Syksyllä tuli tosiaan osteltua neljän levyn laatikko, johon on koottu samainen määrä Olle Hellbomin ohjaamia Saariston lapset -elokuvia. Peräkkäisinä vuosina ne silloin valmistuivat, eli 1964-1967. Ensimmäisestä tietenkin aloitellaan, joten otetaanpa loikka noin 50 vuotta ajassa taaksepäin ja ihmetellään, miltä elämänmeno silloin näytti.
Vaikka kyseessä onkin elokuvista ensimmäinen, niin joutuu toteamaan, että vähän vauhdissa pitää kyytiin loikata. Samana vuonnahan ilmestyi saman porukan toimesta 13-osainen televisiosarja, jossa hahmot ja paikat on ehditty katsojalle esittelemään. Eiköhän tässä silti saada juonesta kiinni ja mukaan menoon päästä, vaikka elokuvien puolelta aloitteleekin...
Väkeä Saltkråkanin saarella on sen verran vähän, että nopeastihan ne esittelyt näinkin hoituvat. Melkersonien perhe vierailee saarella lähinnä kesäasukkaina. Moottoripulmien parissa pähkäilevän isän lisäksi perheeseen kuuluu nuoreksi neidoksi ehtinyt Malin sekä kolme useamman vuoden verran nuorempaa veljeä, eli Johan, Niklas ja Pelle. Viimeisenä mainitulta löytyy tavattoman eläinrakas sydän, joka tämänkin tarinan käänteissä esille tulee. Grankvistit taas kuuluvat saaren ympärivuotisiin asukkaisiin ja pyörittävät puotia. Poikavaltaisen Melkersonin perheen vastineeksi löytyykin kolme tytärtä, Teddy, Freddy ja Pampula. Ainakin tässä elokuvassa seuraillaan eniten Pampulan puuhia. Pampulan hyvä ystävä on saarella isoisänsä luona vieraileva Stina. Muista voisi mainita Vestermanin, joka metsästystä ja kalastelua harrastaa sekä ehtiipä osoittautumaan jossakin mielessä vähän keljuksi mieheksi. Siinäpä alkaakin melkein olla tätä osaa koskeva hahmolauma kasassa.
Ensimmäiset kuvat lupailevat juuri sellaista kesäistä ihanuutta, mitä toiveissa olikin. Lapset leikkivät, koirakaverit mukana kirmailevat ja loikkiihan joukossa pupu pienoinenkin. Nyt on kevät täällä, nyt on kevät täällä! Niin raikailee ylistyslaulu saapuneelle viherrykselle ja lämpimille merituulille. Melkeinpä siinä itsekin tahtoisi kuoroon liittyä samaan aikaan ikkunan takana vaanivan viileän ja pimeän yön unohtuessa mielestä.
Pampula laulujaan hyräillen laiturille vaeltelee ja merivesiin molskahtaa. Isä ei oikein tykkää, kun toinen huolettomasti telmii ilman pelastusliivejä, mutta niitäpä ei Pampula koe tarvitsevansa, koska suurikokoinen Laivuri-koira pelastaa täpäristä tilanteista tuosta vain. Eikä pitkää aikaa ehdikään vierähtää, kun uusi pulahdus jo sattuukin.
Malinin nuoret veljet ovat kanijahtiin karkailemassa, eikä petivaatteiden piiskaus samoissa määrin innosta, vaikka toinen yrittää topakasti komentaakin takaisin. Kaikille tuntuu vähintään puolihyödyllistä puuhaa riittävän ja jäähän sitä vapaampaa aikaakin käytettäväksi oman mielen mukaan.
Satuexpertin kanssa ei kannattaisi lähteä kiistelemään, mutta niinpä vain Pampula tahtoo Stinaa haastaa. Väittely vie lopulta pohtimaan, että pitäisiköhän sammakoiksi lumottuja prinssejä alkaa pelastelemaan. Siinäpä sitä sitten ollaan laiturilla istumassa sammakko kädessä. Limaisen loikkijan pusuttelu vaikuttaa kuitenkin pikkuisen vastenmieliseltä. Samaan aikaan laituria lähestyy meren suunnalta Peterin purjehduspaatti. Silmät kiinni ja suukkoa sammakolle. Moiskausta seuraavat päätelmät vievät siihen suuntaan, että laiturille ehtinyt Peter tietenkin se prinssi on, mitenpä muutenkaan.
Seuraava pulma johdonmukaisesti ajateltuna on tietenkin, että mistäpä prinssille prinsessa? Peter kuitenkin on ensisijaisesti kauppaa etsimässä. Sinne oppaaksi tarjoutuu samaan suuntaan kulkeva Malin. Hmmm...hmmm... Pienemmät toverukset taas tuntuvat olevan sillä mielellä, että naimisiinhan sitä pitäisi, kun prinssi käsien ulottuvilla on.
Lisää vilskettä rauhalliselle saarelle saapuu Vestermanin veneen kyydissä. Hän on kalastusreissullaan auttanut verkkoihin takertuneen hylkeen irti ja todennut tämän olevan sen verran heikossa kunnossa, että on tarpeen ottaa toinen hetkeksi tarkkailuun. Vesterman ei itse kuitenkaan ole innostunut hyljettä huoltamaan, joten lahjoittaapa sen Pampulalle, joka heti enemmänkin ilahtuu uudesta kaverista.
Hyljeystävä vaatii tarkkaa hoitoa sekä huolenpitoa. Niinpä perheiden lapset alkavat yhdessä tälle pienelle omaa aidoitettua uima-allasta väkertää. Ongelmia kuitenkin olisi luvassa, kun prinssi-Peter tahtoisi hylkeen työnantajansa laskuun ostaa eläintutkimuslaitokselle. Alkuperäisellä löytäjällä alkavat kruunut vilistä silmissä, ja niinpä hän Moses-hylkeen itselleen tahtoo takaisin. Murhettahan sellaisesta tietenkin seuraa, mutta neuvokkaat lapset eivät niin vain tahdo Mosesta myydä pois...
Eläinsöpöilyn ystävälle elokuva onkin kertakaikkiaan ihastuttavaa katseltavaa. Moses-hylje saa paljon huomiota osakseen, kun häntä esimerkiksi rattaissa kuljetellaan ympäri kauniisti kukkivaa saarta. Näinpä toinen pääsee kätevämmin nautiskelemaan maanpäällisistä maisemista, niin ei tarvitse omin eväin aivan niin kovasti viuhtoa. Laivurilla ja Moseksella toki keskinäiset hetkensä on, ja pikkuisen mustasukkaisuuttakin niistä kirpoaa, kun Pampula tuntuu kovasti toista suosivan vanhan uskollisen koirakaverin unohtuessa taka-alalle.
Aiemmin mainittu Jokke-pupu ei taas pelkästään sulostuttamaan jämähdä, vaan aiheuttaapa yöllisiä kauhunhetkiä Melkersonien perheessä. Pelle päättää tuoda pupunsa salaa yöllä sisälle lämpimään, mutta tämäpä lähtee rivakasti loikkimaan veljien sänkyihin. Mikäpä muukaan sa olisi kuin kamala hyppivä aavakummajainen...
Ostoaikeidensa takia suosionsa alamäkeen suistava Peter kuitenkin onnistuu pikkuisen pisteitään kohottelemaan tuomalla palatessaan mukanaan pienen koiranpennun, niin on sitten saarella enemmänkin koirakavereita. Eläinporukkaan voisi lisätä vielä Stinan isoisän lammasaitauksesta mukaan seikkailuihin viilettävän menijän, joka myös tahtoo muiden kanssa maailmaa ihmettelemään. Sen verran tätä osastoa on tosiaan laitettu mukaan, että awwww...
...Mutta kuten lähes jokainen eläinten kanssa enemmän tekemisissä ollut tietää, että niitä lämpimiä ilonhetkiä seuraa lopulta väistämättä suurta suruakin. Niin tässäkin pääsee käymään. Siinä ovat pienemmät kyynelien vietävinä ja jälkiseuraamukset laittavat vanhemmatkin kovien valintojen ja päätösten eteen, joita ei aivan kevyin sydämin pystykään hoitamaan.
Jos nämä eläinseikkailun puolelle menevät tuokiot kuuluvat elokuvan ehdottomiin vahvuuksiin, niin samaapa uskaltaa sanoa saaren yleisestä elämänmenosta. Askarointi vaikuttaa viehättävän vanhahtavalta sekä kiireettömältä touhuamiselta. Ilmeisesti tarinan kirjoitelleen Astrid Lindgrenin tavoitteena olikin osoittaa tällaisen elämäntyylin kauneutta suuremmalle yleisölle.
Aivan kaiken ei tietenkään täydy todellisesta maailmasta napattua olla. Saaren nimi lienee peräisin Lindgrenin perheen purjeveneestä, kuten Wikipedia vihjailee. Mainitaan siellä tosin, että samanniminen asumaton luotokin löytyy. Tekijät päätyivät kuvaamaan suuren osan materiaalista Norröran saarella, josta löytyi toivottuja paikkoja sekä rakennuksia. Samaisen saaren omalta sivustolta löytyy näihin tarinoihinkin liittyvää juttua:
"Hon hade sitt sommarhem i Furusund och byggde upp en fantasiö med ingredienser av allt som skärgården innehåller av frihet, skönhet och äventyr. Det var Artfilms producent Olle Nordemar och regissör Olle Hellbom som fann att Norröra och Söderöra bäst motsvarade idén om Saltkråkan som vår barndoms soliga skärgårdsparadis.
Astrid Lindgren valde skärgårdsmiljön som bakgrund för att roa och underhålla TV-publiken, men också för att visa svenska folket hur härligt skärgårdslivet kan vara när det ännu är något så när ursprungligt. För då pågick en stark förvandling. Ursprungsbefolkningen flyttar, deras gårdar blir sommarstugor, vägar och broar knyter öarna fastare samman med övriga landet."
Tämä katsoja ainakin on ehdottomasti sitä mieltä, että tavoitellussa saaristoelämän ihanuuksien esittelyssä onnistutaan erinomaisesti. Kaiken tekemisen lisäksi löytyy niin paljon kaunista katseltavaa, ja ne kukkivat omppupuut tosiaan tähän aikaan vuodesta löytävät helposti ihastelijansa.
Samainen sivusto availee pikkuisen sarjan ja elokuvan tekemistäkin:
"Filmfolket inrättade sig på Norröra - bodde på "Panget", klippte film i "Stallet", byggde studio i Kalle Rimdahls loge för diversehandeln, Melkerssons kök och vardagsrum. Och varje fredag kom veckans höjdpunkt - bastu hos Folke och Hildur Sjöblom. Dessutom kördes Kalle Anka filmer för de yngre och långfilm för de äldre ungdomarna på ön.
Utöver skådespelarna var 35 personer sysselsatta med filmen och lyckades som mest filma hela 42 scener på en dag, annars var 15 scener det som krävdes för att arbetet skulle hålla tiden. Varje dag producerades tre minuter färdig film av de 6 timmar och 15 minuter som de 13 avsnitten kom att ta i TV.
I TVs Aktuellt annonserade man i slutet av 1962 efter barn och fick 7 000 svar varav 4 000 testades och 150 fick provfilma. Bara just innan inspelningarna startade i februari fick de antagna veta sin lycka. Förarbetet tog nästan lika lång tid som att spela in filmen. Premiären var i januari 1964.
Men allt är inte från Norröra och Söderöra, utan filmarna sökte också upp mer välslipade klippmiljöer i ytterskärgården för att visa när skärgårdslivet är som allra ljuvligast."
Näiden pikkuisen ylempää löytyvien lyhyiden kertomusten perusteella vaikuttaisi siltä, että varsin hyvässä ja läheisessä hengessä näiden pitkiksikin venähtäneiden projektien parissa väkerreltiin.
Mitäpä sitten vielä? Ai niin, orastavan kesäromanssin varovaiselle käynnistelyllekään en lähtisi vastalauseita esittämään, vaan hyvin sellainenkin sekaan sopii. Laskeva aurinko, kesä ja laiturikävely...
Lopputekstien lähennellessäkään ei onneksi haikeus iske, kun tietää, että samaa herkkua olisi vielä kolmen elokuvan verran ja se alkupuolella mainittu sarjakin helposti hankittavissa. Näiden elokuvien jälkeen Olle Hellbom leikkasi vielä alkuperäisen sarjan osista jonkinlaisen elokuvaversion, mutta tiedä sitten, kiinnostaako se niinkään. Ehkä tosiaan mieluummin ne jaksot katselisi. Melkein kymmenen vuotta sitä myöhemmin asiaan palattiin, tarkemmin vuonna 1977. Silloin olikin vuorossa käänteinen temppu, kun alkuperäistä sarjaa seuranneet neljä elokuvaa leikeltiin toiseksi televisiosarjaksi. Vähän sama juttu sen suhteen, eli jos mukana ei ole merkittävästi uutta materiaalia, niin tuskinpa on tällaiselle toistolle tarvetta.
Hellbomin tuotantoon aion kyllä näiden saaristoseikkailujen jälkeenkin vielä tutustua. Vaahteramäen Eemelin elokuvaseikkailut tulikin jo tämän vuoden puolella katseltua ja kovasti kehuttuakin. Onhan näitä Hellbomin ja Lindgrenin yhteistöitä pienenä tullut nähtyä, mutta joidenkin suhteen kertaus kiinnostaa enemmänkin.
Tarkoituksena ei ole näitä neljää elokuvaa aivan peräkkäin ahmaista, joten kaipa muuta vaihteeksi. Talvikuukausille kuitenkin kiva pikkuprojekti tämäkin. Kaunista katseltavaa löytyy maisemien puolelta ja sellaisen seurailu saa helposti haikailemaan vaikkapa purjeveneen vietäväksi. Lämpöistä tunnelmaa saadaan pidettyä yllä varsin vaivattoman oloisesti läpi elokuvan. Saariston lapset saattavat pikkuisen jäädä yleisessä arvostuksessa vaikkapa noista Eemeli-elokuvista jälkeen. Minusta tällainen meno on kuitenkin kovin ilahduttavaa ja innostavaa, jos mietitään hyväntuulisia sekä kesäisiä perhe-elokuvia.
Tjorven, båtsman och Moses (1964) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti