Annie Braddock (Scarlett Johansson) on juuri valmistunut collegesta pääaineenaan taloustiede. 21-vuotiaalla on edessään lupaava tulevaisuus ja valtavat mahdollisuudet. Erästä kovinkin haluttua työpaikkaa hakiessaan Annie kokee ikävänkin yllätyksen mennessään haastattelussa täysin sanattomaksi, kun pitäisi kertoa, kuka hän pohjimmiltaan on.
Jo aiemmin on tullut epäiltyä omia kykyjä sekä yleensäkin halukkuutta työskennellä koko alalla. Haastattelun mennessä lievästi sanottuna pieleen, nämä kysymykset tulevat voimakkaammin esille. Päälle iskee pienoinen kriisi, että kukapa Annie sitten oikeastaan onkaan. Alkaa tuntua aikalisän paikalta itsensä löytämiseksi.
Kohtalo työntää kirjaimellisesti syliin vähän toisenlaisia hommia. Puistossa asioita mietiskellessään Annie pelastaa pienen pojan, jonka äiti (Laura Linney) on tästä erittäin mielissään. Rouva X onkin juuri menettänyt (lue: erottanut) edellisen lastenhoitajansa ja on hätää kärsimässä vilkkaan poikansa kanssa. Niinpä hän pyytää Annieta soittelemaan töihin liittyen. Samalla moni muukin puistossa pyörivä äiti tekee vastaavan tarjouksen.
Muuten ajatus yhden kesän aikalisästä lastenhoitajana vaikuttaa houkuttelevalta, mutta eipä Anniella ole yhtään käytännön kokemusta sellaisesta työstä. Samalla se antaisi mahdollisuuden muuttaa pois äidin nurkista Manhattanille vapaampaa elämää aloittelemaan...tai niin voi ainakin toivoa. ...Ja miten hankalaa yhdestä pienestä pojasta huolehtiminen voisi edes olla?
Melko nopeasti Annielle selviää, että tuli haukattua odotettua suurempi pala. Poika ei ole alkuun lainkaan yhteistyöhaluinen. Se toivottu vapauskin osoittautuu vain hetken harhaksi, sillä kyseessä on lähes 24/7-työ, jossa vielä vähäisen vapaa-ajankin suhteen on asetettu tiukkoja rajoituksia. Romanttiset kuviot tulisi ehdottomasti unohtaa, mikä on erityisen hankalaa, kun samassa talossa asustelee nuori ja komea tyyppi (Chris Evans), joka on vielä kiinnostunut Anniesta. Alkaa vaikuttaa siltä, että kesästä saattaakin muodostua jonkinlainen elävä painajainen...
Elokuvan alussa on napakka ja pikkuisen kärjistetty museon kautta esitetty näkemys siitä, miten ihmiskunta on pienokaisensa kasvattanut aikojen alusta nykypäivään. Siinä missä vanhemmat ja joissakin kulttuureissa koko yhteisökin on osallistunut kasvatukseen, erottuu nykypäivän Manhattan tästä kuviosta melkoisesti. Manhattanin mies on erikoinen epeli, joka alkaa etäyttää itseään perheestään työn, harrastusten ja hieman kyseenalaisempien puuhien pariin. Äiti taas kaipaa niin paljon omaa aikaa, ettei kasvattaminen onnistu. Niinpä koko homma kaatuu lastenhoitajan niskaan.
Huumori on pitkälti sellaista kuin odottelinkin. Fyysinen kohellus jää joidenkin satunnaisten hetkien varaan pääpainon ollessa terävän ja pisteliäänkin sanailun puolella, mikä toki sopii varsin hyvin. Varsinkin elokuvan ensimmäiseltä puolikkaalta löytyy mukavasti huvittavia hetkiä, kun sääntöinferno käy päälle ja kaikki osa-alueet yritetään pitää pikkutarkasti tiukassa hallinnassa. Tiedä sitten, miten hyvin tässä on pysytty kirjan hengelle uskollisena, mutta ainakin elokuvassa valittu linja toimii hyvin.
Toisella puoliskolla aletaankin vähän enemmän vakavoitumaan, mikä pikkuisen hyydyttelee menoa. Ulkoisesti "onnellisen" perheen pintaa vähän raaputtelemalla paljastuu jotakin varsin jäätävää. Pahimmillaan (tai parhaimmillaan) päässä alkoikin pyöriä se lausahdus "ja tunteet jäätyneitä katson kuiluun sisälläni" (heh, Yrjänäkin varmasti arvostaa sanojensa häpäisyä tällaisessa yhteydessä). No, ehkäpä se menee vähän pitkälle, kun ei tässä kuitenkaan aivan lähdetä perinpohjin tarkistelemaan syvyyksien syövereitä.
Jotta ei tulisi enempää itseä tai muita huijattua, niin eipä The Nanny Diaries sen takia hyllyyn päätynyt, että oletin sen olevan erinomainen komedia tai viiltävän sarkastinen analyysi nykypäivän vinksahtaneesta perheestä. Kyllä se pääsyy hankkimiselle löytyy ihan Scarlettin suunnalta. Vaikka Annie Braddock ei hänen muistettavimpien töidensä joukkoon pääsekään, niin enemmän kuin mielelläni minä hehkeää Johanssonia katselen tällaisessa vähän kevyemmässäkin elokuvassa.
Taas tuli katseltua myös vähän lisukkeita levyltä. Poistojen joukkoon on päätynyt kahdeksan lyhyempää kohtausta, joilla on yhteiskestoa runsaat viisi minuuttia. Tällä kerralla niitä ei juurikaan varsinaiseen elokuvaan kaipaile. Vaihtoehtoinen lopetuskin on vain lyhyt lisäys nykyiseen. Ilmeisesti tarkoituksena on ollut karsia elokuvasta fantasian puolelle lipsahtavia hetkiä. Minulle sinänsä jokseenkin samantekevää, ovatko ne elokuvassa vai leikkaushuoneen lattialla. Muutaman minuutin mokailukooste taas tuntuu jokseenkin väkinäiseltä hassuttelulta. Ehkäpä joku sellaisen tilasi, ja sitten piti pikkuisen säheltää...
Tämäkin romanttiseksi komediaksi luokitellaan, vaikka se romantiikka usein jääkin vähän paitsioon muiden juttujen mennessä edelle. Siinä missä sanailut toimivat melko mallikkaasti, jättävät koskettavammiksi (kai) tarkoitetut hetken hieman toivottavaa. Toki elokuvasta lämpöäkin löytyy, mutta tässä ei sentään tullut vetisteltyä. Siitä voisi myös valitella, että Alicia Keys on hieman alikäytetty, mitä ruutuaikaan tulee. The Nanny Diaries viihdyttää kuitenkin sen verran hyvin, että varsin sujuvasti sen vilkaisee. Esimerkiksi Seinfeldin ja Allenin (vähän kärjistettyihinkin) huomioihin perustuvaan huumoriin ihastunut löytää kyllä elokuvasta ihan riittävästi aihetta hymyyn, vaikka se kynä ei tässäkään tapauksessa ole aivan yhtä terävä kuin noilla mainituilla.
The Nanny Diaries (2007) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti