Super Snooper / Super Fuzz (Superkyttä)

Talvisempiin elokuviin kyllästymistä ehkäisemään valikoitui nyt tällainen seikkailu (vai sekoilu?), joka ei lumisilla kuvilla juhli, vaan vie katsojan Miamiin aurinkoisempia näkymiä ihmettelemään pariksi tuokioksi. Terence siis tahtoo itsensä rötöstelijöiden esteeksi viskaista ja samalla jouluputken poikkaista. Ehkä ihan hyväkin, niin pysyy sitten into korkeammalla, mitä niihin jouluelokuviinkin tulee, kun kokeilee sitä "...ja nyt jotakin aivan muuta"-osastoa välillä. Kai sitä voisi myös vähän vihjailla, että silloin tällöin taattu tyhmäily tervetullutta on.

Bud Spencer on saanut sooloilla blogissa kommentoiduissa elokuvissa kiitettävästi. Voipi olla ihan oikeudenmukaista antaa välillä Hillinkin rellestää ilman tuttua kaveriaan vaihteeksi. En oikein tiedä, miksi päädyin näistä Terencen elokuvista poimimaan juuri tämän uusintaan. Muistikuvat ainakin varoittelevat vastaan, sillä Super Snooper on jäänyt mieleen elämään lähinnä rasittavana tapauksena. Olisihan niitä parempiakin helposti löytynyt. Voi olla, että syystä ja toisesta haluaa itseään hieman piinatakin...

Liikkeelle lähdetään hivenen erikoisesta tilanteesta, sillä on päässyt käymään niin, että vielä uransa alkuvaiheessa oleva poliisi Dave Speed (Terence Hill) on päätynyt teloitusta odottelemaan. Oudommaksi homman tekee se, että olisi tarkoituksena yrittää jo neljättä kertaa saada kaverilta henki riistettyä. Myrkkykaasua Dave hengitteli ilman ongelmia, sitten hirttoköysi napsahti poikki ja lopulta teloitusryhmäkin ilmeisesti räiski minne sattui.

Neljäs kerta toden sanoo, vai...? Sähkötuolia ainakin toiveet korkealla laitetaan iskuun. Jos on Hillin elokuvia katsellut, niin eipä liene yllätys, että Dave siellä viimeiseksi ateriakseen on pavut valinnut. Taitaapi olla jo annos numero 14 menossa ja toki enemmänkin saa tuoda. Aduki-papuja sitten vaihteeksi, jos ei ole liikaa vaivaa, kiitos! Ennen pitkää sinne ikävälle kävelylle pitää lähteä papin sekä vartijoiden saattelemana. Siinä jaloitellessa lienee hyvä kertailla vähän menneitä tapahtumia, niin katsojakin ehkä ymmärtää, miksi Davelle tällainen ennenaikainen loppu halutaan sinnikkäästi tarjota.

Dave siis on vasta vähän aikaa aiemmin valmistunut poliisikoulusta ja saa tehtäväkseen niinkin vastuullisia hommia kuin rikesakkojen toimittamisia. Eipä siinä, pitäähän sellaisetkin jonkun tehdä. Tällä kerralla pitää toimittaa sakko erääseen syrjäiseen rämekylään, jonne Dave tunnollisesti lähteekin soutelemaan. Ihmetteleepä hetkisen verran, miksi kylä kovin autiolta vaikuttaa...

Komentokeskuksessa syyt ovat jo selvinneet, mutta valitettavasti radioyhteys ei kunnolla toimi. Samaisella alueella NASA suorittelee huippusalaisia ohjuskokeitaan. Taivaalla tappava raketti posahtaakin punaisia säteitään niskaan puskien. Dave tietenkin oletetaan kuoliaaksi, sillä kukapa ydinräjähdyksestä niin vain selviäisi. Vaikea sitä on yrittää keksiä sankarillisia muistolauseita kiveen naputeltaviksi, kun ei missään kunnian kentillä tullut viimeistä kertaa kaaduttua. Vastuu tästä onnettomasta jutusta lankeaa enimmäkseen lähimmälle esimiehelle ja työtoverille, eli Willy Dunlopille (Ernest Borgnine).

Voinee olettaa yllätyksen olevan kohtalaista suuruusluokkaa Daven kaasutellessa moottoripyörällään Willyn näköpiiriin. Melko nopeasti selviää sekin, että punaisten säteiden jäljiltä kyseessä ei enää aivan täysin sama kaveri olekaan. Voimaa, kestävyyttä sekä nopeutta on löytynyt yli-inhimillisen paljon lisää ja esineetkin ajatuksen vihjaisemina liikkuvat. Tulevaisuuteen kurkkiminenkin tuntuu pienissä määrin onnistuvan.

Poliisin ammatissa näille uusille kyvyille löytyy helposti käyttöä. Kaikenlaista rötöstelyä riittää selvitettäväksi ja nopeastihan se mainekin kasvaa, kun poliisipari laittaa tuulemaan. Vähitellen sitä erehdytään astumaan isompikenkäisten vorojen varpaillekin, mitä ei kovin hyvällä katsota. No, mitäpä sellaisista piittaamaan, kun supervoimia riittää...? Davenkaan panssari ei täysin pitävä ole, vaan kyllä sieltäkin haavoittuvuutta löytyy. Supersankarin heikkoutena vaikuttaa tässä tapauksessa olevan punainen väri, joka häikiii ikävästi silmille ja vie erikoiskyvyt tilapäisesti...

Supervoimilla hassuttelu ei enää tässä vaiheessa päätä kivistele siinä määrin kuin nuorempana, vaikka tietysti se hieman vie aikaa siltä perinteisemmältä mäiskeeltä, jota Hillin ja Spencerin elokuvilta odottelee. Onneksi kuitenkin sitä muksimisosastoakin riittää ja saadaanhan niistä vähemmän tavallisista ominaisuuksistakin kohtalaista kohellusta aikaan. Vaikka Super Snooper ehkä hieman paremmin maistui nyt kuin aikoinaan, niin siitä huolimatta hieman epäillen suhtaudun Spencerin jossakin määrin samantapaisten elokuvien The Sheriff and the Satellite Kid ja Why Did You Pick on Me? uusimiseen. Muistaakseni ne eivät erityisen viihdyttäviä olleet.

Tätä Terencen sooloyritystä on ohjailemassa ollut Sergio Corbucci, joka ei ainakaan omasta mielestä ole saanut kaksikosta parasta irti elokuvissaan. Who Finds a Friend Finds a Treasure ja Odds and Evens ovat ihan menevää mättöhuvia, mutta eivät kuitenkaan kaverusten muistettavimpia seikkailuja. Super Snooper jää jo Spencerin puuttumisenkin takia vähän niistäkin jälkeen. Sinänsä vauhdikasta vipellystä tämäkin on, mutta kyllä ne kaksikon keskinäiset väännöt ja Budin yrmyilyt vain oman lisänsä näihin tuovat. Sanoisin, ett Bud ilman Terenceä toimii paremmin kuin osat vaihdettuina.

Parhaaksi poksauttelua ja pöllöilyä yhdisteleväksi tuokioksi ehdottelisin eräällä asunnolla käytyä vääntöä, kun idioottiporukka haluaa vähän kahinoida Daven kanssa. Siinähän sitä uhitellaan, hyllyt halkeilevat ja päitä särkee, kun kitaralla luovaan tapaan harrastellaan. Aivan näin helpolla Dave ei kyseistä kolmikko päästä, vaan kiusii kätyriparkoja myöhemminkin. Nämä onnettomat toisiaan siinä Speedin käskyttäminä tajuttomiksi läpsivät reippaalla tahdilla. Katsomon puolella taas miettii, että sitähän se taas on...kun oikein tyhmäillään hyvässä hengessä, niin väkisinhän siinä hymyilee.

Muutenkaan Super Snooper ei toimintaköyhyyttä edusta, vaan kaikenlaista pienempää sekä suurempaa melskettä mahtuu mukaan. Pääpaino ymmärrettävästi on Daven kykyjen esittelemisessä. Välillä kipitetään autoja kiinni, hetkenä toisena taas rynnäköidään rikospaikoille. Toki ilman suurempia suunnitelmia vailla päätä tai häntää ja sitten ihmetellään, kun syöksytään jostakin kattokerroksen läheltä kohti nopeasti lähestyvää maata. Kunnollinen stuntloikka tietysti kelpaa, eipä siinä. Välillä voimien todisteleminen vie ihmeparannusta odottelemaan sairasvuoteelle, kun kaikki ei aivan putkeen menekään. Sellaista hölmön superpoliisin peruspäivän saldoa tai jotakin siihen suuntaan.

Jos vielä palaillaan aiempien katselujen rasittaviin muistoihin, niin ehkäpä ylitse muiden mieleen on jäänyt elokuvan useaan kertaan toistuva tunnuskappale. Sekään ei enää samoissa määrin hermoja kiristellyt. Lukemani perusteella kyseinen laulu oli aikoinaan varsin suosittukin. Tässä tapauksessa säveltäjinä eivät ole toimineet De Angelisin veljekset, vaan La Biondan veljekset. Väittäisin, että kovin samansuuntaista leppoisaa renkutusta aikaan on saatu. Toiston kanssa voisi tietenkin maltillisempikin olla, mutta kaipa se näinkin menee. Laitoinkin katselun jälkeen soimaan muutamia Spencerin ja Hillin elokuvista tuttuja kappaleita. Vaihteeksi siis vähän toisenlaista unimusiikkia. Eihän noita tee mieli kuunnella tunteja peräkkäin, mutta harvemmin annosteltuina ilahduttavat kyllä.

Muutenkaan ääniraita ei korvia erityisesti hivele, vaan kaikenlaista suhinaa sieltä kuuluu, joten Future Filmin levyä ei siinä mielessä halua kehua. Hieman sama juttu kuvan kanssa, sillä jälleen vaikuttaa tapahtuneen niin, että osa kuva-alasta on nipsaistu jonnekin kuvasuhteen ollessa alkuperäisestä poikkeava. Plussaa kuitenkin siitä, että kesto (101:30) viittoo leikkaamattoman version suuntaan.

Miamia vilautellaan varsin maltillisesti taustakuvissa. Loppupuolella tätä harrastellaan hivenen enemmän, kun kohti korkeuksia kohotaan. Kelpaa kyllä... Ellei jossakin vaiheessa iske uusi uusintainnostus päälle kunnolla, niin luulisin, että Super Snooper on nyt riittävän monta kertaa nähty. Luoteja hampailla nappaillaan ja raatelukalojenkin kanssa kommunikoidaan, mutta kaikesta pöhköilystä huolimatta kyseessä ei mikään villiinnyttävin viihde-elämys ole.

Jossakin siellä kaverusten alemman keskisarjan tuntumassa liikutaan, eli aivan kehnoudeksikaan ei tarvitse haukkumaan lähteä. Moni kyllä vaikuttaisi tästä tykkäilevän enemmänkin, joten "vika katsojassa?"-varaus mukaan. Toisaalta sitten luulisin, että sellaisia löytyy vieläkin enemmän, joiden mielestä Hillin ja Spencerin elokuvat ovat täyttä roskaa järjestään. Jossakin siellä välimaastossa itse näkisin pujottelevani. Ehdoton ihailu uupuu, mutta monista silti myönnän tykkäileväni vähintään kohtalaisesti.

Super Snooper (1980) (IMDB)