Siinä vaiheessa kuvaan saakin astella vähän aikaa sitten Jackie Chan, joka vieraili kotikatsomossani tuossa taannoin potkimassa piristystä romanttisten komedioiden tuttuihin kaavoihin. Samainen kaveri rientää jälleen apuun. Itä kohtaa lännen -kuvio ei mikään aivan uusi ajatus ole, mutta uskaltaisinpa sanoa, että Jackie siihen oman persoonallisen lisänsä onnistuu tuomaan.
Kielletty kaupunki Kiinan puolella saa toimia lähtöpisteenä, eli matkaa läntisen auringon alle on jossakin määrin taivallettavana. Vuosia rullataan samalla sen verran taaksepäin, että mittari osoittaa lukemaa 1881. Ajallisesti liikutaan kyllä hyvissä paikoissa, jos niitä lännenlegendoja mietitään, mutta ehkä siitä lisää myöhemmin, sillä historiallinen tarkkuus ja noiden aikakausien tuottamat todellisemmat sankaritarinat eivät ole aivan tämän elokuvan keskiössä.
Kohti palatsia prinsessa Pei Peitä (Lucy Liu) ollaan kuljettelemassa. Laajalla pihalla kuninkaallista kumartaa suuri vartijoiden joukkio. Siellä muiden kanssa polvillaan on myös Chon Wang (Jackie Chan), joka on näkevinään, että ohikuljetettava prinsessa taitaa juuri hänelle kovin kauniisti hymyillä.
Kaikki ei palatsissa ole hyvin, sillä Pei Pei ei ole lainkaan innostunut ja ihastunut hänelle aiotusta aviomiehestä. Pakoon pitäisi päästä, mielellään kauas. Pei Peille englantia opettava mies onkin tehnyt erinäisiä järjestelyjä, mitä karkumatkaan tulee. Erään yön pimentyessä matkaan lähdetään. Wang sattuu näkemään ja kuulemaan, mutta eipä lopulta millään pysty itseään esteeksi prinsessan tielle viskaisemaan.
Jälkeen jätetään kirje, jossa prinsessasta vaaditaan varsin mittavia lunnasrahoja. Kultalähetystä pitäisi siis lähteä kohti Nevadaa kuljettamaan. Varoista vastaavalle miehelle valitaan kolme suojelijaa parhaiden sotilaiden joukosta. Wang ei ole yksi näistä, mutta pyytää siitä huolimatta päästä myös mukaan. Koska hän sattuu olemaan sukulaispoika, niin pääsee laukunkantajan ominaisuudessa reissulle kanssa.
Ajan ylettömästä haaskailusta ei tekijöitä voi syytellä, sillä elokuvaa on ehtinyt kulua vain viitisen minuuttia, kun jo läntisemmät kukkulat kutsuvat junan puksutellessa maiseman halki. Samaisen junan kulkua etäämmältä katselee muutaman miehen joukkio, jolla ilmeisesti on pahuudet mielessään. Porukkaa johtava Roy O'Bannon (Owen Wilson) onkin laatinut tarkat suunnitelmat sen suhteen, miten junan kuljettamat vauraudet sieltä kaverusten mukaan lähtisivät. Harmi vain, että yhteistyökumppanit ovat pölkkypäitä ja tällaiset ajatuksella haudotut suunnitelmat menevät täysin hukkaan, jos niitä tolvanoille selostelee.
Rosvokoplan joukossa on sekä renttumaisia herrasmiehiä että kovinkin hanakasti aseitaan käytteleviä kaheleita. Roy on hyvässä vauhdissa hurmaamassa jaloilla periaatteillaan ja virneikkäällä mahtailullaan viehättävää matkustajaa. Sitten alkaakin mennä pieleen, kun kuumapäinen uusi tulokas ampuu noin vain yhden matkustajista. Kyseessä sattuu olemaan juuri Wangin setä. Onkin hyvin ymmärrettävää, ettei Wang tahdokaan päästää koplaa karkuun ja lähtee perään. Siitä sitä uhkarohkeaa taiteilua junan katolla seuraa. Keisarillisen kaartin jäseniltä tiettyjä taitoja uskaltaa odotella. Harmi vain, ettei ryöstöjoukkio taida olla niistä tietoinen.
Wangin homma siis vaikeutuu. Edelleen on prinsessa etsittävänä, mutta pitäisi kostaa myös sedän puolesta. Lisäksi junasta pudottuaan ollaan vähän hukassakin ja kaikenlaista mutkaa matkaan tuntuu löytyvän. Kovin ruusuisesti eivät Roynkaan jutut mene. Saalis pääsee posahtamaan junan sivusta pihalle ja sitten uusi kaveri ottaakin koplan haltuunsa. Roy taas saa jäädä kohtaloaan ihmettelemään, kun samalla kupsahtamista malttamattomana odotteleva haaskalintu päätä hellästi koputtelee. Wangin ja Royn polut risteävät useampaan kertaankin, ja lopulta kaksikko löytää sen verran yhteisiä tavoitteita, että samaan määränpäähän sitä aletaan laukkailemaan.
"A 2000-year-old civilization and that's the best you can come up with? Shame on you. Shame on you!"
Vastentahtoisesta kumppanuudesta ja kaveruudesta on toki monta ja monenlaista elokuvaa ennenkin väsäilty, mutta ei se lisää estä puuhailemasta. Omasta mielestäni Jackie ja Owen ovat kahdestaan varsin sympaattinen ja viihdyttävä kaksikko. Ei siis lainkaan huono yhdistelmä. Kyllähän näiden sähellyksiä ja epätoivoisiakin yrityksiä mielellään seurailee.
Helpoin vertailukohta lienee Jackien samoihin aikoihin Yhdysvaltojen puolella aloittama Rush Hour -elokuvasarja, jossa vähän samanhenkistä yhteistyötä harjoitellaan Chris Tuckerin kanssa. Toimiihan sekin ihan sujuvasti, varsinkin parin ensimmäisen osan ajan. Siitä huolimatta tahtoisin nämä villin lännen vekkulit nostaa pykälän verran ylemmäs.
Lienee ihan reilua antaa puolet kehuista Wilsonin suuntaan, vaikkakin väittäisin, että Jackien homma on fyysisesti paljon kovempi. Wilson kuitenkin onnistuneesti paikkaa vitsien suhteen, jotka eivät aina tunnu Jackien kieleltä aivan halutulla tavalla irtoilevan. Muutenkin kyllä Wilsonista kohtalaisesti tykkäilen, josta on muistaakseni ennenkin tullut mainittua. Onneksi häneltä vielä on katselematta useampikin kourallinen ennakkotietojen perusteella vähintään menetteleviä huvitteluita ja vähän muutakin. Toisaalta joskus on kyllä tietoisestikin tullut haukattua tympivämpää tavaraa, kuten vaikkapa agenttikomedian I Spy kohdalla.
Sinänsä tällainen karkea hommien jakaminen on ihan luontevaa, niin kumpikin pääsee enemmän parempaa osaamistaan esittelemään. Kumpainenkin tosin horjahtelee milloin missäkin kunnossa sinne toisen tontille ja sanoisin edelleen että hyvä niinkin. Siellähän se Jackiekin suu hymyssä piippua imeskelee ja höpöttelee vähän mitä sattuu. Lieköhän vähän epäilyttävämmät ainekset piippupesässä kytemässä...? Kyllähän se on pakko myöntää, että paikoitellen jutut ja puuhat ovat tyhmiä, mutta sympaattisella tavalla enimmäkseen.
Jos tarkemmin lähtee pohtimaan Jackien harrasteluja tässä elokuvassa, niin voisi ehkä sellaistakin väittää, että on tarkoituksella lähdetty vähän likaamaan ja rähjäistämään sitä puhtoisen sankarin kuvaa. Noiden hetki sitten mainittujen polttelujen päätteeksi mennään harrastelemaan satunnaista yökivaa. Myöhemmin taas sankarikaksikko ehtii ottaa vähän kylpylälomaa pelastusretkeltään ja ryypiskellä enemmänkin ammeessa. Eihän Jackie näiden pienten paheiden takia nyt miksikään hurjistelun mestariksi muutu. Kuitenkin kohtalaisen kaukana siitä vähän tylsähköstäkin tyypistä, mitä Jackie usein esittää. Yhdysvaltojen valloitus saattaa sujua paremmin, kun sankarista vähän särmää, inhimillistä erehtyväisyyttä ja räväkkyyttäkin löytyy.
Näitä murtautumisyrityksiä uusille markkinoille Jackiella kyllä on takana sen verran, ettei kokeilemisen puutteesta voi syytellä. 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla Jackie kävi ensimmäisen kerran yrittämässä elokuvantekoa Amerikassa. Tuloksena muutama teos. Eivät ne mitään täyttä kamaluutta mielestäni edusta, mutta keskinkertaista tai menettelevää hassuttelua korkeammallekaan ei monenkaan kohdalla päästä. Vuoden 1985 elokuva The Protector oli lukemieni juttujen perusteella Jackielle kovinkin rankka pettymys monessakin mielessä, joten kotiinpaluu alkoi kiinnostaa.
Osittain varmaan tuon karvaan kokemuksen seurauksena uusi yritys Yhdysvaltoihin antoi odotella itseään noin vuosikymmenen. 1995 teattereihin ilmestyi Rumble in the Bronx, johon tähti itse onkin huomattavasti tyytyväisempi. Tämä katsoja kuitenkin väittäisi, ettei noiden kahden elokuvan välillä mitään kovin syvää laadullista kuilua ole, mutta ymmärrän kyllä Jackien näkökannan, sillä uudempi näistä on ehdottomasti enemmän sävyltään Jackie Chan -elokuva.
Vuonna 1998 ilmestyi yksi Jackien suurimmista menestyksistä Amerikan puolella, eli Brett Ratnerin ohjaama Rush Hour. Siitä eteenpäin Jackie on tasaiseen tahtiin tullut takaisin Yhdysvaltoihin elokuvia tekemään. Toki välillä kotonakin pitää käydä jotakin yrittämässä. Elokuvia on syntynyt suurempikin nippu, mutta laatu jättää usein enemmänkin toivottavaa. Pari harha-askelta ovat johtaneet vähintään pohjakosketuksen tuntumaan, mutta on sieltä ihan hyvääkin viihdykettä irronnut.
Shanghai Noon mielestäni kelvollisena esimerkkinä reippaasta seikkailusta, jossa Jackien lahjakkuudet yhdistellään läntisempään menoon. Yhtään toimintaelokuvan mestariteosta Jackie ei ole Amerikan puolella mielestäni tehnyt, mutta kotipuolessa niitä on kertynyt enemmänkin. Yhtenä tekijänä varmasti se, että ikä alkaa omat esteensä asetella huimimpien yritysten tielle ja jossakin vaiheessa ne kerta kerran jälkeen pahemminkin loukatut paikat saavat tarpeeksi kolhuista. Vaikka pari kuraisempaa tyhmäilyä on itsekin Jackielta tullut katsottua, niin kyllä mielestäni näissä kansainvälisemmissä valloitusyrityksissä edelleen voiton puolella ollaan.
Kekseliästä ja vauhdikasta yritystä yleisön viihdyttämiseksi Shanghai Noon kiitettävissä määrin sisältää. Lämmittelemään lähdetään junan katolla tanssahdellen viuhuvien luotien ohjaillessa askellusta. Siitä päästäänkin tasapainoilutaiteilua harrastelemaan jalkojen alta pikaiseen vauhtiin vierivien tukkien päälle. Vähän vielä samassa osiossa räjäytelläänkin, joten kyllähän sellaista kehtaa näyttäväksi kutsua.
Eihän sitä lännenelokuvaa ilman saluunarähinää oikein sopisi tehdä, joten toki sellainenkin mukaan heitellään. Jackie ottaa sarvet käyttöön Owenin sotkiessa mukana. Pääseehän kaksikko toisiaankin kerran ja pari huulille nyrkillä muksauttamaan. Pienempää rähinää saadaan tietysti matkan edetessä varsin hyvään tahtiin järjesteltyä. Se kyllä onnistuu...
Pitäähän ampumistakin vähän Wangille opettaa, kun toinen on tottunut lähinnä aivan muihin aseisiin. Harmi vain, että Roy on opettajana sekä ampujana täysi tumpelo itsekin. Kaksikko myös vahvuuksiaan katsojille tyhmäilevään tyyliin pääsee esittelemään, kun vankilapaon mestarit vauhtiin vapautetaan. Niin sitä pitää!
"This is serious. You don't come back from this."
"That's the general idea."
Niiden häijympien pahisten ilmaantuessa kuviin, menee toimintavääntö usein samalla hivenen totisempaan suuntaan. Ei kuitenkaan haudanvakavaksi. Roy pitää huolen siitä, että klassinen kaksintaistelukin saa vähemmän perinteisen (ja sankarillisen) käsittelyn. Jackiella taas on oma tyylinsä näiden kahden kohtaamisten hoitamiselle. Hevosenkenkä viuhuu varsin vauhdikkaasti köyden päässä ja uskaltaisin arvella, että kyllä se kohtalaisesti kirpaisee vaikkapa leukaan singahtaessaan. Kasvavista ilkeilyistä huolimatta Shanghai Noon ei kevyttä ja hassuttelevaa sävyään kadottele.
"I don't know karate, but I know kar-azy, and I will use it!"
Lopussa saadaan tietenkin enemmänkin kamppailua aikaiseksi, kun samaan kirkkoon pahoissa aikeissa marssii suurempikin ryhmittymä. Wang pääsee selvittelemään vanhoja kaunoja omilta kulmilta lähtöisin olevan pahistelevan petturin kanssa. Roy taas saa tilaisuuden kohdata monien pelkäämän sheriffi Van Cleefin ehkä sen viimeisen kerran. Työnjako on kohtalaisen selvä loppukahinoissakin, eli Chan potkii ja nyrkkeilee, minkä ehtii/jaksaa Wilsonin taas räiskiessä pyhiä esineitä kappaleiksi sydämensä kyllyydestä.
"Now I'm gonna have to get rid of my outlaw name, it just won't work anymore. My real name's Wyatt Earp."
Lopetuksessa on myös tutunoloista henkeä, josta saattaa vähän vanhempi kaveri-western tulla mieleen, eli Butch Cassidy and the Sundance Kid. Muutenkin silmää vinkkaillaan silloin tällöin. Nimikikkailu lienee hyvä esimerkki. Chanin hahmon nimi on väännelty alan legendalta, sheriffipahiksen taas suoremmin pihistelty tylymmän tyypin osissa usein nähdyltä herralta. Heittääpä lopussa Roy vielä oman lisänsä keitokseen, kun Wyatt Earp ääneen lausahdetaan. No, ehkä tätä elokuvaa ei kannata kovin tarkasti lähteä liittelemään historian sivujen joukkoon ja sovittelemaan niihin legendoihin...
Jo mainittujen puolien lisäksi Shanghai Noon vetoaa katsojaan varsin kauniilla, värikkäällä ja vaihtelevalla kuvastollaan. Wilsonin kärvistellessä autiomaan kuumuudessa, tarpoo Chan pitkin lumisia huippuja. Ei oikein voi sanoa, että Nevada parhaita puoliaan esittelisi, sillä kuvaukset hoidettiin käsittääkseni pitkälti Kanadan puolella. No, kun kerran näinkin kivaa ihmeteltävää löytyi, niin eipä sellainen ainakaan valittelemaan innosta. Mielestäni Shanghai Noon hyödyntääkin varsin hyvin myös maisematiirailun mahdollisuuksia.
Lopputekstien päälle pyöräytetään tuttuun tapaan niitä vähemmän onnistuneita otoksia. Jos yhtään tahtoo tulkitsemaan lähteä, niin kivaa on kuvauksissa riittänyt. Tosin silloin tällöin kipeämminkin kopsahdellut, mutta sellainenkin kuulunee asiaan näitä väsäillessä.
Lisukeosaston puolelta taas löytyy jatkokatseltavaa kahdeksan poistetun kohtauksen muodossa, yhteensä noin 15 minuutin verran. Luvassa on lisää junakohellusta, ketkuja suunnitelmia, Royn pitkitetty autiomaapiina, käärmeöljykauppaa, metsäretkeilyä, jokikylpyä, talousasioita ja se perinteinen ratsastus laskevan auringon suuntaan. Yksikään näistä tuokioista ei niin erinomainen ole, että sen väkisin tahtoisi elokuvassa nähdä. Ihan hyvä näin, sillä kuitenkin elokuvalla nytkin mittaa runsaat 105 minuuttia, eikä näitä välttämättä kahteen tuntiin tarvitse venytellä.
Vaikka Shanghai Noon ei Jackien uran parhaita saavutuksia hätyyttelekään, on se minusta oikein viihdyttävää kohkailua ja onnistuu yrityksissään melko hyvin. Lajityypillä ei lähdetä rasittavissa määrin hupailemaan, vaan enimmäkseen keskitytään sen oman jutun tekemiseen. Toimintapuoli on ihan hyvin hallussa, tosin muistelisin kyllä, että kolmisen vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa Shanghai Knights hoitaa potkupuolen pikkuisen näyttävämmin. Pitää tarkistaa asia, mutta kyllä ensimmäisellekin voi peukkuja siinäkin mielessä nostella. Wilson taas nostattelee vähän tyhmemmillä jutuillaankin kivasti hymyä. Kun samaan aikaan elokuva sattuu olemaan monesti varsin kaunista katseltavaakin, niin mikäpä siinä sitten.
Jos kaipailee vähän kevyemmällä otteella tehtyä, mutta kuitenkin vauhdikasta lännenelokuvaa, niin Shanghai Noon on ihan hyvä valinta. Jos katselee mieluummin suunnilleen samanhenkistä menoa naispuolisilla epäjärjestyksen airueilla, niin Bandidas on toki yksi vaihtoehto. Näistä kahdesta western-huvittelusta Shanghai Noon on kuitenkin mielestäni ehdottomasti parempi elokuva.
Shanghai Noon (2000)
Tuonne on summailtu pikkuisen Chanin, Deyn ja Wilsonin mietteitä elokuvan tekemisestä:
Trivianurkkaus 5: Shanghai Noon
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti