Hudson Hawk ei Bruce Willisin huikeimpiin tai etenkään kehutuimpiin suorituksiin lukeudu, mutta edelliseen kappaleeseen viitaten, löytyy sillekin paikkansa ja myös kannattajansa. Silloin aikoinaan itsekin nuorempana kaverina oli sitä mieltä, että mitä se Die Hard -elokuvien kova kaveri tällaiseen menee hulluttelemaan. Niinpä vain rullailevat vuodet ovat saaneet silmät ainakin hieman suopeutumaan tälle kepeälle rötöstelylle.
Vauhtia pitää hakea pikkuisen kauempaa kuin mihin yleensä on totuttu. Näppäilläänpä siis aikakoneeseen vuosiluku 1481 ja ihmetellään, mitä siitä seuraa. Kertoja auttaa saamaan tarinan päästä kiinni. Tuolloin vielä huomattavasti myöhempää mainettaan tuntemattomampi taiteilija, keksijä sekä monitoimimies Leonardo da Vinci oli saanut tilauksen pronssisesta hevospatsaasta.
Ympärillä riehuva sota kuitenkin verottelee pronssivaroja merkittävästi. Näppärä kaveri ei tietenkään sellaisesta lannistu, vaan alkaapa väsäilemään konetta, joka muuttaisi lyijyn pronssiksi. Voisi ehkä sanoa, että saadaan vähän enemmän kuin pyydettiin, kun vinkeä härveli kristallin taittaman valon avulla vääntää lyijystä kultaa. Keksijä itsekin samantien ymmärtää, että tuli hieman liiankin hienosti onnistuttua ja rikkoo kristallin kolmeen osaan, jotka päätyiy kätkemään. Siinäpä välissä onkin aika kuljettaa katsoja toisaalle haukan (tai jonkin epämääräisen ilmailuvimpaimen) siivillä.
Pikkuisen pohjustusta on saatu, joten aikahyppy puolen vuosituhannen verran kohti nykypäivää, joka elokuvan tekemisen aikoihin sattuu olemaan 1990-luvun alku. Ajatuksena olisi lähteä seurailemaan toisenlaisen taiteilijan kädenjälkeä ja ehkä siihen tilaisuus saadaankin, kun useita vuosia sitten vankilamuurien ankeammalle puolelle päätynyt Hudson Hawk (Bruce Willis) on viimein vapautumassa.
Rötöksen teille houkutellaan takaisin ennen kuin on ehditty edes suuren portin paremmalle puolelle. Joku voisi huikata, että pikkuisen kyseenalaista toimintaa ehdonalaisvalvojalta huudella tällaisia työtarjouksia. Vastassa odottaa vanha ystävä ja työkaveri Tommy Five-Tone (Danny Aiello). Hawk ei aivan mahdottomalla toivelistalla tahdo vapautumistaan juhlistaa, vaan kuppi hyvää kahvia, kiitos! Välillä vain on niin, että ne pienetkin toiveet ovat vaikeasti toteutuvaisia, mutta katsellaanpa...
Samainen kaksikko omistaa yhdessä menestyvän kahvilan. Voisi olettaa, että sieltähän maistuva kupponen tuosta vain hyppysiin hypähtäisi. Juuri ennen nautintohetkeä kuppi silmille poksahtaa, kun eräässä pöydässä istuva Cesar Mario (Frank Stallone) tahtoo pistoolitaituria esittää ja samalla viestittää Hawkille, että olisi sittenkin kaikkien kannalta parasta ottaa tarjottu hämärähomma vastaan.
Öisiin puuhiin sitä on pakosta verryttävä ja kokeiltava, ovatko näpit pitkän vankilakauden jälkeen vielä vetreinä vai toivottomasti ruosteessa. Kähvellyksen kohde olisi muutama kappale sitten mainittu pronssipatsas. Huutokauppakamarin holvi ei osoittaudu vanhoille tekijöille kovinkaan kaksiseksi haasteeksi. Sitten rentoja lomapäiviä viettämään? Ehei, kyse on vasta alkuverryttelystä ja tahti kiihtyy, kun pitää kiristyksen ja erinäisten huijausten ohjailemina lähteä näpistelemään puuttuvia palasia. Eipä muuta kuin Hawk koppaan ja koppa postiin. Yksi kristallikappale ei vielä kultaa tee...
Elokuvan henkeä on vaikea lähteä tiukkoihin rajoihin laittamaan, sillä sen verran villisti se vauhkoilee tahtomaansa suuntaan. Sen ainakin voi sanoa, että tiukkapipovaroitus kannattaa ottaa vähintään puolitosissaan. Jos lähtee älyttömyyksiä laskemaan ja niistä valittamaan, niin voi myös varailla närästyslääkettä riittävästi mukaan.
Ryöstelyt hoidetaan alusta lähtien hyvinkin hilpeässä hengessä. Siinä muiden suunnitelmien ohessa erinäisten kappaleiden kestoja arvuutellaan ja lukot antautuvatkin kutsumattomien vieraiden käsittelyssä kovin helposti. Pääseehään Brucekin hieman musikaalisuuttaan esittelemään, kun homman henki tuntuu olevan, että laulaen (tihu)töitäs tee...
Ne "sankaritkaan" eivät todellakaan mitään totisia torvensoittajia ole, mutta pahisosasto on raahattu vielä selvästi kajahtaneemmasta paikasta. Joukosta löytyy vähän kaikenlaista menijää ja ilmeistä on, että mitä korkeammalle hierarkiassa kiivetään, niin suuruudenhulluus, häikäilemättömyys ja hourailu lisääntyy samaa tahtia tai ehkä hieman jyrkemmässäkin käyrässä.
"Listen, Hawk, this might be hard to believe, but I'm just a regular Joe. I just want to be happy. And happiness comes from the achievement of goals. It's just that when you've made your first billion by the age of nineteen, it's hard to keep coming up with new ones. But now, finally, I've got myself a new goal... World domination!"
Sen vähemmän tunnetun Stallonen johtama porukka edustaa maltillisinta osastoa tässä ryhmittymässä. Väliportaassa hääräilee CIA-tyyppi (James Coburn) jokseenkin hassujen karkkipatukkakätyreidensä kanssa. Ylintöä johtoa edustaa Mayflowerien kaksikko (Richard E. Grant ja Sandra Bernhard), jotka liitelevätkin haluineen ja kuvitelmineen jossakin tämän maailman tuolla puolen jalat tukevasti maasta irti.
Kun näitä toheloja sitten yhdistellään erilaisiin operaatioihin, niin jälki ei läheskään aina ole kovinkaan helposti arvattavaa. Naljailu ja hassuttelu saattaakin sekunnissa vaihtua hyvinkin tylyyn väkivaltapurkaukseen. Aivan pienille elokuvaa ei selvästikään ole tarkoitettu, sillä kiroilulla jo varmistellaan, että ikäsuositus loikkii kohtalaisen korkealle.
"I'll torture you so slowly, you'll think it's a career."
Eihän se väkivaltakaan nyt mitään hirvittävintä ole kaikkien nähtyjen kauheuksien joukossa, mutta huomattavasti ilkeämpää kuitenkin kuin muuten usein paljonkin kepeämmällä linjalla seikkaileva hupsuilu. Hetkeä aiemmin voidaan heittää pikkuisen vitsiä ja seuraavassa tuokiossa joku saakin ihmetellä kaulavaltimon kautta karkailevaa henkeään. Tai reipas huutokauppahomma päättyykin näyttävään pamaukseen sekä sinne ja tänne sinkoileviin raajoihin. No, jokaiselle jotakin, vai...?
Ainakin itse väittäisin, että kiitettävän viihdyttävästi tätä sekavaa suunnitelmaa vyörytetään eteenpäin. Hymyä nostattelee esimerkiksi kahjoileva kaahailu suurella sillalla. Siinä Hawk pyyhältää menemään ruuhkan seassa sairaspedillä, kun taas ikävämmät tyypit viuhtovat perässä hysteerisessä hengessä ambulanssilla. Joku saa luodista, joku taas toivomatonta rokotusta kasvoihin kymmenisen pistosta ja saattaa siinä melskeessä peltihevonen sekä toinen osumaa ottaa.
"Oh yes! If De Vinci were alive today, he'd be eating microwaved sushi, naked in the back of a Cadillac with the both of us. The project of his life is now toy of mine. History... Tradition... Culture...are not concepts. These are trophies I keep in my den as paperweights! The chaos we will cause with this machine will be our final masterpiece!"
Aivan viimeisille minuuteille asti puhti ei tunnu riittävän, vaan viimeisen kolmanneksen aikana vähän hyytyy, vaikka ei loppua aivan lässähtäneeksi saakaan haukkumaan. Tiedä sitten, ehtiikö pieni kyllästyminen siinä jo ehtimään kimppuun, mutta sellaiset väkinäisyydestä kertovat ikävät väreet tulevat kuvioihin mukaan. Pahisten paasaus toki yltyy, Grant saa revitellä hivenen mielipuolista hymyään ja alkupuolella esitellyssä linnassa on kaikenlaista menossa, mutta siitä huolimatta sanoisin, että parhaat jutut on nähty ja kuultu selvästi ennen viimeisiä selvittelyjä.
Jos vielä sujahdetaan sinne samaiseen linnaan ja menneille vuosisadoille, niin alkujaksoa kyllä tekee mieli kehua. Sen verran vinkeitä vempaimia on käynnissä ja keksijänerolla kaikenlaista muutakin hautumassa, että olisihan niitä voinut vähän kauemminkin ihastella. Kuten jo on vihjailtu, ei varmaan kannata kovin tarkasti lähteä kaikkea todelliseen historiaan sovittelemaan. Ehkäpä parempi pitää vain vinkeän viihdyttävänä versiointina. No, ainakin minua tällainen tulkinta miellyttää paljon enemmän kuin vaikkapa vakavampi ja pitkitetty The Da Vinci Code. Eiväthän nämä tietenkään samassa sarjassa kilpaile, mutta jos pitäisi toinen Leonardon töiden pohjalta aloiteltu seikkailu valita, niin...
Jo mainittujen tekijöiden lisäksi voisi vielä muutaman listata. Kaikessa sähellyksessä naispääosaa esittävä Andie MacDowell on päässyt unohtumaan jonnekin. Myöhemmin suurempaan kuulluisuuteen noussut David Caruso saa tässä tyytyä vähäsanaisempaan pikkuosaan. Willis itse on osallistunut kirjoitustyöhön. Tämän perusteella ei oikein uskalla arvailla, onkohan se ihan hänen juttunsa... Tuottajapuolelta löytyy Brucen velipoika David, mutta myös monia toimintamenestyksiä tuottanut Joel Silver. Kuvaajaksi taas on merkkailtu Dante Spinotti, mutta ilmeisesti hän ei täysin elokuvan visuaalista ilmettä ole ollut toteuttamassa, sillä Paul Verhoevenin luottomies Jost Vacano joutui vetäytymään kesken tuotannon. Voisikin siis tavallaan summata, että A-luokan nimiä tekemässä tarkoituksella C-luokan viihdettä. Hyvä vai huono juttu, jokainen päättäköön kohdallaan. Itse kuitenkin jollakin oudolla tavalla arvostan tällaista törveltämistä.
Hudson Hawk osoittelee, että runsaaseen 90 minuuttiin saa mahtumaan vähän kaikenlaista, mikä lienee yksi syy, ettei elokuvasta estoitta useinkaan tykkäillä. Jutut ovat lennokkaita, mutta välillä ne kyllä kopsahtavat jonnekin kivikkoon, kunhan oikein vauhtiin päästään. Kommunismin peräänkin välillä lämpimästi haikaillaan, sillä omat hyvät puolensa kylmästä sodastakin voi löytää, kun oikein katsoo. Pienenä plussana voisi myös mainita taustoilla vilahtelevat kaupunkimaisemat, joita ei ymmärrettävistä syistä ehditä tarkemmin tiirailemaan, koska pitää mennä, vipeltää ja säheltää. Sitä on turha edes yrittää kiistää, etteikö Hudson Hawk epätasainen sekasoppa olisi. Helpolla ei tiedä, mitäköhän se seuraava suullinen tuo tullessaan, mutta se on ainakin tiettyyn pisteeseen saakka niitä elokuvan viehättäviä puolia. Kaoottistakin kohkausta kohtalaisen viihdyttävässä paketissa vailla järjen häivää. Sen voi ottaa joko kehuna tai haukkuna, miten sattuu omaan näkemykseen sopimaan...
Hudson Hawk (1991) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti