Dokumentin alussa ohjauksesta ja monesta muustakin hommasta vastannut Chris Kentis kertoilee, että tahtoi kumppaninsa Laura Laun kanssa toteuttaa digivideokameroilla projektin, joka rahoitettaisiin itse. Piti vain löytää tarina, joka hyötyisi näistä puitteista. Sekä Kentis että Lau olivat tekemisen aikoihin kumpikin harrastelleet sukellusta kymmenisen vuotta ja vuoden 1999 lopulla Kentis luki tarinan mereen unohdetuista sukeltajista. Siitä ei mennytkään pitkää aikaa, kun hän alkoi jo työstää käsikirjoitusta aiheesta ja kuuden päivän kirjoitusurakka tuottikin ensimmäisen vedoksen. Muitakin valmisteluja piti tehdä, sillä vaihto digitaaliseen elokuvantekoon vaati omat opettelunsa. Kaksikolla ei aluksi ollut oikein mitään laitteistoa ja kohtalaisen pitkä ostoslista lopulta kertyikin, kun oikeanlaiset kamerat, leikkausohjelmat ja muu tarpeisto saatiin päätettyä. Kentis teki suuren osan näistä selvittelyistä, koska Lau vietti tuolloin paljon aikaa parin nuoren tyttären kanssa. Opettelua riitti, koska molemmilla lähtötaso oli olemattoman luokkaa. Kuvauksia voitiin harrastaa pääasiassa viikonloppuisin ja muiden lomien aikana, sillä Chris kävi koko ajan päivätöissä. Näin ei tarvinnut tinkiä aikeesta rahoittaa tuotanto itse.
Päähenkilöjä esittämään haluttiin vähemmän tunnetut näyttelijät, tavallaan tukemaan elokuvan todenmukaisuutta. Koe-esiintymiset aloitettiin ennen kuin käsikirjoitus oli viimeistelty, sillä Kentis ilmeisesti tahtoi lisäillä valittujen näyttelijöiden piirteitä mukaan tekstiin. Näyttelijöiltä vaadittiin sopeutumista pienen kuvausryhmän kanssa työskentelyyn, mikä käytännössä tarkoitti lisää hommaa, eli piti suostua hoitamaan esimerkiksi oma puvustus ja maskeeraus. Lisäksi vaadittiin sitoutumista sukelluksen opetteluun ja tietysti haiden seassa uiskenteluun.
Sukellusharrastuksensa yhteydessä Chris oli tehnyt haisukelluksiakin ja ilmeisesti sitäkin kautta päätynyt käsitykseen, että Stuart Cove olisi oikea kaveri avuksi haikohtausten toteuttamisessa. Elokuvassa tahdottiin esittää haiden käyttäytymistä todenmukaisesti. Kaloja ohjailtiin veteen heitetyillä syöteillä, joita käyttämällä saatiin halutut otokset.
Jälkituotantoa tehtiin parin kotona, jossa Chris leikkasi elokuvan. Aluksi järjestettiin rajoitettuja testinäytöksiä raakaleikkauksista, mutta ennen pitkää haluttiin aito yleisöreaktiokin. Kokeilupaikkana sai toimia Hamptons-elokuvafestivaali New Yorkissa. Tekijöitä se hermostutti, sillä yksikin huono arvostelu merkittävässä lehdessä voisi haitata paljonkin. Kävikin melkein päinvastoin ja esimerkiksi Variety antoi kovin myönteistä palautetta. Siitä rohkaistuneina lähdettiin Sundanceen viiden näytöksen voimin. Jo ensimmäinen esitys aiheutti innostuneisuutta. Lions Gaten edustajat näkivät elokuvassa potentiaalia ja päätyivät ostamaan levitysoikeudet nopeasti. Lau kertoilee, että tekijät saivat yhtiöltä vapaat kädet viilailla elokuvansa kuntoon laajempaa levitystä varten. Lopulta kaikkien yllätykseksi pieni kotikutoinen elokuva sai yli 2000 kankaan teatterikierroksen.
Jaahas ja sitten jäytämään ensimmäisestä kommenttiraidasta jotakin puolihyödyllistä irti, eli ääneen pääsevät ohjaajana, kirjoittajana, leikkaajana sekä kuvaajana toiminut Kentis ja tuottajana sekä kuvaajana häärinyt Lau. Alussa tulee juttua elokuvan kotikutoisuudesta, kun naureskellaan omien matkalaukkujen pyörimistä kuvissa ja samalla mainitaan, että lähtökohtausta kuvailtiin sukulaisen talolla. Tuttavien ja sukulaisten apuun paljon luotettiinkin ja toki näyttelijätkin joutuivat venymään muihinkin hommiin kuin mihin tavallisissa elokuvatuotannoissa on totuttu. Alkuun päädyttiin lisäämään puhelinkeskustelua ja pakkausta suhteellisen myöhäisessä vaiheessa, sillä katsottiin, että hahmoille on hyvä heittää edes vähän taustaa ennen matkaa. Näissä alkukohtauksissa saattaa pitkä kuvausprosessi näkyä vaikkapa hiusten värissä tai pituudessa.
Varsinaiset hotellikohtaukset kuvattiin kaukana mistään rantakohteista, mutta kiertelyt toreilla ja kaduilla filmattiin aidoissa paikoissa jokseenkin sissityyliin. Blanchard Ryan ja Daniel Travis tekivät ostoksia ja kiertelivät Kentisin ja Laun seuratessa etäisyydeltä ja näitä tilanteita kuvaillen. Kevyellä kalustolla oltiin liikkeellä, niin toiminta ei ylimääräistä huomiota herättänyt. Kuin oltaisiin jotakin lomareissua dokumentoimassa... Hotellihuoneeseen sijoitetun alastonkohtauksen toteutus taas päätettiin jättää tuotannon loppuvaiheille, jotta Blanchard ja Daniel tottuisivat ajatukseen. Muutenkin eräänlaisena johtoajatuksena oli hoitaa vesikohtaukset ensin, niin saataisiin se hankala osuus pois jaloista.
Hahmoista ei haluttu tehdä mitään sukellusexperttejä, vaan kaksikko oli sitä mieltä, että harrastelijoiden pähkäilyä ja selviämistä olisi kiinnostavampaa katsella. Elokuvaan haluttiin sisällyttää reilusti hiljaisempia hetkiä. Lopunkaan suhteen ei haluttu aivan tavanomaiseen ratkaisuun turvautua. Ajateltiin, että katsojat odottavat joko pelastusta tai raatelua. Siihen haluttiinkin heittää tällainen vähän tulkinnanvaraisempi vaihtoehto C.
Lauran sisar Estelle Lau esiintyy lyhyesti yhtenä sukeltajana opastetulla kierroksella ja hän aikoinaan houkuttelikin parin sukellusharrastuksen pariin. Lisäksi hänellä oli kameran toisella puolellakin merkittävää roolia, sillä hän otti hoitaakseen suuremmankin joukon erilaisia hommia. Yksi niistä oli haalia sukellusporukan avustajat kasaan. Osallistujille luvattiin ilmainen sukellusreissu ja Kentis sekä Lau ovatkin tyytyväisiä todelliselta vaikuttavaan turistisukellukseen. Sukellusretkeä pystyttiin kuvaamaan parin päivän aikana, sillä avustajilla riitti innokkuutta palata toisenakin päivänä. Kaikki ei välttämättä ihan putkeen näissä kohtauksissa mennyt, sillä kuvissakin näkyvä barrakuda haukkasi Blanchardia sormeen kivuliain ja hieman verisinkin seurauksin. Mitään pysyvää vahinkoa ei kuitenkaan sattunut ja tämä näykkäisy taisikin jäädä kuvausten pelottavimmaksi sattumukseksi.
Vesikohtauksissa kaksikko sovelsi sellaista karkeaa työjakoa, että Chris kuvaa kaiken vedestä ja Laura pysyy veneessä. Chris tosin myös kuvasi vähäisemmissä määrin veneestäkin. Kuvauspaikkojen löytäminen aiheutti välillä pulmia, sillä oli hankalaa päätyä sellaiseen, jossa ei jossakin suunnalla näkyisi useampiakin veneitä tai maata. Pariin otteeseen päädyttiinkin näitä käyttämään harkinnan jälkeen hyödyksi ja lisäämään elokuvaan.
Alusta lähtien tavoite oli tosiaan pyrkiä todenmukaisuuteen ja siihen suunnitelmaan kuului aitojen haiden esiintyminen samoissa kuvissa näyttelijöiden kanssa. Näyttelijöillä olikin sukelluspuvun alla metallirenkaista koostettu suojapuku mahdollisia puremia vastaan. Blanchard tosin kertoi myöhemmin, ettei aina käyttänyt sitä epämukavuuteen vedoten. Pahin haikammo tuntui olevan Blanchardilla, jolle piti silloin tällöin hieman pehmustella paikalla olevien haiden määrää, ettei toinen liikoja hermoilisi. Ryanin kauhistelu yleensä lisääntyi, kun veteen alettiin viskoa syöttejä haiden houkuttelemiseksi pintaan ja niinpä niitä hänen lähelleen yritettiin heitellä silloin kun katse oli toisaalle. Kuvauksissa oli haiasiantuntijana Stuart Cove ryhmineen, mutta silti vahingot ovat mahdollisia. Niinpä haivesillä kuvattiin vain ne otokset, jotka sitä edellyttivät ja muut sitten rauhallisemmilla seuduilla. Haiotosten sijoittelu elokuvaan oli jossakin määrin ongelmallista. Ensin suunniteltiin runsaampaa määrää alkupuolelle, mutta sitten päädyttiin siihen, että tällainen ratkaisu laimentaisi lopun vaikutusta.
Elokuvan rahoittaminen omatoimisesti takasi sen, että sai varsin vapain käsin puuhastella. Halutessa voitiin kokeilla mieleen pilkahtaneita juttuja, eikä tarvinnut paljoakaan ulkopuolisten ehdotuksia kuunnella. Näyttelijöillekin annettiin mahdollisuuksia omien juttujen lisäilemiseen, esimerkiksi yöllisessä kohtauksessa. Osittain tästä vapaudesta ja kokeiluhalusta johtuu, että kuvamateriaalia kertyi lopulta noin 80 tuntia. Tekijät tosin toteavat, että kaikkea ei edes kuvattu elokuvaa silmällä pitäen, vaan he käyttivät tilaisuuksia hyödyksi ja kartuttivat samalla omaa otoskirjastoaan. Kaikkiaan kuvausprosessi venähti kolmannelle vuodelle. Yhtenä merkittävänä tekijänä venymisessä oli se, että Daniel loukkasi polvensa lentopallopelissä, josta aiheutui pitkä kuntoutus.
Jälkituotantovaiheessa korjailtiin monessa kohtauksessa veden väriä, että saatiin se vastaamaan kohtausten vaatimia tunnetiloja. Kuvissa vilahtelevat kellonajat päädyttiin lisäämään myöhäisessä vaiheessa yleisen selkeyden takia. Sekalaisina huomioina vielä lisättäköön, että parin tytär Sabrina esiintyy rantaotoksissa 3- ja 5-vuotiaana. Loppupuolella vilahtavien henkilökorttien kautta taas tahdottiin vähän nyökkäillä erään tunnetumman haielokuvan suuntaan.
Toisella kommenttiraidalla huomioitaan höpöttelevät elokuvan tähdet, eli Blanchard Ryan ja Daniel Travis. Kaksikko oli jo entuudestaan ystäviä keskenään, joka toi oman jännitteensä yhteisen sänkykohtauksen kuvaamiseen. Hirvitys oli jokseenkin turhaa, sillä huolista huolimatta homma saatiin nopeasti alta pois. Blanchard toteaa, että näihin otoksiin kului kaikkiaan noin 15 minuuttia. Muuten alkupuolesta mainitaan, että eräässä vaiheessa ajatuksena oli käynnistää elokuva suoraan lentokoneesta, mutta päätettiin tosiaan laittaa alkuminuuteille vähän lisää taustaa hahmoista.
Sukelluskohtauksia kuvatessa pyrittiin sopimaan jo pinnalla, että mikä on suunnitelma syvyydessä ja miten toimitaan. Näin ei tarvinnut hukata aikaa pinnanalaisiin kommunikaatio-ongelmiin ja muuhun sähellykseen. Sukelluksia kuvattiin loppujen lopuksi melko lyhyt aika, sillä ne saatiin talteen noin parissa päivässä. Suurimman osan vesiajastaan näyttelijät viettivät pinnalla.
Pintakohtauksissa pulmana oli usein voimakas virta, jota vastaan piti tosissaankin polskia. Välillä näyttelijät kiinnitettiin narulla kuvausveneeseen, ettei menisi aikaa hukkaan turhaan ajelehtimiseen. Pelkkä päivän kestävä potkiminen virtaa vastaan usein tarkoitti, että iltaan mennessä oli melkoisen uupunut ja tahtoi painua aterian kautta petiin. Suurimmat aallot omaavat kohtaukset lisäsivät fyysistä rasitusta, kun jo pään pitäminen aaltojen yläpuolella oli yllättävän haastavaa. Blanchard kuitenkin toteaa, että se oli palkitsevaa väsymystä. Ei rasittanut lainkaan samalla tavalla kuin turhat kiistelyt tai kamppailut laitehuolia vastaan. Näitä kumpaakaan ei tässä projektissa juurikaan esiintynyt. Pintavesissä vietetyt tunnit paikoitellen kasvoillakin näkyvät, sillä vedestä heijasteleva auringonvalo pääsi polttelemaan ihoa. Voiteita ei juurikaan voitu käyttää, koska vaihtelevat kerrokset olisivat kuvissa näkyneet.
Blanchard myöntää poteneensa pahaakin haipelkoa ja toteaa, että silloin tällöin yritti kiipeillä Danielin niskaan. Kyllä hän tiesi, ettei valvotuissa olosuhteissa varsinaisesti oikeassa vaarassa ollut, mutta jotenkin pelot aina mieleen hiipivät. Välillä haiden läheisyys alkoi itkettää ja oli vain pakko päästä vedestä pois. Haikohtauksia kuvattiin vain parina päivänä, mutta toisaalta ne olivatkin sitten kestoltaan pitkät kuvauspäivät. Erityisen inhottavaa oli silloin, kun piti haivesissä uiskennella silmät kiinni. Haiden lisäksi meduusojen joukkoonkin päästiin. Nepä olivat sen verran nokkelia, että löysivät spontaanisti paikalle juurikin oikeana päivänä. Vaaraa meduusoista ei pukujen takia juurikaan ollut. Mitä nyt ensimmäisenä veteen hypännyt Kentis sai joitakin polttelevia muistoja ja Daniel taas yhden.
Vesille unohtamista seuraaviin kohtauksiin ajateltiin aluksi vähän kevyempää ja vitsailevampaakin jutustelua, mutta huolena oli yleisön näkevän tilanteen siten, etteivät hahmot suhtautuisi ongelmaansa riittävällä vakavuudella. Sitten taas pariskunnan riitely aiheutti yleisössä yllättäen enemmänkin huvitusta. Kaksikko pähkäilee, että kai sellainen mitään ratkaisematon kinastelu on huvittavan tuttua juttua monelle pariskunnalle.
Useammalle vuodelle venähtänyt kuvausprosessi asetti omat haasteensa, varsinkin, kun kohtauksia ei kuvattu aikajärjestyksessä. Parhaansa mukaan sitten haettiin vaadittuja tunnetiloja pitkienkin kuvaustaukojen jälkeen. Yleisesti ottaen Blanchard on sitä mieltä, että hankaliksi oletetut kohtaukset saatiin monesti varsin nopeasti ja kivuttomasti talteen, kun taas helpoiksi kuviteltujen juttujen kanssa väkerrettiin monesti otto toisensa jälkeen. Kentis antoi näyttelijöille mahdollisuuksia kokeilla ideoitaan, kunhan ensin saatiin käsikirjoituksen vaatimat otokset kuvattua. Kokeilu ei valitusta formaatista johtuen juurikaan tuonut lisää kuluja. Daniel myöntää viivästyttäneensä kuvauksia merkittävästi lentopallo-onnettomuudellaan. Kuvauksia oli siinä vaiheessa jäljellä arviolta kolmisen päivää ja sitten tuli tilanne, että polvi vaati leikkauksen ja useamman kuukauden kuntoutuksen.
Kommenttiraidan loppupuolella Daniel summailee elokuvan tavallaan koviin olosuhteisiin sijoitetuksi suhde-elokuvaksi. Blacnhard näkee oman hahmonsa liikaa tulevaisuuteen suuntautuneena suunnittelijana, jolta menee nykyhetki hukkaan ja joka lopulta saa huomata olleensa pahasti väärässä. Loppukohtaukset olivatkin hänelle vaikeita, kun olisi tehnyt mieli eläytyä enemmän, mutta jälkiviisaana voi todeta, että hillitympi lähestyminen toimii. Vaihtoehtoisesta lopetuksestakin käytiin lyhyt keskustelu, mutta Kentis kuitenkin päätti, ettei halua edes kuvata sellaista. Jos vaikka kävisikin niin, että elokuva saisi levittäjän taakseen, niin siellä voisi heräillä tahtoa korvata tekijöiden toivoma loppuratkaisu toisella. Näin ei olisi ainakaan valmista vaihtoehtoa tilalle heitettäväksi.
Loppujäähdyttelyksi vielä muutama poiminta levyltä löytyvistä tuotantomuistiinpanoista täydentämään aukkoja. Lähtiessään kirjoittamaan oikean onnettomuuden pohjalta käsikirjoitusta Kentis ei ollut kiinnostunut toistamaan yksityiskohtia, eikä tehnyt siinä suhteessa taustatutkimusta. Hän ei halunnut lähteä uhrien elämiä sillä tavalla penkomaan, vaan piti sitä sopimattomana ja lisäksi sellainen olisi saattanut ikävästi haitata tietyn alueen elinkeinoja. Enemmän kiinnosti sellaisen vahingon mahdollisuus ja sen kuvaaminen todenmukaisuutta tavoitellen.
Vedessä vietettiin yhteensä melkoinen aika ja näyttelijöille kertyi tunteja aaltojen joukossa yli 120 kappaletta. Haipäivinä viskottiin välillä liiankin innokkaasti syöttejä, jolloin hait kävivät niin levottomiksi, että oli parasta ottaa näyttelijät pois joukosta. Kentis vietti paljon aikaa haidenkin seassa kuvatessaan vedessä. Kyseiset eväkkäät häntä usein tökkivät ja uivat päin, muttei hän kokenut olevansa oikeassa vaarassa, vaikka räpylöiden alla näkyikin välillä lähes pelkästään harmaata haimassaa. Kuvissa näkyvässä haiparvessa oli yhteensä noin 45-50 haita. Harmaat riuttahait (Grey reef shark) muodostivat enemmistön, mutta mukana uiskenteli muutama härkähaikin (Bull shark). Elokuvan budjetti oli pieni, mutta turvajärjestelyistä ei haluttu tinkiä. Oikeat hait olivat Kentisin mielestä siinäkin suhteessa oleellisia, etteivät tietokoneavusteiset luomukset oikein onnistu samanlaista vaarantunnetta välittämään. Samalla saadaan pintaan sitä eläväistä räpiköintiäkin, eikä vain tekohaiden pehmeää liukua.
Sellaista juttua jäi mieleen näitä lisukkeita katsellessa ja kuunnellessa. Kommenttiraitojen kanssa näiden bonusten yhteiskesto menee yli kolmen tunnin, joten elokuvasta kiinnostuneille siellä kyllä edelleen riittää tutkittavaa ja tässä koosteessa on triviasarjan aiempien osien tapaan niitä seikkoija, jotka minusta mukaan kelpaavat. Näiden naputtelija ei ole erehtymätön, joten voi siellä seassa jokin väärinkäsityskin olla. Katsellaan, milloin taas kiinnostaa jonkin teoksen taustoihin perehtyä ja näitä nurkkauksia lisää kirjailla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti