No, onhan minulla ollut jo jonkin aikaa tarkoitus Notting Hill katsella uudelleen, olisikohan nyt vuorossa jo neljäs kerta. Päävastustajana katseluvalintakarsinnoissa toimi Four Weddings and a Funeral, mutta se hävisi kamppailunsa heti alkuun vähän nolosti, sillä en pikaisella etsinnällä löytänyt sitä mistään. Pitää paremmalla ajalla tehdä tarkempia tutkailuja, eikä näillä nyt loppujen lopuksi mitään räikeää eroa ole, mitä hauskuuteen ja yleiseen laatuun tulee.
Kuun alkupuolella tuli katseltua Richard Curtisin oman tekstinsä pohjalta ohjaama Love Actually, ja pikaisen vertailun perusteella laittaisin sen nyt hieman tämän edelle, kun kumpikin on tuoreessa muistissa. Tosin vertailu saattaa olla epäreilu, sillä Notting Hill on jo varmaan tietyiltä osiltaan päässyt kulahtamaan uusintakertojen myötä. No, jotenkin tällä hetkellä tuon uudemman elokuvan hieman piikikkäämpi huumori ja yleisesti uskaliaampi meno miellyttää enemmän.
Love Actually antoi Curtisille mahdollisuuden ivailla vähän musiikkiteollisuuden suuntaan. Notting Hill taas ottaa kohteekseen elokuvateollisuuden ja siihen liittyvät ikävämmätkin ilmiöt. Anna Scott (Julia Roberts) on uransa huippuvuosia viettävä maailman tunnetuimpiin kuuluva elokuvatähti, joka tekee hyväpalkkaisia suurtuotantoja lähes liukuhihnatahtia. Vapaa-aikaa valaisevat valokuvaajien taukoamattomat salamavalot, eikä yksityisyydestä ole juuri rippeitä enempää jäljellä, ja niillekin tuntuu riittävän innokkaita kaluajia.
Lontoon Notting Hillin kaupunginosassa taas William Thacker (Hugh Grant) pyörittää omaa vähän vaatimattomampaa yritystoimintaansa. Kyseessä on pieni kirjakauppa, joka vielä on erikoistunut matkailukirjallisuuteen. Vapaa-aika kuluu rauhallisissa merkeissä ystävien seurassa, mutta romanttisella rintamalla ei nyt ainakaan liikaa kahinoita käydä. Vähän räväkämpää menoa elelyyn tuo asuintoveri Spike (Rhys Ifans), joka ei turhia kumartele kultaisen käytöksen suuntaviivoja kohti.
Käypä kuitenkin niin, että uusimman elokuvan mainoskiertue tuo Scottin Lontooseen, jossa hän vapaa-ajallaan vaeltelee Williamin kirjakauppaan. Niin pihalla Williamkaan ei viihdemaailmasta ole, etteikö tähteä tunnistaisi, mutta pidättäytyy kuitenkin suuremmasta intoilusta...ainakin toistaiseksi. Kömmähdysten seurauksena Anna seisoo Williamin sotkuisessa asunnossa, joka sitten johtaakiin spontaaniin suukkoon.
Ihastumisten suhteen hiljaiseloa viettänyt jo vähän varautunutkin William onkin sitten suunnilleen valmista tavaraa. On vain vaikea järjestää kahdenkeskistä aikaa, kun toisella sattuu olemaan varsin hektinen aikataulu ja täysi seuranta päällä muina aikoina. Niinpä William-parka joutuu kunnon höykytykseen, kun luulee olevansa menossa treffeille, mutta huomaakin haastattelevansa isompaakin näyttelijäporukkaa mainostilaisuudessa Horse & Hound -lehden lupaavana toimittajanalkuna. Siinä sitten itsetunto saa ottaa pari kolhua lisää, mutta ehkäpä se sittenkin on täydellisen itsensä nolaamisen arvoista...
Molemminpuoleisia tunteita alkaa löytyä, mutta kyllähän esteitäkin riittää vähintään tarpeeksi ennen kuin voidaan alkaa onnellisista lopuista edes unia näkemään. Siinä tulee tarvetta hakea tukea ystäväporukalta pariinkin kertaan, kun asiat lähtevätkin aivan vääriin suuntiin juuri, kun toiveet ovat lähteneet kohoamaan siivilleen. Tilitysten iltamat eivät kuitenkaan mitään katkeruuksien mustia mutia ylly tonkimaan, mikä onkin luultavasti oikea valinta, jotta elokuvan kepeähkö yleishenki säilyy.
Tulikin jo mainittua huumorin tietynlainen kiltteys verrattuna tuohon Curtisin omaan debyyttiohjaukseen. Varaa olisi ollut laittaa hieman pisteliämpääkin juttua sekaan ilman, että olisi vielä kovin tylyksi kuittailuksi mennyt. Toki nytkin vähän nälvitään näyttelijöitä kuvaavia reppanoita ja muitakin. Esimerkiksi Mel Gibsonilla on ilmeisesti huomattavasti tiukempi näkemys, mitä tulee roskalehtien laskuun sensaatiokuvia napsivista tyypeistä. Sen voi tarkistaa hänen tuottamastaan elokuvasta Paparazzi, joka onkin varsin erikoinen epeli ja oikeanlaisessa mielentilassa varsin hillitön elämys.
"I've been on a diet every day since I was nineteen, which basically means I've been hungry for a decade. I've had a series of not nice boyfriends, one of whom hit me. Ah, and every time I get my heart broken, the newspapers splash it about as though it's entertainment. And it's taken two rather painful operations to get me looking like this."
Enempää ei ihmetytä se, että pääparin rooleihin toivevalinnat olivat juuri Roberts ja Grant. Varsinkin ensin mainittu saa elokuvatähden osassaan irrotella vähän itseironisestikin, mitä tulee uraan, palkintoihin ja kuuluisuuteen. Nämäkin toki hoidetaan varsin hyvällä maulla ilman tarvetta suurempaan katkeruuteen.
Saadaanpahan mukaan mutkan kautta myös pienimuotoinen kamppailu, jossa Roberts ja Meg Ryan kohtaavat. No, minua ei varmaan enää tässä vaiheessa saa sieltä Julian nurkkauksesta pois revittyä, vaikka Ryanillakin toki hienoja hetkiä valkokankaalla on. Julia nyt vain sattuu voittamaan jo hymyllään...ja sitähän tässä(kin) elokuvassa väläytellään enemmän kuin voisi toivoa.
Muutenkin tämä Roberts ja Grant on varsinainen unelmapari omalla kohdalla, mitä romanttisiin komedioihin tulee. Romanttisissa kohtauksissa on vetoa ja hyvää tunnelmaa. Hassuttelu taas toimii molempiin suuntiin varsin vaivattomasti ja useimmiten ne hieman heikommin toimivat hetket löytyvätkin muista kohtauksista. Kun Grantin maltillisempi vitsailu yhditetään Robertsin yleiseen ihanuuteen, niin onhan se nyt vallan vastustamaton sekoitus. Ilmeisesti kummallekin löytyvät myös inhoajansa, mutta helpottaapa omaa elämää, kun molemmista pitää enemmänkin. Ainakin romanttisten komedioiden useammastakin helmestä nauttii näin huomattavasti runsaammin.
Olkoon sitten hempeilyä tai lämminhenkisyyttä, niin sitä löytyy enemmän kuin tuosta vertailukohtana toimivasta elokuvasta Love Actually. Ystäväjoukosta löytyy ymmärrystä ja tukea, kun tarvitaan, ja vieläpä ilman, että katsojan täytyy pelätä, että menisi liian itkuiseksi. Lisäksi mukaan on vaivihkaa laitettu muutama ihastuttava pieni välittämisestä viestittelevä tuokio, jotka eivät nyt tarinan kannalta ole kovinkaan välttämättömiä, mutta saavatpahan muistelemaan elokuvaa suuremmalla lämmöllä. Tässä mielessä Notting Hill on selvästi parempi kuin Love Actually.
Tuosta toisesta löytyy se Bill-setä, joka ilmestyy kuviin viemään juttua hieman räävittömämpään suuntaan, ettei ainakaan liian pehmeäksi mene. Tässä vastaava rooli lankeaa Spiken hoidettavaksi, kun hän tilannetajuttomasti töksäyttelee milloin mitäkin tai muuten vain ideoi menemään jotakin huuruisella logiikalla kokoon kasattua suunnitelmaa. No, kyllähän siinä usein hymyillä saa, joten eipä valittamista hänen suhteensa. Lisäksi Ifans omaa juuri sopivan olemuksen tähän rooliin.
Pikkuisen pitää kuitenkin valitellakin, eli osa vitseistä on vähän päässyt kulahtamaan, kun uusintoja on ehtinyt kertymään. Silloin tällöin huomaa kaipaavansa vähän tiiviimpää tahtia. Esimerkkinä vaikkapa lopetus, joka tuntuu nykymuodossaan turhan venytetyltä. Puolustukseksi taas on sanottava, että suurin osa elokuvan jutuista on kaikkea muuta kuin kertakäyttötavaraa, ja kestää hyvin useammankin katselun. Kyllä Curtis nämä jutut taitaa huomattavasti paremmin kuin varmaan 90 prosenttia muista alan kynäilijöistä.
"After all... I'm just a girl, standing in front of a boy, asking him to love her."
Kaiken kaikkiaan Notting Hill on varsin mallikkaasti kestänyt uusintoja, eikä lopullista kyllästymistä vieläkään päässyt syntymään. Edelleen se säilyy elokuvana, jonka pariin on mukava palata. Mitä romanttisiin komedioihin tulee, niin lajityypin A-sarjaa se edustaa. Oivallinen yhdistelmä toimivaa huumoria ja sydämellisyyttä. Eipä sellaisia ainakaan liian usein vastaan tule elokuvien maailmassa seikkaillessa. Jos on jäänyt väliin, ja tällaisista tykkää, niin ehdottomasti kipin kapin katselulistalle!
Notting Hill (1999) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti