Happy Gilmore (Ammattilainen)

Mitäpä tässä muuta kuin maaliskuun elokuvapöllöilyjen kiintiötä täyttelemään, kun toistaiseksi herra Spencerin The Sheriff and the Satellite Kid sitä sarjaa yksinään edustaa, eikä edes kovinkaan kaksisesti. Adam Sandlerilta uskaltaa odottaa lisäystä juurikin sinne. Samalla saa pitkästä aikaa testailla, josko hän onnistuisi herättelemään vanhaa ärsytystä uudelleen henkiin, koska joskus tosiaan hermot olivat koetuksella hänen kovaäänisimpiä kommelluksiaan ja pidättelemättömiä elämöintejään katsellessa. Siksipä olenkin jättänyt suuren osan hänen komedioistaan katselematta. Etenkin niitä ehdokkaita on tullut ennakkokarsittua, joista vahvimmat älämölö-väreet ovat heräilleet.

Vuodet ovat kuitenkin pehmentäneet suhtautumista Sandleriinkin, eikä enää jaksa automaattisesti alkaa nimen kuullessaan rähisemään siitä, miten tyyppi on tehtaillut kauhean kasan kurjia komedioita. Vuonna 1996 ilmestynyt Happy Gilmore on kyllä tuttu tapaus ja muistelisin sen nähneeni runsas vuosikymmen sitten. Miksi sitä itseään uudelleen piinailemaan? Elokuvaillan karatessa pitkälle yön tunneille sitä saattaa väsähtäneeseen päähän poksahtaa sellainen idea, että he-hei, katselenpa tässä vielä ennen simahtamista jotakin tavattoman tyhmää hassuttelua ja tässäpä sitä ollaan...

Varhaisesta lapsuudesta lähdetään liikkeelle ja kotivideokoosteen kautta tulee selväksi, että Happy (Sandler) oli enemmänkin jääkiekosta innostunut napero. Ehkä vieläkin suuremman jääkiekkohulluuden omasi isä, äiti taas sai tarpeekseen ja pakoni hullutuksia Egyptiin, jossa ei kaukaloihin helposti törmää. Kiekkokaukalo koitui lopulta isän kohtaloksi, kun liian innokkaana erehtyi peliä kuvailemaan ja kiekko päähän kovaa vauhtia kopsahti. Karu käännekään ei Happyn jääkiekkorakkautta tappanut, mutta isoäidin huollettavaksi piti kaverin muutella.

Pojasta sitä nuorukaiseksi vartutaan, vaikka kehitys ei kaikilla alueilla hirvittävän huimalta vaikutakaan. Kaikenlaista Happy kokeilee ja työpaikat vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Tietöitä, talonmiehen hommia, vartiointia, rakennusurakkaa, bensa-asemalla työskentelyä ja putkimiehenäkin hemmo hääräilee. Mikään näistä ei varsinainen kutsumusammatti Happylle ole, vaan kyllä se sydän edelleen vetää kohti kiekkokaukaloita. Aivan heti ei ole unelma toteutumassa, vaikka lyöntilaukaukset erinomaisesti onnistuvatkin. Luistimilla Happy ei mikään taituri ole ja äkkipikaisuuskin pulmia tuottaa. Hermot hetkessä menevät ja Happylla onkin esittää lukiovuosiltaan jäähyennätys ja kyseenalainen merkintä yrityksestä puukottaa vastapuolen pelaaja luistimella.

Happy ei ole ensimmäisten luovuttajien joukossa, vaikka lahjakkuus rajallista olisikin. Jälleen on se aika vuodesta, kun paikallinen joukkue valikoi pelaajia riveihinsä. Valinta ei taaskaan osu Happyyn ja niinpä pinna pettää johtaen virnistelevän valmentajan mukilointiin. Murheet eivät siihen rajoitu, vaan kotona odottelee yllätys toisenlainen tyttöystävän kertoessa, että se on heipä-hei, eikä ole takaisin tulossa. Sinänsä tällainen ratkaisu ei hirveästi ihmetytä, sillä jo tämän lyhyen tuttavuuden perusteella Happy on osoittanut olevansa paljon lähempänä rasittavaa kuin rakastettavaa.

Ei kahta ilman kolmatta, joten lisää surullista uutista pukkaa. Näyttää siltä, että isoäiti (Frances Bay) on jättänyt veronsa vuosikymmenen ajan maksamatta. Siitä eivät kaikki tykkää ja perinnässä on runsas neljännesmiljoona. Happyn poiketessa paikalle irtaimistoa kannetaan ulos ja kunnolla kiukkua nostatellaan, kun kerrotaan, että isoisän omin kätösin rakentama talokin huutokaupataan alta. Aikaa olisi kolmisen kuukautta hankkia vaadittu summa, mutta vaikealta vaikuttaa. Pikaista helpotusta tarjoilee ulosottomiehen pahoinpitely. Sen jälkeen Happy voikin jo hieman rauhallisemmin mielin lähteä isoäitiään viemään vanhainkotiin.

Happyn seuraillessa talon tyhjennystä jostakin kaivetaan vanha golfmailasetti. Muiden yllytyksestä Happykin suostuu pari kertaa kokeilemaan, vaikka pelleilynä sellaista pitääkin. Näyttää siltä, että napakka lämäri siirtyy kiekkoilusta golfaukseenkin, kun pallo lentää satoja metrejä kopsahtaen erään naapurin kalloon. Erikoiskyky saa sankarimme pään raksuttelemaan ja niinpä hän siirtyy golfradalle tarkoituksenaan haastaa muita pituuslyöntikilpailuun. Samaisella radalla on oppituntia antamassa entinen lajin lupaus Chubbs (Carl Weathers). Hän huomaa heti Happyn kyvyt ja tietää tämän olevan luonnonlahjakkuus. Hyvin hiomaton sellainen, mutta kuitenkin...

Seuraavana päivänä satutaan sopivasti pelaamaan Waterburyn kaikille avoimet golfkisat. Chubbs yrittääkin kehottaa Happya jättämään jääkiekkohaaveet taakseen ja panostamaan kunnolla golfiin. Seuraavan päivän kilpailut olisivat hyvää harjoitusta. Happy ei kuitenkaan näistä peleistä lainkaan kiinnostu, kunnes kuulee taikasanojen tavoin toimivan maininnan palkintorahoista. Siitähän se motivaatio nopeasti nousee, kun palloa hutkimalla voi samalla mukavasti ansaitakin. Rakkautta lajia kohtaan ei niinkään ole, mutta nyt tarvitsee tienata tuohta! Palkintorahojen lisäksi voittajalle on toinenkin mukava juttu luvassa, eli hän saa kutsun ammattilaisten kiertueelle, jossa voikin päästä käsiksi aivan toisenlaisiin summiin.

Täysin olemattomasti valmistautunut Gilmore pääsee tietysti isompiin peleihin pahennusta huonolla käytöksellään ja erikoisella pelityylillään aiheuttamaan. Vähitellen hän alkaa käydä kautta hallitsevan Shooter McGavinin (Christopher McDonald) hermoille. Sopeutuminen uusiin piireihin on aivan onnetonta ja monikin haluaisi heittää Happyn kauas golfpiireistä. Harmi vain, että jatkuvasti kasvussa olevat katsojaluvut tekevät hylkäämisestä kovin vaikeaa. Vähitellen Happyn taso nousee ja shekkien summat suurenevat. Riittäneekö yritys kuitenkaan talorahojen kasaamiseen, kun Shooter saa viimein tarpeekseen ja tahtoo mölyisen kanssakilpailijan kampittaa pois huomiota varastamasta...

Urheilukomedioita tulee silloin tällöin katseltua ja sellaisen karkean jaon voisi nähdyistä heittää, että harvemmin nämä mitään erinomaisen hyviä tai hauskoja onnistuvat olemaan. Suurin osa tipahtaa menettelevien tai keskinkertaisten karsinaan. Sitten tietysti on vielä se rasittavan kehnojen teosten joukko, jonne Happy Gilmore kuuluu. Lajista se ei onnistu saamaan juurikaan hymyilyttävää ivaa aikaan, vaan yrittää naureskella golfin pintapuoliselle jäykkyydelle, mutta tällä tavoin toteutettuna lopputulos on kaikkea muuta kuin hihittelyä aiheuttava. Sellainen sympaattinen kohellus tuntuu uupuvan täysin, mutta äänekästä vastenmielisyyttä kyllä riittää alusta loppuun. Happy ja kumppanit revittelevät, minkä kurkku kestää, kun taas katsomossa tekee pahaa.

Hetkisen verran päässä vierailee sellainen ajatus, että onkohan tekijöitä innostanut jokin suurempikin inho lajia kohtaan, koska se selvästi halutaan esittää tylsänä ja puisevana keikarointia, jossa ei ole mitään viihdyttävää ennen kuin joku tulee tappelemaan, sekoilemaan ja rähisemään kentille ja yleisössä elämöidään. Silloin kun joskus satuin olemaan aktiivisempi penkkiurheilija, niin golfia mielelläni seurailin. En voi väittää olleeni erityisen kiinnostunut tuloksista, mutta kauniista kentistä, kiireettömästä pelistä ja yleensä leppoisasti juttelevista selostajista syntyi varsin miellyttävä kotikatsomon urheilukokemus. Näitä verkkaisia puolia kohti Happy Gilmore yrittää äänekästä pilkkaansa kohdistaa, mutta tekee sen niin ala-arvoisesti, etten usko yhdenkään golfin ystävän mieltään pahoittavan niiden takia.

Golfilla ja muilla urheilulajeilla sopii toki hassutella ja niistä siinä samalla pölyjäkin ravistella. Sellaisia odotuksia minulla on esimerkiksi Lasse Åbergin golf-aiheisen komedian Den ofrivillige golfaren suhteen, joka katseluvuoroaan odottelee. Hieman vakavampaa katsausta taas käsittääkseni tarjoilee Robert Redfordin The Legend of Bagger Vance, joka myös on valmiiksi osteltu. Ei liene liikaa toivottu, jos odottelee kummankin viihdyttävän ja miellyttävän huomattavasti enemmän...

Tässä tosiaan ei voida puhua mistään kovinkaan kekseliäästä pilkasta, mitä urheilulajiin tulee, vaan luotetaan enemmän päättömään raivoon sekä elämöintiin, ja kumpaakin sitten riittääkin. Oikeastaan jo alkuvaiheilla alkaa katumaan uusintayritystä, kun seurailee Sandlerin ovipuhelinesitystä. Vuoroin karjutaan ja sössötetään anteeksipyyntöjä noloudella viimeistellen. Onko tämä sitten hauskaa? Eipä-ei... Jos siinä vaiheessa erehtyy vilkaisemaan edennyttä aikaa, niin kello kertoo, että vielä olisi noin 80 minuuttia jäljellä. Huh-huh!

"You're in big trouble though, pal. I eat pieces of shit like you for breakfast!" 

"You eat pieces of shit for breakfast?" 

"No!"

Sandler on itsekin ollut kirjoittamassa tätä elokuvaa ja jos jotakin uskaltaisi sen perusteella arvailla, niin hauskimmat asiat maailmassa ovat erilaisten juttujen kopsahtaminen päähän, huutaminen sekä rääkyminen ja tietysti muiden älytön hakkaaminen. Sitä raivoa kyllä riittääkin, kun pinnan pitävyys on täysin olematon. Kyseinen sankari mailapoikansa ohimennen pahoinpitelee, yleisöä pieksee, kilpakumppaneita tirvaisee... Siinähän sitä ihmettelee, että jäiköhän isoäidin hassunhauska hakkaaminen jonnekin poistettuihin kohtauksiin? Mitä mukiloimisiltaan ehtii, niin kyllähän kiukkua muillakin keinoin puretaan. Välillä saa ihastella miten sankarimme karjuu nuppi hehkuen väärässä paikassa lepäävälle pallolleen. ...Ja sitten voisikin taas painua lyömään vaikka alligaattoria. Diudiudiu...!

Ainakin omiin silmiin Gilmoren hahmo on niin vastenmielinen ja rasittava, että on aivan mahdoton homma tehdä pahiksesta inhottavampi. Kumpikaan herroista ei mikään ihastuttavien luonteenpiirteiden vastustamaton kokoelma ole. Gilmore vain saa siinä määrin enemmän ruutuaikaa ja lisäksi sattuu olemaan vielä huomattavasti meluisampi, väkivaltaisempi ja tyhmempikin, joten voitto tässä sarjassa menee hänelle selvällä erolla. Ei enää auta, vaikka Shooter miten keljuilisi ja juonittelisi, sillä Happy on törppökisassa kiskaissut sellaisen johdon, jota on yksinkertaisesti mahdotonta kuroa enää umpeen. Varsinkin, kun Happykin sinnikkäästi jatkaa "huuda ja hakkaa"-linjallaan.

"You little son of a bitch ball! Why you don't you just go HOME? That's your HOME! Are you too good for your HOME? ANSWER ME! SUCK MY WHITE ASS, BALL!" 

Sanailu on sen verran rääväsuista, ettei elokuvaa ehkä ihan perheen pienimmille ole suunnattu. Samaan aikaan rankimmat kiroilut on tarkasti jätetty pois, jotta ei liian korkeaa ikäsuositusta elokuvalle napsautettaisi. Tämä osaltaan jättää melko tuhnun vaikutelman, kun kovasti yritetään ärräpäillä revitellä, mutta samalla pitää varoa, ettei tulisi niitä pahimpia heittoja viljeltyä. Siitä tulee lähinnä hölmistynyt olo, kun katselee, miten päät punaisina karjutaan kevytkiroilua. Itse katselin kotimaisen levyjulkaisun, josta on käsittääkseni yhtä kohtausta siistitty kielenkäytön suhteen. Enempiä en ala siitä siivouksesta itkemään, sillä (pehmo)räävittömyyksiä ehditään kyllä ihan riittävästi rääkymään.

Jos oikein muistelen, niin Happy Gilmore oli Sandlerin ja ohjaaja Dennis Duganin ensimmäinen yhteinen elokuva. Sittemmin määrä on kasvanut jo lähes kymmeneen. Läheskään kaikkia en ole katsellut, eikä sellaiseen hulluuteen hyppääminen lainkaan mielekkäältä edes vaikuta, joten näihin tutustuminen varmaan jää vähäiseksi. Vuoden 1999 Big Daddy on kyllä aikoinaan televisioesityksenä nähty, mutta paljoakaan ei ole muistiin jäänyt. Ihan hyvä varmaan niin... I Now Pronounce You Chuck & Larry vaikuttaa erityisen rasittavalta ennakkoon, sillä toisesta pääosasta löytyy Kevin James. Kaksi vastenmielistä möykkääjää siis...kiva, kiva! You Don't Mess with the Zohan ei vaikuta edes etäisesti kiinnostavalta. Vanhojen kaverusten toilailuista kertovat Grown Ups ja Grown Ups 2 voisivat muunlaisella miehityksellä innostaakin, mutta kun siellä riehuvat Sandler, James, Chris Rock ja Rob Schneider, niin olen taipuvainen olettamaan näiden edustavan sitä "huh-huh, hermot menee"-osastoa. Duganin ja Sandlerin romanttinen komedia Just Go with It on hyllyyn hankittu, mutta lähinnä toivottavasti lämpöisinä hehkuvien maisemien takia. Samaisen vuoden Jack and Jill on niskaansa saanut niin reippaasti kuraa, ettei innosta omakohtaisesti edes selvitellä, mitä sieltä löytyykään. Sandlerin ja Duganin yhteisen taipaleen voinen siis summailla nähtyjen osalta kelvottomaksi ja näkemättömiä kohtaan ei intoa juurikaan löydy.

Kirjoituksen alussa tuli ihmeteltyä, josko Happy Gilmore onnistuisi herättelemään jonkinlaista Sandler-inhoa ja kyllähän se sellaista vähän onnistuu aiheuttamaan. Sandlerin elämöinti ei kuitenkaan niin punaiseksi näkökenttää värittele, että toivoisi jonkun tirvaisevan kaveria aina naaman näkyessä. Näitä tyypin riehumisia ja remuamisia ei tässä elokuvassa ole valitettavasti lainkaan hillitty. Happy Gilmore antaakin sellaisen vaikutelman, että Sandler on saanut melko vapaasti rääkyä ja muksia menemään, mikä tämän katsomon puolelle kovin vähän huvitusta toistojen toistoillaan tarjoilee. Kun tässä on vajaan vuoden sisällä tullut katseltua Brendan Fraserin, Kevin Jamesin ja Sandlerin edesottamuksia tällaisen huutokarjuntaviihteen parissa, niin kai jossakin täytyy olla tällaisesta mölyämisestä enemmänkin tykkäilevä katsojajoukko...

Kyllähän tässä blogissakin on paria sellaista Sandlerin elokuvaa tullut kommentoitua, joissa meno on selvästi maltillisempaa, eikä herra hermoille samoissa määrin käy. 50 First Dates liikkuu paikoitellen rasittavan rajoilla, etenkin alkupuolellaan, mutta on kuitenkin hyvä romanttinen komedia. James L. Brooks taas tarjosi Sandlerille huomattavasti hillitymmän roolin elokuvassaan Spanglish. Se pitkälti poistaa Adamilta mahdollisuudet tyypillisiin purkauksiinsa. Niitä tuttuja raivoamisia taas käyttää kekseliäämmin hyödykseen Paul Thomas Andersonin Punch-Drunk Love. Kun nyt harhapoluille päädyttiin, niin mainitaan vielä, että mielestäni Sandlerin varhaisemmat komediat Airheads ja Bulletproof edustavat ihan siedettävää osastoa, jos muisti yhtään toimii. Siispä siis tahtoo sanoa, että mieli on edes sen verran avoin tämänkin herran hupailuille, ettei nyt samalla hetkellä kasvojen vilahtaessa ruudussa ala kiukku kiehumaan ja suu räyhäämään.

"Sir, can I trouble you for a glass of warm milk? It helps me go to sleep." 

"You can trouble me for a warm glass of shut-the-hell-up! Now, you will go to sleep! Or I will PUT you to sleep. Check out the name tag. You're in MY world now, grandma!"

Muista näyttelijöistä voisi mainita Ben Stillerin, joka viihtyy myös pahistelulinjalla. Vanhainkodissa työskentelevä tyyppi on päättänyt vähän ylimääräistä ansaita ja orjapajaa pyörittelee siellä toisia tylysti kohdellen. Yksi poistetuista kohtauksista ymmärtääkseni esittää Happyn hakkaavan hänetkin. Voihan harmi, kun jäi nyt näkemättä... Kahdesta 1970-luvun Bond-elokuvasta Jawsina omaan muistiin parhaiten jäänyt Richard Kiel käy myös hieman uhittelemassa Happyn tukijoukoissa. Vähän väsähtäneeltä hänkin vaikuttaa yrmyillessään, mitä en yhtään ihmettele.

Jos lähtee elokuvan hyviä puolia miettimään, niin melkoisen hiljaista on. Ellei alle 90 minuutin suhteellisen lyhyt kesto kelpaa myönteisten seikkojen listalle, niin tyhjäksi sitten plussien sarake jääköön. Siksipä suorastaan hämmästyttääkin, miten tällaisella surkeudella voi olla IMDB:n puolella pistekeskiarvo seitsemän kohdilla. Samoin se saa jälleen ihmettelemään yleisemminkin Sandlerin sekä hänen meluisimpien komedioidensa suurta suosiota. Kaikki hänen elokuvansa eivät tosiaan minustakaan sietämätöntä kuraa ole, mutta Happy Gilmore on eräs oiva esimerkki siitä, että varsin olemattomin eväin sitä voi miljoonapalkkoja nauttivaksi huippusuosituksi elokuvakoomikoksi nousta. Maailmassa monta on niin ihmeellistä asiaa, että hämmästyttää, kummastuttaa pientä katsojaa...

Sininen taivas, vihreä nurmi ja linnutkin laulelevat, mikäpä sen viehättävämpää? Harmi vain, että siellä seassa möykkää rasittava ääliö kohtauksesta toiseen samoja epähauskuuksiaan toistellen. Välillä katsojan kärsittäväksi annetaan niin hämmentävän huonoja jaksoja, ettei käsityskyky enää riitä. Nämä raivonpurkaukset eivät ole missään vaiheessa elokuvaa hauskoja. Vaivaannuttavasta kehitytään kohti myötähäpeää, eikä siitä ole enää kovin pitkä loikka rasittavaan. Huuda, hakkaa, remua, elämöi ja sössötä. Näitä sitten toistellaan loppuun saakka. Älämölöstä, sivullisten pieksemisistä tai muista päähän osuvista esineistä ei ainakaan minulle irronnut yhtäkään nauruntapaistakaan. Happy Gilmore kuitenkin komedia yrittää olla, eli kaipa tällaisen suorituksen voi kirjailla surkeaksi epäonnistumiseksi. Kysehän ei ole ainoastaan siitä, että naurut jäisivät vähiin, vaan tämä nolo räpellys käy useammassakin kohtauksessa sen verran hermoille, että keskeyttäminen on parikin kertaa mielessä. Paasauksen päätökseksi todettakoon vielä, että hiukkasen siedettävämmäksi muistelin, mutta huihai, ei sellaista onnea. Sietämätöntä saastaa alusta loppuun, eikä sellaista tahdo kellekään suositella. Hyi hyi!

Happy Gilmore (1996) (IMDB)