sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

My Neighbors the Yamadas (Naapurini Yamadat)

Animaatiotaika-aikaa ajattelin tähän kohtaan kokeilla ja jotta ei vallan länsivoittoiseksi vyörytykseksi menisi, niin napataanpa vaihteeksi Japanin suunnalta katseltavaa. Isao Takahatan ohjaus vuodelta 1999 on niitä näkemättömiä Studio Ghiblin tuotantoja ja omassa elokuvahyllyssä se on kohtalaisen kauan ehtinyt notkumaan. Syitä säästelyyn voinee etsiä elokuvan visuaalisesta ilmeestä, joka ei omiin silmiin ihastuttavimpana näyttäydy. Saman seikan takia varsin varautunein odotuksin sitä ihmettelemään lähtee, vaikka kehuvia kommentteja on tullut luettua.

Yhtenäisten kokonaisuuksien ja suurien tarinoiden ystäville tätä animaatiota ei ainakaan ole suunnattu, vaan luvassa on useammankin kourallisen verran pieniä tarinoita. Varsin arkisissa tunnelmissa niissä elellään, mutta välillä vähän karkailee mielikuvituskin liitelemään. Elokuva perustuu lyhyempiin sarjakuvapätkiin, mikä pitkälti selittänee silloin tällöin vähän hajanaiseltakin vaikuttavan koosteen.



Aikamoisen arkisesti sitä lähdetäänkin Yamadan perheeseen tutustumaan, kun koiraa ollaan ulkoiluttamassa ja isoäiti Shige perhosentoukkia ihmettelee. Vähitellen saadaan väriäkin kuviin ja siirtyillään päivällispulmia pähkäilemään. Äiti Matsuko ei taida kokeista mielikuvituksekkain olla, sillä currymuhennoslinjalla jatketaan. Isä Takashi yrittää vähän hapuillen vakuutella Noborulle opiskelun hyödyllisyyttä, ettei motivaatio pääsisi hukkumaan. Selittelyt eivät täysin putkeen mene, mutta kai sitä on parasta edelleen koulunkäyntiä jatkaa... Noboru on pikkusiskoaan Nonokoa muutamaa vuotta vanhempi. Niin, ja kuuluuhan perheeseen toki valpas vahtikoira Pochikin.

Perimmäisten kysymysten äärelle sitä jutut harhailevat ja siitä sujahdetaankin perheen alkuvaiheille. Hääkakku tarjoaa kelkkakourut, joista on hyvä ottaa vauhtia, kun kohti uutta yhteistä taivalta singahdetaan. Elämän meret tuulineen, myrskyineen ja suvantoineen siellä odottelevat ja pullein purjein Yamadojen paatti lähtee aaltoja haastamaan. Mikään leppoisa purjehdusreissu ei ole tulossa, mutta taustalla hääpuhetta pitävä Shige kertoo, että niin onkin hyvä. Vastoinkäymisten myräkätkin tiettyä tarkoitusta toteuttavat ja hitsailevat perhettä tiiviimmin yhteen, kun taas helpommat ajat hajottavat. Vauvoja kuoriutuu kaalipellolta ja sieltä haikarat nyyttejä toimitettaviksi nappailevat. Takashi ja Matsukokin oman kääreensä löytävät ja niinpä on Noboru perheeseen saatu. Nonoko taas sivalletaan myöhemmin pois piilostaan. Näinpä sitä saadaan vähitellen porukka kasailtua, eikä elokuvaa voi siitä ainakaan syytellä, että varhaiset päivät on tylsän tavanomaisesti päädytty esittelemään.



Läheskään kaikissa melkein sataminuuttiseen kokoelmaan mahtuvissa tarinoissa ei aivan näin lennokkaan ja vauhdikkaan kuvaston vietäväksi innostuta, vaan enemmänhän sellaista pienimuotoisempaa puuhastelua ja jokapäiväistä pähkäilyä harrastellaan. Toki tiukkoja tilanteitakin vastaan tulee, kuten vaikkapa kauppareissu, jonka jälkitohinoissa muut perheenjäsenet unohtavat pienimmän penkille yksin nukkumaan ja vasta autossa tulee mieleen, että hetkonen, puuttuukohan joku matkasta... Sieppauspelotkin heräilevät ja ruuhkassa varsin avuttomina jumitellaan. Ehkei elokuva kuitenkaan heti alkupuolellaan tahdo katsojien mieliä masennella, joten kovin synkeää päätöstä tälle kriisille ei kannata odotella, vaan kohta onkin jo laulelun ja naurujen aika, kun puhelin piristellen tahtoo ilouutisia välitellä.


Avausosion lisäksi vauhdikkaammaksi yltyvää tarinaa edustaa pätkä, jossa kolmen pojan porukka päristelee mopoillaan vähän turhan äänekkäästi iltasella. Pitäisi mennä palautetta antamaan, muttei liian ankarakaan sopisi olla. Siitä vähitellen mielikuvitus lähtee omille teilleen ja kohta onkin eräänlainen supersankari tiellä viilettämässä ja elämän pieniä vääryyksiä korjailemassa. Tämä seikkailu onkin sijoiteltu lähelle elokuvan loppua. Piirrostyylin suhteenkin muutosta sen myötä saadaan, kun kuviin enemmän yksityiskohtia ilmenee. Tässä yhteydessä ehkä voitaisiin puhua suuresta toimintafinaalista, mutta jos tahtoisi vaikkapa vertailla Ghibli-tuotantojen seikkailuhenkisempään laitaan, niin tällainen pätkä taitaisi paikkansa poistettujen kohtausten joukosta löytää.



Suurin osa elokuvan aatoksista ja puuhista liikkuu paljon verkkaisemmissa tunnelmissa. Hajamielisyyttä on monessakin pätkässä useammallakin hahmolla havaittavissa. Johtuneeko sitten äidin kokkailuissaan käyttämästä inkivääristä, kun asiat unohtuvaisia tahtovat olla. Yhtenäkin aamuna poika pinkoo kohti koulua yöpuku päällään ja laukku ties missä. Kiireessä sähelletään isän kanssa yhteisissä kenkäsotkuissa, kun perheen miespuolinen osasto toheloi aamutoimissaan. Sähläileväthän sitä muutkin, kun tavaroita jää matkasta, eikä ajatus tahdo selkeänä pysytellä.

Osa näistä tavallisen elämän räpsäyksistä jättää vähän viileämmän vaikutelman, mutta onhan siellä niitäkin, joista välittömästi hyväntuulisuusmittareihin eloa välittyy. Yhtenä helppona esimerkkinä vaikkapa pikkupätkä, jossa Noborun tyttöasiat edistyvät ja hän saa hillittömän onnenpurkauksen huoneessaan. Toisena vaikka isän ja pojan välinen tuokio, jossa aineen vapaavalintaisen aiheen keksiminen saa täydellisen vapauden pulmallisuutta pohtimaan, ja hetkistä myöhemmin päästäänkin omiin maailmoihin unelmoimaan.



Mahtuuhan mukaan vähän vakavampaakin ja surumielistäkin osastoa, vaikka väittäisinkin kokonaisuuden kallistuvan kepeämmän ja ilostelevan menon puolelle. Ostoslistakeskustelu saattaa vierähtää pinnoja kiristeleväksi väännöksi ja samansuuntaista tahtojen taistoa sopii tietenkin jatkaa katseluvalintojen yhteydessä. Surullisemmista jutuista esimerkkinä toimikoon jakso, jossa Shige vähän haikeastikin keväisenä päivänä pohtii, että montakohan kertaa vielä ehtii näkemään kukkivat kirsikkapuut, josta jatketaan sairaalaan vierailemaan vanhan ystävän luona.

Sellaista ei kuitenkaan pidä erehtyä luulemaan, että My Neighbors the Yamadas olisi jokin väkinäinen paasaus elämän pienten tärkeiden asioiden puolesta. Ehkä se esittelyjakso hääpuheselostuksineen sellaista osastoa lähenee, mutta muuten ollaan vähemmän oppituntimaisilla linjoilla. Mukana on paljon sellaista juttua, minkä voisi hätäisesti jonkinlaiseksi joutokäynniksi ja sinänsä turhaksikin höpötykseksi tuomita. Näistä tuokioisista kuitenkin usein päästään varsin luontevasti erilaisiin oivalluksiin, jotka sitten onnistuvat hymyilyttämään, mietityttämään ja välillä haikailemaankin. Muutenkaan en ole ensimmäisenä valittelemassa, jos suvantoja suodaan, eikä jokaista minuuttia ole pakattu täpötäyteen. Saapahan siinä sulatteluaikaa ja tällainen tahti sopii erinomaisesti elokuvan henkeen. Usein näitä pikkutarinoita vielä päätellään enemmän tai vähemmän aiheeseen sopivalla runolla.



Pelkistetyn ja paikoin väreiltään kovinkin haalean piirrostyylin ylimmäksi ystäväksi en pysty ryhtymään. Kyllä omat silmät paljonkin enemmän tykkäilevät vaikkapa Hayao Miyazakin elokuvien pehmeästä, täyteläisemmästä ja yksityiskohtaisemmasta visuaalisesta ilmeestä. Lähdemateriaalin ja tarinoiden hengen huomioiden ratkaisu kuitenkin on helposti ymmärrettävissä. Tällainen tyylivalinta ei koko elokuvan pidettävyyttä kampita, mutta hiukkasen luulisin sen viehättävyyttä verottelevan. My Neihbors the Yamadas on Ghiblin ensimmäinen täysin digitaalisesti animoitu elokuva, muttei se sinänsä negatiivisesti näy. Näitä kuvia katsellessa tuskin tulisi kyseinen seikka mieleenkään, ellei olisi sitä sattunut toisaalta lunttaamaan. Sen verran käsityömäiseltä jälki monesti vaikuttaa.


Miyazakin kanssa Ghiblin perustajiin kuuluva Isao Takahata ei ole samalla tavalla animaatio-ohjaajien omiin suosikkeihin onnistunut nousemaan ja melkoisen paljon hänen elokuviaan on vielä näkemättä. Grave of the Fireflies on toki katseltu ja erittäin koskettavana sitä pidän. Surullisuudestaan johtuen se ei kuitenkaan ole niitä teoksia, joita tiuhaan tahtiin tykkäisi uusia. Varsin raskas koettelemus on kyseessä, eikä kovin hyvälle mielelle siitä jää. Pom Poko on valmiiksi osteltu ja kuvien perusteella se näyttää edustavan perinteisempää Ghibli-tyyliä. Takahatan uusin ohjaus The Tale of the Princess Kaguya taas taitaa olla kuviltaan sitä pelkistetympää linjaa edustava. Vaikka en koko filmografiaa lähtisikään läpi katselemaan, niin jospa ainakin nuo alkuun tarkastaisi. Vaikuttaa siltä, että 1980-luvun jälkeen Takahatan ohjaustahti on alkanut hiipumaan ja uusia on tullut harvakseltaan. Vanhempiakaan ei tosin ole kovinkaan kattavasti Suomessa julkaistu.

My Neighbors the Yamadas ei siis omalla Ghibli-suosikkien listalla kärkikamppailuun kirmaa, mutta hyväksi elokuvaksi sen helposti mieltää. Positiivinen henki auttaa omalla kohdalla hivenen siinä piirrostyylin sulattelussa, eikä se muutaman tarinan jälkeen enää samoissa määrin silmiin pistele. Tarinakokoelmaan on päätynyt sellaisiakin jaksoja, että minusta ilmankin olisi pärjäilty, mutta eihän elokuva silti vielä ylipitkäksi venähdä. Katselun jälkeen jää sellainen vaikutelma, että osa näistä vähemmän innostaneista jutuista saattaa mahdollisella uusinnalla vedotakin huomattavasti enemmän, mutta sen näkee myöhemmin. Millaisissa mielialoissa milloinkin sattuu olemaan... Joka tapauksessa hyvää juttua monesti saadaan kehilteltyä ja katsojaa pienillä ihmettelyillä sekä pohtimisilla ylläteltyäkin silloin tällöin. Pidettävien hahmojen puuhasteluja kyllä seurailee ilman vaikeuksia.



Hyvistä tuulahduksista ja iloisesta mielestä on tullut jo höpöteltyä, mutta loppuun pitää vielä erikseen elokuvan laulelevasta päätöksestäkin hieman horista. Samaista kappaletta on ennenkin onnistuneesti hyödynnetty ja vallan hyvin se tähänkin yhteyteen sopii. Viimeisillä minuuteilla lopullisesti varmistellaan se, että ainakin enemmistö katsojista varsin mukavissa tunnelmissa saa muiden puuhien pariin poistua. Se onkin varsin oiva lopetus tälle teokselle, jota tekisi mieli luonnehtia omanlaisekseen arkiseksi ilopilleriksi. Kyllähän siinä melkein väkisinkin lähtee mukana hymyillen hyräilemään...:

"Nuorempana silloin, kun edessä avautui rakkauden tie
Rakkaaltani kyselin illoin, mitä edessämme lie
Onko elämä pelkkää sateenkaarta, joka voi mut sokaista?
Näin rakkaani taisi siihen tokaista 
Kenpä tietäis sen, ken arvaisi huomisen?
Sen aika vaan näyttää tullessaan
Kenpä tietäis sen 
Kenpä tietäis sen, ken arvaisi huomisen?
Sen aika vaan näyttää tullessaan
Kenpä tietäis sen 
Nyt on omia lapsia ja perhe pysyvä
Vastassa on silkohapsia ja ilme kysyvä
Mitä mä saan, rikkauttako maan?
Siihen osaan vastata vaan 
Kenpä tietäis sen, ken arvaisi huomisen?
Sen aika vaan näyttää tullessaan
Kenpä tietäis sen"



My Neighbors the Yamadas (1999) (IMDB)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti