The Notebook (Rakkauden sivut)

Pikainen lenkkeily sunnuntai-illalla toi jälleen sisäisen vilukissan pintaan, kun mittarikin näytti peräti kuutta hyytävää pakkasastetta. Minttuvoittoinen yrttijuoma kuumenemaan ja selailemaan hyllyjä jonkin lämpöisen katseltavan toivossa. Lyhyen harkinnan jälkeen vilkuiltavaksi valikoitui Nicholas Sparksin kirjaan perustuva vuonna 2004 ilmestynyt romanttinen draama The Notebook.

Nicholas Sparksin tuotantoa on siirretty valkokankaalle tasaiseen tahtiin viimeisen runsaan vuosikymmenen ajan. Toistaiseksi on ehtinyt ilmestyä kahdeksan elokuvaa ja yhdeksäs on tulossa. Itse olen nähnyt niitä tätä ennen vain pari kappaletta, jotka ovat Nights in Rodanthe ja Dear John.

Nyt katsellut kaikki kolme omaavat toki hieman samanlaisia piirteitä, mutta erityisesti The Notebook ja Dear John enemmänkin samansuuntaisia koukeroita. No, siinä missä Dear John jättää enemmänkin toivomisen varaa, onnistuu The Notebook varsin mainiosti. Oikeastaan kaikki puolet joista tuon tuoreemman elokuvan yhteydessä tuli valitettua, on tässä pikkuisen vanhemmassa toteutettu kiitettävästi paremmin.

Jo ensimmäiset kuvat tuntuvat vastaavan toiveisiin. Taivas hehkuu punertavana ja alla oleva lähes tyyni järvi sitä kauniisti heijastelee. Muuten tyynen pinnan rikkoo yksinäinen soutaja, jonka menoa rauhallinen ja kaunis pianomusiikki säestää. Muutenkin korkeat odotukset sellaista seuraillessa vain kohoavat verkkaisten kuvien kutsuessa ihastuttavan elämyksen pariin tunniksi ja toiseksi.

"I am nothing special; just a common man with common thoughts, and I've led a common life. There are no monuments dedicated to me and my name will soon be forgotten. But in one respect I have succeeded as gloriously as anyone who's ever lived: I've loved another with all my heart and soul; and to me, this has always been enough."

Lyhyen alkutekstijakson jälkeen siirrytään hoitokodin puolelle, jossa iäkkäämpää herrasmiestä esittävä James Garner lukee vanhaa tarinaa ystävälleen (Gena Rowlands). Garnerin hahmo selittää siinä samalla, ettei pidä itseään miehenä, joka tulisi jäämään historian lehdille pyörimään. Yhdestä asiasta hän kuitenkin on ylpeä, eikä se ole enempää tai vähempää kuin että hän on rakastanut koko sydämellään. Se riittää kyllä.

Vähitellen käynnistyvä kirjan sisältämä tarina vie katsojan 1940-luvun alkuun Etelä-Carolinaan. Siellä Noah (Ryan Gosling) iskee silmänsä tivolissa Allieen (Rachel McAdams), joka ei ainakaan heti kättelyssä ole erityisen innostunut saamastaan huomiosta. Noah omaa kuitenkin sen verran sinnikkyyttä, ettei ensimmäinen yritys jää samalla viimeiseksi. Niinpä hän uhkarohkean ja tyhmänkin tempun seurauksena saa kiristettyä itsensä treffeille.

Voitto uhkaa jäädä hetkelliseksi, sillä seuraavana päivänä Allie onkin jo perumassa lupaustaan. Niinpä vain juonittelevat ystävät järjestävät parin samaan elokuvanäytökseen, jonka jälkeen se onkin sitten menoa. Iltaa päätellään liikennevaloissa tanssahdellen ja tulevaisuus vaikuttaa niin kovin lupaavalta sekä odottamisen arvoiselta.

Nuoruuden huolettomat kesäpäivät pääsevätkin kunnolla vauhtiin, ja kaikki liikenevä aika käytetään hartaasti yhteisten harrastusten parissa. Kesäiset päivät täyttyvät mukavista ja muistettavista hetkistä jättäen syvemmänkin jäljen kummankin sydämeen. Niinpä vain ne hyvät ajat ovat aivan liian nopeasti liitelemässä kohti loppuaan, kun erilaisista perhetaustoista tulevat nuoret huomaavat, että vaikeudet alkavat kasaantua.

Noahin isä (Sam Shepard) toivottaa Allien lämpimästi tervetulleeksi viettämään aikaa perheen kotiin. Tässä tapauksessa voimakkain vastustus tulee Allien vanhempien puolelta. Erityisesti äidin (Joan Allen) mielestä Noah on vähemmän kauniisti sanottuna roskasakkia, vaikka muuten varmasti ihan mukava poika onkin. Vähän aikaa he suostuvat katselemaan kesäihastusta läpi sormien, mutta sitten tulee viimein piste, jossa on parempi viheltää peli tylysti poikki.

Näin muutenkin lyhyt rakkauden kesä saa töksähtävän ja odottamattoman päätöksen, kun perhe päättää aikaistaa Allien lähtöä toiselle paikkakunnalle. Nuorten eroaminen ei suju aivan sopuisimmissa merkeissä, vaan siinä kuohuu ja ryöpsähtelee. Kumpikaan ei siitä huolimatta usko, että se oli sitten siinä. Tiet kuitenkin lähtevät erkanemaan ja vuodet vierimään vieden kumpaakin erilaisiin suuntiin.

Voisi varmaan kitistä siitä, että sitä samaa vanhaa tarinaahan tässä ollaan kertomassa. Tämän voi kuitata kätevästi mukaillen yhden levyltä löytyvän lisukkeen nimeä, eli yksinkertainen tarina, mutta hyvin kerrottu sellainen. Ei tähän mitään sen suurempia yllätyskäänteitä tai muutakaan kikkailua kaipaa. Sellaisten aiheiden äärellä kuitenkin ollaan, etteivät ne toistosta huolimatta ihan heti pääse loppuun kulumaan. Kunhan toteutus on kohdillaan, niin ilokseen näitä katselee.

Kun pohjustus hoidetaan hartaasti ja kunnolla ensimmäisen kolmanneksen aikana, eikä kiirehditä turhaan, niin se kyllä saa välittämään Noahin ja Allien tulevistakin vaiheista varsin suurella sydämellä. Alkupuoli ei nyt mitään tauotonta suurempien tapahtumien vuoristorataa ole, vaan ehkäpä painotus on enemmän pienissä hetkissä, jotka usein kohottelevat suupieliä väkisinkin hymyyn ja mielialaa ylöspäin siinä samalla.

"My Dearest Allie. I couldn't sleep last night because I know that it's over between us. I'm not bitter anymore, because I know that what we had was real. And if in some distant place in the future we see each other in our new lives, I'll smile at you with joy and remember how we spent the summer beneath the trees, learning from each other and growing in love. The best love is the kind that awakens the soul and makes us reach for more, that plants a fire in our hearts and brings peace to our minds, and that's what you've given me. That's what I hope to give to you forever. I love you. I'll be seeing you."

Toisella puolikkaalla sitten laitetaankin kyynelkanavat kunnolla kokeeseen. Ainakaan itse en voinut vuotoa välttää. Siinä sitten ollaan hukassa ja kolhittuja sydämiä jää jälkeen. Kuvissa pikaisesti vilahteleva toinen maailmansotakin tuntuu verrattain vähäiseltä, vaikka uhreja kertyy enemmän. Jälkimmäinen puolisko höykyttää kunnolla pientä sydäntä, kun vuorotellen riipaisee, raapaisee, palkitsee, pakahduttaa, lamauttaa ja kohottaa jälleen jonnekin pilviin.

Näistä varsin vaihtelevista tuntemuksista suuret kiitokset elokuvan kahdelle pääparille, jotka ovat löytäneet välilleen varsin voimakasta vetoa, joka tuntuu katsomossakin. Ei sitä pysty välinpitämättömin sivusilmin seurailemaan, vaan myötäelo on nyt tehty erittäin helpoksi.

Elokuvasta löytyvät pari lyhyehköä seksikohtausta jäävät myös hyvällä tavalla mieleen. Mitään erityisen rohkeaa ja paljastavaa menoa ei ole luvassa, mutta niistä tuntuu huokuvan aidonoloista läheisyyttä, lämpöä ja herkkyyttä, jotka eivät elokuvissa mitään helppoja hoidettavia ole.

Poistetuista kohtauksista löytyy kummastakin vielä vaihtoehtoinen versio, jotka syystä tai toisesta miellyttävät minua hieman enemmän kuin elokuvaan päätyneet versiot. Mitään riettauden juhlaa ei niidenkään suhteen kannata odotella, mutta voi vilkaista, jos kiinnostusta ilmenee. Voisi myös vähän kehua loppupuolelta poistettujen joukkoon päätynyttä kohtausta, jossa kirjan taustoja selvitellään enemmän. No, samat asiat on tullut kerrottua jo aiemmin, eli juonellisesti turhahkoista minuuteista on kyse, mutta omasta mielestäni siinä kuitenkin on jotakin tavattoman kaunista.

Aiemmin nähdyt Sparksin kirjoista tehdyt elokuvat ovat myös tavoitelleet haikeita tunnelmia, mutta tässä siinäkin onnistutaan parhaiten. Jos lopetus ei kelpaa haikeankauniiden sellaisten joukkoon, niin ihmettelenpä enemmänkin. Siinä saa keräillä ja kasailla itseään vähintään lopputekstien ajan. Kyseessä on erittäin onnistunut päätös muutenkin loistavalle elokuvalle.

Visuaalinen antikin hoidetaan tyylillä. Omiksi suosikkihetkiksi tässä mielessä nousevat jo aiemmin kehuttu alkutekstijakso sekä eräänlainen ultimaattinen lintulampikohtaus. Siinä vene hiljalleen lipuu lumpeikosta veden ja vesilintujen valtaamaan metsään. Muutenkin elokuvasta löytyy paljon kauniita pieniä tuokioita, mutta tämä jakso onnistuu nousemaan ihastuttavuudessaan vielä pikkuisen ylemmäs.

The Notebook täytti helposti sille kasaantuneet odotukset. Erittäin myönteinen kokemus kyllä innostaa jatkossakin hankkimaan Sparksin kirjoista tehtyjä elokuvia, vaikka lienee hieman epätodennäköistä, että aivan samalle tasolle päästäisiin. Pari tuntia vierähtää nopeasti ohi ja liikuttua saa useampaankin kertaan. Mikä vielä parempaa, niin elokuva vahvistaa silloin tällöin häilyvää uskoa kauniisiin ja hyviin asioihin. Monessakin mielessä lajinsa parhaimmistoa, jota voi lämpimästi suositella muillekin.

Johnny Cash saa tällä kerralla hoitaa viimeisen summauksen:

The Notebook (2004) (IMDB)

Uusinnan yhteydessä teki mieli vilkaista levyn runsaat ja antoisat lisukkeet läpi sekä kurkata pikaisesti muutakin kautta tarinan taustoihin. Kirjailijan, ohjaajan ja muiden tekemiseen osallistuneiden tyyppien jutuista jonkinlaisen koosteen innostuin näppäilemään, jonka voi lukaista tuolta:

Trivianurkkaus 18: The Notebook