Eliza (Thurman) haaveili opiskelujen jälkeen alkavansa kirjailijaksi, mutta ne unelmat saivat väistyä syrjään täyspäiväisen äitiyden tieltä. Arkinen elely Manhattanilla kahden nuoren lapsen sekä aviomiehen (Anthony Edwards) kanssa vie kaiken ajan aamusta iltaan. Herätessä odottelee painajaismaisen pitkä hoidettavien asioiden lista, ja lisää yleensä kertyy päivän rullatessa.
Tällä hetkellä lisästressiä aiheuttavat kohta kuusi vuotta täyttävän tyttären tulevat syntymäpäiväjuhlat. Oman osuutensa taakkaan tuovat epäystävälliset kanssaihmiset, joiden tarkoitus tuntuu olevan lähinnä Elizan elämän vaikeuttaminen sekä kurjistaminen. Siinä pitäisi yrittää löytää hetkiä myös omalle itselle ja jonkinlainen arjen ilo, mutta varsin haastavaa tämä vaikuttaisi olevan.
Aivan täysin Eliza ei ole kirjoittamista hylännyt, sillä hän naputtelee Äitiyden verkko -blogia, mitä nyt muilta kiireiltään ehtii. Erään lehden järjestämä kirjoituskilpailu kiinnostaisi myös. Tehtävänä on esittää oma näkemys äitiydestä 500 sanalla. Harmi vain, ettei aikaa ole hirveästi, ja viimeinen osallistumispäivä sattuu olemaan myös tyttären syntymäpäivä.
Kun vielä hajamielinen ja paikoitellen hieman poissaoleva mieskin alkaa harmittaa, niin kriisi kupliikin jo varsin lupaavasti pinnan alla. Hieman jyrkemmät ja pikaisemmatkin ratkaisut tulevat mieleen tilanteen korjaamiseksi, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Ehkä näistä murheista kuitenkin lopulta selvitään...
Tämän lisäksi ei ole tullut nähtyä muita Katherine Dieckmannin ohjauksia, eikä niihin tämän perusteella ole suurempaa intoa tutustuakaan, sillä sen verran yleinen meno tässä tökkii. Vaikka pituutta on vain hieman yli 80 minuuttia, niin välillä lipsahtaa sen verran tervanjuonnin puolelle, että aikakin tuntuu merkittävästi hidastuvan.
Hieman ihmetyttää, että mille ryhmälle Motherhood on suunnattu arjen harmien kanssa painivien äitien lisäksi. Koko perheen yhteisenä komediana sitä on vaikea pitää vaikkapa kielenkäytön ja tiettyjen teemojen takia. Eipä se oikein IMDB:n tietojen perusteella onnistunutkaan yleisöään löytämään. Suhteellisen pienestä budjetista huolimatta tuotos jäi heikoksi, avausviikonloppujen osalta jopa surkuhupaisaksi. Thurmankaan ei ilmeisesti onnistunut vetämään katsojia teatterien penkkeihin. Elokuvan nähtyäni en kovinkaan paljon ihmettele heikkoa suosiota.
Vielä alkupuolella huumori lupailee edes jonkinlaista huvitusta, mutta mitä enemmän elokuva ehtii etenemään, sitä harvemmiksi edes jonkinlaiset hymyntapaiset käyvät. Monet hauskoiksi tarkoitetuista kohtaamisista tuntuvat joko tympiviltä tai jopa kiusallisilta. Lähinnä miettii, että onkohan kyse jonkinlaisesta tahallisesta katsojan kiusaamisesta, vai liekö sitten ohjaaja-kirjoittaja oikeasti hyvin pitkälti varjojen maailmassa, mitä tulee yleisön naurattamiseen.
Jos huumori tökkii, niin samaa tekee se vakavampi puolikin, johon elokuvan toisella puoliskolla käydään enemmän käsiksi. Suhdedraaman käydessä voimakkaimmin päälle vaikuttaa siltä, että yritetään suunnata selvästi vakavammille vesille kuin mihin rahkeita riittää tai mihin tässä yhteydessä edes kannattaisi pyrkiä. Kovin väkinäiseksi yritykseksi jää, eikä se ainakaan mitään koskettavampia tunnelmia onnistu katsomon puolella nostattamaan.
Romantiikkaa etsivät tulevat pettymään varmaan vieläkin enemmän, sillä Thurmanin ja Edwardsin välinen liekki kytee ehkä juuri ja juuri hengissä. No, eipä tätä ole varsinaisesti romanttiseksi komediaksi tarkoitettukaan, joten siinä mielessä turha lähteä lyttäämään. Tarkoittaa kuitenkin sitä, että suhdeselvittelyt jättävät kovin viileät tunnelmat, eikä oikein välitä, miten siinä sitten käykään.
Mitäpä katselusta lopulta jää käteen? Valitettavasti ei juuri mitään muuta kuin ajatus siitä, että senkin ajan olisi voinut käyttää paljon paremminkin, vaikkapa nukkumalla. Jodie Fosterin lyhyt pyörähdys ja roskalehtien kuvaajille haistattelu taitaa olla muistettavinta antia. Kourallinen semi-hauskoja sutkautuksia ei hirveästi mieltä lämmitä, kun muuten eteneminen on mitä on ja useampikin kohtaus tuntuu pahasti irralliselta ja tarpeettomalta. En pidä itseäni kovin vaateliaana, mitä tällaisiin tulee, mutta Motherhood ei paljoakaan myönteistä muisteltavaa tarjoile. Varmaan sitä parempi, mitä nopeammin häipyy mielestä kokonaan. Umaa voi ihastella paljon laadukkaammissakin elokuvissa, joten sekään ei riitä tekosyyksi. Eipä iske ei, ja heipä hei hetkeksi.
Motherhood (2009) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti