista kuvaa siitä, minkä puolesta ollaan taistelemassa. Väittäisin, että maisemakuviin onkin panostettu huomattavasti keskimääräistä toimintaelokuvaa enemmän. Siitäkin voisi kiitosta Seagalille antaa, sillä kyllähän tällaiset puitteet aivan toisella tavalla mieltä virkistävät kuin vaikkapa ankeat ja pimeät hallit käytävineen, jollaisiin valitettavan suuri osa Seagalin ja muiden puolittain jo hiipuneiden toimintatähtien uusista tuotoksista sijoitellaan. Huomattavasti mieluummin lähtee lumisia vuoria ihmettelemään ja reippaalle metsäretkelle. Pelkästään maisemakuvien takia en kuitenkaan suosittele katselemaan, sillä muu sisältö saattaa pikkuisen tökkiä, jos tällaiset tiukemmat kopistelut eivät sattuisi maistumaan.
Tietenkään se ympäristönsuojelu ei paasaukseen jää, vaan enemmän olisi tarjolla aivan toista osastoa. Kyllähän Steven tosiaan siinä yhdessä vaiheessa sen pakollisen "en haluaisi käyttää väkivaltaa"-lausahduksen heittää, mutta henki kuitenkin vaikuttaa sellaiselta, että se muiden murjominen on ehdottomasti ensisijainen vaihtoehto, eikä sitä kovin tosissaan pahoitella. Eipä näissä kyllä pidäkään lähteä anteeksipyyntöjen tielle siinä mielessä. Aivan väärää elokuvaa oltaisiin tekemässä, jos niin olisi.
Kirjoittelun alkuvaiheilla tulikin jo höpöteltyä parista ensimmäisestä toiminnallisemmasta tuokiosta. Mielestäni linja läpi elokuvan on sellainen, että nämä yhteenotot ovat mukavasti vaihtelevaa katseltavaa ja lisäksi mukana on paljon sellaista, mikä jää hyvin mieleenkin. Tahtikin vaikuttaa sopivalta, vaikkakin siinä sankarimme toipuessa pienoisessa suvantovaiheessa taivalletaan. Täytyyhän sitä eheytymisen lisäksi asiallisesti varustautua matkakaverin ihmetellessä halukkuutta kolmannen maailmansodan käynnistelyyn.
Matkalle mahtuu baarinahistelua, useampia tulitaistoja, reippaasti Seagalin kovanyrkkisempää osaamista, metsäansojen väsäilyä ja pikkuisen Ihmemies-jekkuiluakin saattaa takataskun kikkakirjasta löytyä vastapuolen riemuksi. Niin, eikä sovi unohtaa niitä räjähdyksiä, räjähdyksiä ja räjähdyksiä. Forrest ilotulittelee mennessään siinä määrin runsaasti, että Alaskan pimeään yöhönkin valoa saadaan.
Forrestin tunkeutuessa sisään Jenningsin Aegis1-asemalle, alkaakin määrätietoinen sabotaasi. Matka edistyy vauhdikkaasti ja takana posahtelee milloin mitäkin tasaiseen tahtiin. Forrest osaa asiansa ja niinpä ekoterr...siis välttämättömiä ympäristönsuojeluun liittyviä toimenpiteitä saadaankin mallikkaasti hoidettua. Voi olla, että osalla yleisöstä pääsivät popkornit väärään kurkkuun tai alkoi muuten närästellä, kun niinkin avoimesti liputellaan tällaisen touhuilun puolesta. Jos vetoomukset ja puheet eivät toimi, niin sitten sopii räjäytellä... Voisin taipua olettamaan, että elokuvan kamalan huono pistekeskiarvo johtuu osaltaan pikkuisen radikaalista ympäristöasioinnista.
Lopun lähestyessä osa aseman työntekijöistä päättää jättää liekehtivän laivan ajoissa, mutta osapa taas haluaa antaa panoksensa Jenningsille...viimeisen kerran. Ihailtavaa uskollisuutta toki, mutta eipä se juuri muuta tarkoita kuin vähän lisää hidastetta Forrestille. Sieltä niitä työntekijöitä eteen singahtelee ja Forrest heitä surutta surmailee. Osalle käy kovinkin kurjasti siinä toisen väännellessä paikkoja ja käyttämällä ilkeällä tavalla lävistäviä apuvälineitä.
Toiminta onkin muutamin paikoin sen verran tuimaa, että joistakin levyjulkaisuista päädyttiin tiettyjä hetkiä nipsimään pois. Kotimainen kiekko kellottelee 97:35 ja onkin onneksi ihan ehjä versio. Ruhjominen yltyy paikoin selvästi reippaammaksi kuin tekstin yhteyteen valituista kuvista voisi päätellä, joten sellaisella varauksella tämän viihde-elämyksen kimppuun.
Jos katselukertojen avulla mittaillaan Seagal-suosikkeja, niin luulenpa, että On Deadly Ground oman listan ykköseksi ponnistaa, eikä siinä mitään kovin ihmeellistä. Onhan Seagalilla toki useita muitakin viihdyttävää ja kovaa menoa sisältäviä elokuvia, jotka kyllä kelpaavat, jos nälkä sellaisen toiminnan pariin kasvaa. Nämä elokuvat löytyvät kyllä suurimmaksi osaksi Seagalin uran alkupuolelta. Viimeinen runsas vuosikymmen on mennyt häneltä pääsääntöisesti varsin unohdettavan ja kehnon kuran parissa. Kaiken muun huonon lisäksi monet näistä uudemmista viritelmistä on toteutettu silmiäsärkevän surkeasti. No, hyvä se on eläkerahat ansaita, jos helpohkosti irtoaa...
No, jos hetkeksi vielä Stevenin parempiin päiviin, niin sieltä muutaman suositeltavan elokuvan tahtoisin nostaa esille. Out for Justice ei todellakaan ole mikään tarinaihme, vaan lähinnä Steven kuljeskelee kotiseuduillaan muita matkalla mukiloiden, mutta erinomaisen huvittavaa ja tiukkaa menoa siitä löytyy. Marked for Death on edellisen tapaan kovaotteista menoa, mutta nyt etsitään Seagalin kotikulmille tunkevia häikäilemättömiä huumekauppiaita. Oikeutetusti Seagalin menestyneimpiin kuuluva Under Siege sopii tälle listalle. Laivalla riehutaan viihdyttävästi ja pahisosastolta löytyy pari nappivalintaa Gary Buseyn ja Tommy Lee Jonesin pikkuisen ilkeillessä. Junaan siirretty jatko-osa Under Siege 2: Dark Territory on toki myös reipasta menoa, mutta ei edeltäjälleen pärjää. Lopetellaanpa listailua vähitellen, mutta viimeisenä lisäyksenä vielä Hard to Kill. Siinä Steven ottaa tavallista pidemmät seitsemän vuoden nokoset. Sitten onkin koston aika ja tarvetta käväistä veripankissa.
Noiden mainittujen joukossa On Deadly Ground saattaa joiltakin osiltaan vähän kummajaiselta näyttää, mutta toisaalta sopii kerhoon erinomaisesti. Tammikuussa katseltu ja kommentoitu Chuck Norrisin tähdittämä Forest Warrior lienee jonkinlainen sukulaisteos tälle. Siinäkin hieman kyseenalaisin keinoin metsää suojellaan. Toteutus kuitenkin on paaaaljon kiltimpi ja koko perheelle soveltuva. Molemmat kuitenkin tietyiltä piirteiltään hölmön huvittavia. Tuolloin tulikin toivottua, että Forest Warrior olisi mukava vilkaista Stevenin näkemyksenäkin. Edelleen sellainen ajatus kiehtoo, mutta epäilen että harmaata ja tympivää keskinkertaisuutta sarjatuotantona yleisölle puskeva Seagal ei enää tule sellaisiin venymään.
Seagal ei omassa saarnassaan ole (onneksi) nähnyt syitä perhe-elokuvapehmennyksille. Sanat ovat suoria ja kaunistelemattomia ja sama pätee fyysisempäänkin menoon. Jos ei hyvällä, niin sitten väännetään väkisin toiset tahtoon taipuvaisiksi. Kaupan päälle vielä kourallinen sekalaisempaa huuruilua. Sellaisessa tapauksessa, että olut sattuisi maistumaan, niin voisinpa vinkata, että retkireppuun kannattaa muutama napata mukaan. Saattaa jano yllättää menon kiihtyessä ja suurempien liekkien kuumennellessa. Muutenkin väittäisin, että tuskinpa pienimuotoinen kulauttelu ainakaan mitään tämän elokuvan nautittavuudesta pois vie, lähinnä päinvastoin. On Deadly Ground ei varmaan kaikkien makuun kelpaa, mutta joillekin se tarjoaa muistettavia ja ilahduttavia hetkiä enemmänkin.
On Deadly Ground (1994) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti