Look Who's Talking (Hei, kuka puhuu)

En oikeastaan nyt jälkikäteen ymmärrä yhtään, että minkä älynväläyksen seurauksena tällainenkin piti mennä hankkimaan. Joskus aikoja sitten 12-vuotiaana itseäni kiusasin yrittämällä katsella sen läpi. Kokemus oli silloin toki paljon kovempi, sillä romanttiset komediat ja perhe-elokuvat olivat tuolloin erittäin kaukana siitä, mitä silloinen silmäpari tahtoi katsella. No, kai sitä toivoi, että toimisi nykyään paljonkin paremmin, mutta eipä tällainen meno oikein kunnolla iske vieläkään.

Alussa Mollien (Kirstie Alley) suhdevaikeudet tulevat esille, sillä hän on jokseenkin hankalassa tilanteessa. Kumppanina on hieman vanhempi asiakas, joka jatkuvasti vakuuttelee jättävänsä vaimonsa, mutta ne tuntuvat olevan vain tyhjiä lupauksia, jotka Mollie kuitenkin aina uskoo ja hyppää uudelleen Albertin syliin.

Juttu mutkistuu entisestään, kun selviää, että joidenkin kuukausien kuluttua olisi lapsikin tulossa. Alkujärkytyksen jälkeen onnellisuus tulee kuvioihin. Kaikki vaikuttaa oikein hyvältä, kun Albert haluaa myös ehdottomasti pitää lapsen ja on osallistumassa kasvatukseen. Pahempi juttu vain, että miehelle iskee päälle itsekäs vaihe, jonka Mollie saa selville vähemmän miellyttävällä tavalla vaateostosten yhteydessä.

Lapsi kuitenkin syntyy ajallaan, ja nyt Mollien pitäisi jostakin löytää Mickeylle (äänenä Bruce Willis) paras mahdollinen isä, joka turvaisi pojalle loistavan tulevaisuuden. Albertista ei siihen ole, joten muualta pitää etsiskellä. Vähitellen välit alkavat lähentyä taksia työkseen ajavan Jamesin (John Travolta) kanssa, johon Mollie tutustuu matkalla sairaalaan. Valitettavasti James vaikuttaa enemmän isolta lapselta kuin loistavalta isämateriaalilta...

Elokuvan huumori saa kyllä miettimään, että nyt on tosiaan yritetty tarjota vähän kaikenikäisille jotakin, sillä sen verran heittelee. Paikoitellen pikkutuhmaksi yltyvä vitsailu lienee suunnattu edes vähän varttuneemmille katsojille, sitten toisaalta usein mennään todella lapselliseenkin suuntaan. Kaikkea kaikille -filosofia ei nyt vain osu kohdalleen. Toki sieltä muutama hymyilyttävä juttukin löytyy, kuten vaikkapa lyhyt perheparodia ja epäonniset treffiseikkailut, mutta silti osumaprosentti on loppujen lopuksi kohtalaisen heikko.

Eniten omalla kohdalla tökkivät vauvan suuhun tungetut sanailut, jotka melko usein ovat kohtalaisen huonosti sopivia "näyttelijän" ilmeisiin tai eleisiin. Ainakin alkuun onnistui jopa rasittamaankin, kun Willis varsin epähauskasti elämöi. Tiedä sitten, tapahtuiko jonkinlaista turtumista, sillä elokuvan edetessä ei enää häirinnyt samoissa määrin, mutta eivät nämä hassuttelut silti juuri huvittaneetkaan. Yleensähän se meni siihen, että hölmistynyt ilme kasvoillaan yritti miettiä, että pitäisikö tämän oikeasti olla hauskaakin.

Joka tapauksessa varsin pienellä budjetilla tuotettu elokuva nousi ilmestyttyään kohtalaisen suureksi menestykseksi ansaiten monikymmenkertaisen tuoton budjettiinsa nähden. Niinpä jatko-osaa lähdettiin tekemään varsin pikaisesti. Amy Heckerling jatkoi ohjaajana ja Alley sekä Travolta palasivat uudelleen osiinsa. Siinä ilmeisesti ajatuksena, että nyt pieniä höpöttäjiä onkin kaksin kappalein. Rahastus Maximuksen nimissä lypsämistä päätettiin jatkaa vielä muutama vuosi myöhemmin. Jotakin uutta oli keksittävä, niinpä kuviin pääsivät tarinoivat lemmikit. Heckerling oli jo siirtynyt muiden juttujen pariin, mutta Allie ja Travolta jatkoivat edelleen. Näitä osia en ole katsonut, eikä oikein ole mielihaluja sellaiseen toimintaan, kun tätä varsin heikkoa avausta ilmeisesti pidetään elokuvasarjan selkeästi parhaana edustajana.

Katsellessa mieli vaelteli tuon tuosta aivan jonnekin muualle. Yhdessä vaiheessa tuli mietittyä Travoltan varsin ihmeellistä urakehitystä. Sekä elokuvien että television puolella tuli suurempaakin menestystä 1970-luvun lopulla, mutta sitten tähti lähti vähitellen hiipumaan. Ennen tätä elokuvaa oli useitakin varsin hiljaisia vuosia. Hetken pilkahduksen jälkeen alkoi jälleen matka kohti uutta hyytymistä, kunnes Tarantino astui mukaan kuvioihin. Siitä eteenpäin Travolta toki onkin ollut varsin tasaisesti mukana suuremman luokan tuotoksissa, vaikka ne eivät laadultaan olisikaan läheskään aina mitään parhautta. Sitä lähinnä mietin, että mikä nuo pari ensimmäistä hiipumista aiheutti. Travolta kuitenkin oli hyvässä nosteessa omaten vieläpä luontaista hurmaavuutta, hauskuutta sekä sen miellyttävän tuikkeen silmissä. No, hyvä kuitenkin, että on heikompien jaksojen jälkeen löytänyt tiensä takaisin, sillä itse ainakin kaverista kohtalaisesti pidän, kunhan osat saadaan sopimaan kohdilleen.

Eipä tämä Heckerlingin huippuhetkiinkään kuulu, vaikka rahaa sitten olisi tullut enemmänkin. Muutaman muun komedian olen häneltä nähnyt, jotka kaikki ovat naurattaneet enemmän kuin Look Who's Talking. No, ehkäpä en ole aivan oikea ihminen kitisemään laadusta, kun kuitenkin omasta mielestäni Heckerlingin Clueless on iki-ihana teinihömppäelokuva, joka onkin tullut useampaankin kertaan katseltua...

Satunnaisia hymähdyksiä Look Who's Talking tarjoilee silloin tällöin, mutta kokonaisuutena kyseessä ei ole kovinkaan kaksinen komedia. Odottamatonta raskautta ja sen mukanaan tuomia pähkäilyjä käsitellään huomattavasti hauskemmin elokuvassa Knocked Up, joka reippaasti mittavammasta kestostaan huolimatta rullaa paljon sujuvammin. Tässä tapauksessa kyllästyminen iskee päälle jo paljon ennen kuin turhiin loppukohkailuihin edes päästään. Kun hassuttelut toimivat harvemmin, eikä mitään erityistä lämminhenkisyyttäkään onnistuta kaivamaan, niin eipä kovinkaan ihmeellistä katselukokemusta ole luvassa. Jos ei nyt aivan kamalan puolellekaan lipsahdeta, niin keskinkertaisuuden harmailla poluilla pitkälti kuljeskellaan. Maailmasta löytyy satoja kevyitä ja kivoja hömppäelokuvia, joilla on pikkuisen enemmän annettavaa.

Look Who's Talking (1989) (IMDB)