Disney-klassikoille laitetaan usein vähintään kohtalaisesti lisämateriaalia levyjulkaisuille, joten yritän pääasiallisesti pärjätä niillä, mitä tähän tekstiin tulee. Kaiken levyltä löytyvän vilkaisin läpi, mutta tässä yhteydessä käsitellään lähinnä tekemisen eri vaiheita esittelevää 17-minuuttista dokumenttia Trailblazers, jossa pääsee ääneen isompikin joukko projektiin osallistuneita ja oman huomionsa saa myös kommenttiraita. Sinne ovat höpöttelemään päätyneet elokuvan kirjoittamiseenkin osallistuneet ohjaajat Will Finn ja John Sanford sekä heidän lisäkseen tuottaja Alice Dewey. Jospa näistä vaikka jotakin kiinnostavaa poimittavaa löytyisi... Tässäkään tapauksessa ei ole ollut tarkoituksena kaikkea mahdollista näistä materiaaleista kopioida kirjoitukseen, vaan vapaasti suomenneltuna joitakin itseäni kiinnostaneita seikkoja merkkailla.
Aloitellaanpa dokumentista, jossa kymmenisen tyyppiä on matkaillut Arizonaan leirinuotiolle muistelemaan elokuvaa. Muitakin henkilöitä toki nähdään ja kuullaan muun kuvamateriaalin kautta. Alkuvaiheissa elokuvan tarina oli aivan toisenlainen ja nimeksikin oli aiottu Sweatin' Bullets. Siinä oli ajatuksena, että karjaa ajettaisiin ja matkalla erehdyttäisiin kulkemaan läpi lännen kummituskaupungin, jossa olisi kohdattu ilkeän Slimin haamu. Siinä versiossa yhtenä aikomuksena oli kertoa pienen Bullets-nimisen härän vaiheista, mutta mutkien kautta päädyttiin tarinaan lehmäkolmikosta. Näin saatiin käännettyä lännenelokuva ylösalaisin, kun kolme lehmäneitosta vie sankarien osat. Tavallaan siis Charlie's Angels lehmäversiona. Lehmien tarinakin muuttui tuotannon edetessä moneen kertaan. Ensin päähahmot olivat räväkämpiä luonteiltaan ja Maggiekin kuului jo valmiiksi Poutapilven porukkaan. Välillä taas Maggiesta oli tulla liiankin kiltti, mutta siinä pulmassa auttoi äänenä toimiva Roseanne Barr.
Tuotannon alkuvaiheissa tekijäporukkaa osallistui karjanajoon ja näiltäkin retkiltä yritettiin poimia lännenelokuvia määritteleviä elementtejä, jotka tähänkin tarinaan saataisiin soviteltua. Toisaalta tutkailtiin vanhoja samanlaisiin maisemiin sijoittuvia Disney-piirrettyjä innoitukseksi. Todetaankin, että aavikkoiset maisemat eivät ole lainkaan niin värittömiä kuin monet luulevat. Tässä elokuvassa tosin otettiin värien suhteen vielä reippaasti vapauksiakin.
Dokumentin viimeisillä minuuteilla musiikkipuolta ihmetellään. Poutapilven idyllisen tilan esittelevä Little Patch of Heaven saa kehuja Langin äänestä, jota kuvaillaan ajattomaksi sekä periamerikkalaiseksi. Randy Quaidista nähdään kuvaa, kun hän tulkitsee Slimin pahistelukappaletta Yodle-Adle-Eedle-Idle-Oo. Tokihan siellä sitä jodlausapua on mukana, mutta varsin innostuneelta Quaid vaikuttaa. Sävellyksistä vastaava Alan Menken taas kertoo, ettei ollut kovinkaan innostunut kirjoittamaan epätoivoista laulua elokuvaan, mutta tuumasta toimeen tartuttuaan Will the Sun Ever Shine Again syntyi melko nopeasti. Bonnie Raittin esittämänä siinä kulkevat toivo ja epätoivo yhdessä, mikä monia kosketti. Menken kertookin vähän yllättyneensä, kun puhelin alkoi tiuhaan tahtiin pirisemään ja ihmiset soittelivat hänelle liikutustaan jakaen.
Kommenttiraidan kimppuun seuraavaksi, sillä muutamia kiinnostavia juttuja tuli sieltäkin talteen laitettua. Tekijät siellä heti mainitsevat, että Home on the Range kuuluu niihin elokuviin, jossa aloittelu aiheutti enemmän pähkäilyä kuin päätös. Maggie laitettiin ensin alusta lähtien Poutapilveen ja siellä hän oli eräänlainen johtolehmä. Will Finn kuitenkin keksi, että olisi parempi laittaa Maggie toiselle tilalle ja kodittomuuden kautta ulkopuolisena Poutapilveen. Nimeksi tosiaan aiottiin Sweatin' Bullets, mutta sitten alettiin pohtia, että kääntyisiköhän se vähän typerästi muille kielille ja Home on the Range sopii muutenkin paremmin elokuvan henkeen.
Poutapilven tilaa ihastellen esittelevä K.D. Langin laulama Little Patch of Heaven levytettiin jo vuonna 1999. Se onkin monen lempilaulu elokuvassa ja saa välittämään tilasta sekä sen asukkaista. Kyseistä jaksoa animoitiin siltä pohjalta, että Maggie olisi ollut alusta lähtien tilalla. Niinpä piti hieman muokkausta harrastella ja Maggie-lehmää muutamasta kuvasta poistella. Mainitaanpa sellainenkin, että soundtrack-levy pitää sisällään mittavamman version kappaleesta.
Maggien hahmo oli ilmeisesti vähän hankala, kun häneen haluttiin tietynlaista särmää, mutta sitten taas lämpöisyyttäkin haettiin. Ensin mainittuun otettiin vaikutteita osaa esittäneen Barrin stand up -koomikon taustasta, jälkimmäistä taas edustavat vaikkapa Poutapilven nuoremmalle väelle esitetyt taikatemput sekä muut kepposet. Maggie esittelynsä yhteydessä heittää utareisiin liittyvän vitsin ("Yeah, they're real, quit staring!"), joka tekijöiden mukaan vähän nosti ikäsuositusta. Ylemmältä taholta olikin yritetty ohjeistaa pysymään erossa utareista, mutta eivät ne neuvot perille varmaan löytäneet. Vitseihin yleisesti liittyen todetaan, ettei haluttu turhan hienotunteisesti vältellä vaikkapa röyhtäilyjä. Jos jokin on hauskaa ja toimii, niin kelvatkoon, vaikutti asenne olevan. Toisaalta paljon juttuja jätettiin käyttämättä, koska yhtä elokuvaan päätynyttä vitsiä kohti kirjoitettiin noin kymmenen.
Muutkin hahmot muutoksia tuotannon edistyessä kokivat. Esimerkiksi Buck toimi alkuun postihevosena, mutta päätyi sitten sheriffin ratsuksi. Slim taas onnistui kaikki lehmät lumoamaan, mutta vähitellen Grace kehiteltiin sävelkorvattomaksi ja siten immuuniksi tahdonvoimat varastaville lauleluille. Rico oli suunniteltu vanhoissa lännenelokuvissa usein pahiksia esittänyttä Roy Rogersia mukailemaan. Lopulta Ricoa lähdettiin kuitenkin vahvasti viemään Clint Eastwoodin suuntaan ja erityisenä innoituksena oli Eastwoodin esittämä hahmo Sergio Leonen elokuvissa. Härkäpari Barry ja Bob löysi innoituksensa 1990-luvun sketsikomediasarjasta The State. Hankalimmin esiteltäväksi hahmoksi osoittautui Lucky Jack ja lopulta hänet päädyttiin vähän varkain mukaan tunkemaan. Alunperin vähän höperöstä ja epäonnesta toiseen pomppivasta jänöstä tehtiin koditon kaveri, joka oli myös perhettä vailla. Steve Buscemin esittämä Wesley pitkälti kirjoiteltiin juuri hänelle, minkä voinee hahmon ulkonäöstäkin päätellä.
Mary Schneiderin jodlailuversiot tunnetuista sävellyksistä inspiroivat Slimin erikoiskykyä. Slimin kohdallakaan ei haluttu rajoittaa valikoimaa ainoastaan lännenlauluihin, vaan siellä on kuultavissa paljon muutakin. Randy Quaid äänitti suuren osan kyseisestä kappaleestaan, mutta jodlauskohdissa apua tarjosivat Randy Erwin ja Kerry Christensen. Slimin tavoitteet vähän vaihtelivat tuotannon eri vaiheissa. Löytyi pyrkimystä kultakaivoksen omistajaksi, lehmäarmeijan avulla presidentin paikan kaappaajaksi, lännen pahamaineisimman rikollisen tittelin haikailua ja olipa hän haamumuodossakin tosiaan välillä.
Alan Menken sävelteli elokuvaan paljon sellaisiakin lauluja, jotka jouduttiin jättämään pois. Yksi niistä oli Round 'Em Up, josta muokkautui eräänlainen Ricon oma tunnuskappale. Monesta hylätystä laulusta onnistuttiin kuitenkin käyttämään lyhyempiä pätkiä musiikkia, joten täysin hukkaan nekään eivät menneet. Tim McGrawin tulkitsema Wherever the Trail May Lead oli erityisen ongelmallinen. Se haluttiin ehdottomasti säästää, mutta sopivaa paikkaa ei löytynyt, joten siitä tuli ensimmäinen lopputekstien aikana kuultava kappale.
Kuvasuhde haluttiin Buckin unijakson ajaksi hetkellisesti muuttaa muistuttelemaan Sergio Leonen lännenelokuvia. Samalla tämä pieni pätkä tarjosi helpon mahdollisuuden heittää vauhdikas toimintajakso elokuvan alkupuolelle. Buckin potkuihin liittyen myöhemmässä vaiheessa mainitaan osan tekijöistä kovastikin pitäneen erilaisten taistelulajien vauhdittamista toimintaelokuvista, mikä tässäkin teoksessa saattaa paikoin näkyä.
Loppupuolen vauhdikasta kaivosjaksoa lähdettiin jo varhain toteuttamaan ja hyvä niin, sillä se olikin varsin haastava. Osa takaa-ajoista haluttiin ulkoilmaan, jotta saataisiin vähän vaihtelua. Tekijät kertovatkin, että kolmisen vuotta varhaisempi Atlantis esitteli 80 minuutin verran luolakävelyä, mikä voi jo ahdistavaksikin käydä. Tässä taas haluttiin varmistaa, ettei luolastoissa jumiteta liian pitkää yhtäjaksoisesti. Lopun kanssa ei ollut tarinan suhteen huomattavampia vaikeuksia, vaan sen käänteet olivat melko kirkkaina ja luontevina mielessä jo hyvissä ajoin. Lopputeksteihin tosin lisättiin pikaisesti vähän koristekuvaa, koska Disneyn johtoportaasta tuli sellaista palautetta, että vähän väriä sinne kaipaillaan.
Osa elokuvan taustoista on käsin maalattuja, osa taas tietokoneavusteisesti luotuja. Tarkoituksena oli luottaa kokonaan käsityöhön, mutta suunnitelmat muuttuivat. Disneyn Treasure Planet valmistui pari vuotta ennen ja sieltä vapautui väkeä lisäavuksi lehmäseikkailuun. Digitaaliseen työskentelyyn tottunut porukka halusi jatkaa samoilla linjoilla, ja niinpä sitten molempia menetelmiä käytettiin. Tekijät kuitenkin väittävät, että on erittäin hankalaa yrittää erottaa lopputuloksesta sitä, missä kohdin on käytetty mitäkin menetelmää. Budjettirajoitukset taas olivat tulla kunnolla vyöryvän tulvan tielle, sillä animoitu vesi on yllättävänkin kallista nestettä. No, onnistuttiin kuitenkin säästämään toisesta jaksosta ja sen myötä saatiin mittavammin vedenpaisumukseen panosteltua. Tulvan yhteydessä mainitaan sellainenkin, että synkän yön ja haikean laulun jälkeen piti nopeasti saada aamun myötä tunnelmaa kevennettyä.
Elokuvalle järjestettiin useita testinäytöksiä ja pääsanoma yleisöpalautteessa tuntui olevan, että lehmäkolmikon pitää päästä pikaisesti matkaan. Näissä koe-esityksissä tuli esille myös se, että yleisö suorastaan rakasti Buck-heppaa. Jotenkin hahmolle pystyi kirjoittamaan vähän ilkeitäkin kepposia ja siitä huolimatta katsojat tuntuivat tykkäilevän.
Lopuksi tekijät vielä muistelevat, että Home on the Range oli poikkeuksellisen pitkä projekti. Varhaisista esituotantovaiheista saakka mukana ollut Dewey ehti viettämään kuusi vuotta eri tekovaiheissa. Ohjaajakaksikko tuli noin vuosi tai pari myöhemmin mukaan kuvioihin ja hekin ehtivät lähemmäs neljä vuotta mukana roikkumaan. Tarinaa tosiaan muokkailtiin paljon tuona aikana, mikä alkoi tuottaa omanlaista painettakin porukalle, sillä muutoksista koitui aina lisää urakoitavaa. Kolmikko kuitenkin on sitä mieltä, että aherrus kannatti ja tuloksena on reipas ja viihdyttävä vähän vanhanaikainenkin piirroselokuva. Kuten he aiemmin mainitsevatkin, niin paljon perinteisiä lännenelokuvien elementtejä pyrittiin sisällyttämään, mutta niitä käsiteltiin kielet vahvasti poskissa.
Ennen päätöstä tahdonpa vielä poiketa pikkuisen IMDB:n triviaosaston puolelle, jossa kerrotaan, että Home on the Range aloitti Disney-klassikkojen kohdalla viisivuotiseksi venähtäneen tauon, mitä tulee perinteisemmän animaation käyttämiseen. Teatterikierroksellaan Home on the Range tuotti Yhdysvalloissa vain alle puolet tuotantobudjetista. Se oli eräänlainen viimeinen niitti päätökselle siirtyä kohti halvempia menetelmiä. Vastalauseita alkoi kuitenkin nousta ja niinpä vuoden 2009 The Princess and the Frog toi mukanaan paluun perinteisempään tyyliin.
Sellaista höpötystä tällä kerralla ja toivottavasti jotakin mielenkiintoistakin joukkoon päätyi. Levyn lisukkeista tietysti löytyy enemmänkin juttua ja tutkittavaa, joten kannattaa ne läpi vilkaista ja kuunnella, jos sattuu tästä elokuvasta enemmän tykkäilemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti