Prancer on saanut Suomessakin levyjulkaisun nimellä Punakuono, mutta muuten se vaikuttaa jokseenkin unohdetulta jouluelokuvalta. Vaikka se on ilmestynyt jo vuonna 1989, niin virallista VHS-julkaisua ei ikinä Suomeen tullut ja lisäksi se on esitetty vain kahdesti television pääkanavilla tässä lähes 15 vuoden aikana. Tiedä sitten, onko syynä elokuvan tietynlainen lapsellisuus tai arkisempi meno. Lapsellisuudesta tuskin on kyse, sillä monet reippaasti uusintoja keräävät jouluelokuvat pärjäävät siinä mielessä tälle varsin mainiosti. Ennemmin veikkaisin sitä arkisuutta, vähän hitaanpuoleista etenemistä ja kirkkaimman kimalluksen puuttumista.
Voisi tässä itsekin naputella pari myönteistä sanaa elokuvasta, sillä itse ainakin pidän siitä enemmän kuin keskimäärin, mitä nyt on tullut vuosien varrella nähtyä näitä koko perheelle suunnattuja jouluisia elokuvia. Eipä ainakaan yhtään haittaisi, jos tulevina vuosina Prancer saisi vähän lisää televisioaikaa suomalaisiltakin kanavilta. Luulisi, että tällaiselle lumisiin maisemiin sijoittuvalle poroseikkailulle löytyisi kohtalaisesti ihastelijoita.
Tarina sijoittuu Yhdysvaltojen pohjoisosiin, erääseen Michiganin osavaltiossa sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Jouluvalmistelut ovat jo hyvässä vauhdissa. Paikallisen ala-asteen juhlaharjoituksissa muiden mukana, mutta ehkä liiankin innokkaasti laulelee Jessica Riggs (Rebecca Harrell). Minkäpä sille voi, kun sattuu olemaan jouluihmisiä.
Aivan huolettomissa merkeissä ei Riggsin perhe joulua odottele. Äiti on kuollut ilmeisesti vain vähän aikaa sitten, eikä isä John (Sam Elliott) oikein tiedä, miten pitäisi pakan kasassa. Yht'äkkiä pitäisi pitää yksin omenatilan taloutta yllä kahdesta pienestä lapsesta siinä samalla huolehtien. Sarah-täti käy auttelemassa, mutta siitä huolimatta usein menee hankalaksi selviytyä kaikista arkisista haasteista.
Päivänä eräänä rojahtaa kaupungin pääkadun yläpuolelle ripustetusta porovaljakosta yksi onneton alas, sattuupa olemaan vielä Punakuono. Jessica on jo tästä puisen poron murskaantumisesta kovin huolissaan. Lumisten leikkien aikana päivä vilahtaa nopeasti pimeän maille, ja kotiin palaileva Jessica on pikkuisen eksyksissä. Matkalla hän tapaa pikaisesti poron, joita ei yleensäkään pitäisi niin etelässä olla. Hän uskoo voimakkaasti, että kyseessä on juuri joulupukin valjakosta karkuteillä oleva Punakuono.
Myöhemmin vuoristoisilta seuduilta kuuluu pahaenteisiä laukauksia. Siitä pikkuisen vielä eteenpäin, ja Johnin auton edessä seisoskeleekin jalkaansa haavoittunut poro. John onkin jo lopettamassa loukkaantuneen eläimen, mutta tytär tulee väliin, jolloin poro pääsee karkaamaan ympäröivien puiden suojaan. Myöhemmin se kuitenkin löytää aterian toivossa tiensä perheen omenatilalle.
Edessä onkin varsin haastava tehtävä, kun nuoren Jessican pitää jotenkin yrittää saada hoidettua poro takaisin kuntoon. Rehuakin tarvitsisi saada riittävästi, eivätkä porot ole varsinaisesti vähäruokaisuudestaan tunnettuja. Koulussakin pitäisi ehtiä käymään, ja hoitaa vielä mielellään kaikki siten, ettei isä saisi tietää asiasta. Kyllähän siinä tekemistä riittää sen verran, että aika ja jaksaminen on loppua kesken...
Voin toki itsekin myöntää sen, että Prancer on paikoin vähän apeampaa katseltavaa, jos vertailee täyttä iloa pursuaviin jouluelokuviin, mutta esimerkiksi hieman samankaltainen The Christmas Bunny edustaa mielestäni vielä hippusen synkempää menoa. Eikä näistä kumpikaan nyt mitään lohduttoman tummissa tunnelmissa tarpomista ole, vaan kumpikin sen lämminhenkisyyden ja ilotkin löytää, kunhan vaikeuksien kanssa on riittävästi kamppailtu.
Sen takia tulikin ihmeteltyä enemmänkin, kun lueskelin IMDB:n erästä keskustelua aiheeseen liittyen. Tuli lähinnä mieleen, että katselinkohan varmasti saman elokuvan, kun ilmeisesti useampikin oli saanut pahemmankin kohtauksen elokuvan väitetystä liiallisesta surumielisyydestä. Lastenelokuvaksi ilmeisesti aivan kamala ja täysin kelpaamaton. Minua kyllä ennemmin huolestuttaisi sellainen näkemys, että lapsille voi näyttää vain elokuvia, jotka ovat pelkkää onnea täynnä, ja jos tähän tapaan vähän käsitellään arkihuoliakin, niin kyseessä on samantien jokin hirveys. Siinä tapauksessa on sen vaaleanpunaisen ja mustan väliltä unohtunut välimaasto täysin... Hetken hymyilytti, kun mietti, että mitä tapahtuisi, jos saisi jo tästä poroelokuvasta pillastuneen vilkaisemaan sen Kaurismäen jouluelokuvan ja siihen alku- tai jälkisoitoksi vaikkapa Viikatteen joululevyn. Heh, ehkäpä elinikäiset painajaiset tai jotakin lähes yhtä dramaattista.
Ehkä on sitten samalla hyvä mainita, että siinä missä jotkut ovat kiroamassa elokuvaa jonnekin kauas pois, niin moni pitää sitä yhtenä ihastuttavimmista jouluelokuvista. Itsekin sanoisin, että kyllä se viehättävät piirteensä omaa, alkaen vaikkapa pienen koulun kommellusten värittämästä joulujuhlasta. Muutenkin turha metelöinti puuttuu pitkälti, ja edetään mukavan rauhallisissa tunnelmissa paria kohellustuokiota lukuun ottamatta.
Lopetus saattaa aiheuttaa joidenkin kohdalla vähän hampaidenkiristelyä, mutta jos näin tapahtuu, niin sitten on mielestäni muutenkin valinnut vääränlaisen elokuvan katseltavakseen. Eipä se omalla kohdalla ainakaan mitään suurempaa ärsytystä onnistunut nostattelemaan. Oikeastaan on ihan ymmärrettävää, ettei sitä ole haluttu jättää avoimemmaksi, mikä toki olisi ollut kovinkin helppoa.
Sam Elliott on yksi niistä näyttelijöistä, joita oikeastaan aina katselee mielellään. Hänen vähän harmahtavassa olemuksessaan on jotakin sellaista, että tyyppi voisi olla peräisin Veikko Huovisen useammankin teoksen sivuilta. Tässäkin elokuvassa hän saa mielestäni tehtyä hahmostaan pidettävän, vaikka se ei mikään helpoin urakka olekaan. Myös ensimmäistä elokuvaansa tekevä Rebecca Harrell jää myönteisesti mieleen. Kaksikon yhteiset hetket etenkin loppupuolella kuuluvatkin elokuvan parhaimpiin ja koskettavimpiin.
Jälleen yhtenä teemana on se, että sinänsä pienetkin hyvät ja epäitsekkäät teot voivat lähteä vyöryämään ja innostaa suurempaakin joukkoa. Kun toinen toistaan masentavampia uutisia lehteen latova toimittaja saa ujutettua sekaan positiivista henkeä huokuvan paikallisen tarinan, niin saa se koko yhteisön piristymään ja osoittamaan joulumieltä.
Prancer myös viestittää siihen suuntaan, ettei tarvitsisi pitää niin kiirettä sen taianomaisemman maailman riistämisessä pienemmiltä. Maailmasta kyllä löytyy ikävämpiäkin asioita kuin se, että sattuisi uskomaan joulupukkiin alle kymmenen ikäisenä. Eivätköhän ne maailman harmaammat puolet siitä huolimatta ehdi vielä ihan hyvin käydä kimppuun myöhemminkin...
Vaikka itse en mikään innokkain joulukohkailija olekaan, niin varsin vaivatta tällainen pienimuotoinen jouluinen satu onnistuu innostamaan ja herkistämäänkin. Hädässä olevista eläimistä (ja toki ihmisistäkin) huolehtiminen on sellainen teema, joka miellyttää lähes poikkeuksetta. Tällaiseen tarinaan sellaisen liittäminen on vieläpä varsin helppoa. Ei kannata enempää kavahtaa joidenkin kauhistelemaa murheellisempaa puolta, sillä elokuvasta kyllä löytyy sitten myös huumoria ja sydämellisyyttä tilannetta tasaamaan. Reilut kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen Prancer sai jatko-osan, josta en osaa sen enempää sanoa. Voisihan senkin katsella, jos sattuu vastaan tulemaan, mutta mitään erityisen polttavaa tarvetta sellaiseen ei ole.
Tietyistä elementeistä huolimatta Prancer onnistuu olemaan varsin aidonoloinen tarina, jossa sitä jouluhengen löytämistä painotetaan enemmän kuin kimallusta ja hassuttelevampaa viihdettä. Jos lähtisin listailemaan parhaimpia nähtyjä jouluelokuvia, niin luulenpa, että varsin helposti Prancer laukkaisi kymmenen parhaan joukkoon.
Prancer (1989) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti