Home on the Range (Lehmäjengi)

Jaahas, olisikohan jälleen animaatiotuokioisen aika... Disneyn klassikkosarjan kimppuun sitä taas pitäisi poiketa ja katseluun valikoitu teos löytynee sieltä vähemmän kehuja keränneeltä laidalta. Sepä hiukkasen huolestuttaa, koska edellinen pyrähdys sinne ei ilahduttavinta elämystä esitellyt, kun Chicken Little vyörytteli kaikenlaista päätöntä kohkausta välillä hengästyttävälläkin tahdilla. Home on the Range on saman aikakauden tuotoksia, sillä se ilmestyi vain vuotta aiemmin. Pieni pelko saattaa olla aiheellinen, että tuleekohan sieltä kolmannen luokan Disney-taikaa vaiko taikaa lainkaan?

Reippaassa hengessä lähdetään liikkeelle, kun kuoro laulelee ja kuvissakin riittää karjanajon lisäksi muutakin ihmeteltävää. Siellä eräs preeriapupunen näyttää astelevan ojasta allikkoon yrittäessään vältellä ja kiertää parhaansa mukaan nälkäisiä kitoja. Välillä toimitaan käärmeen tikkarina ja muutakin pulmaa löytyy, mutta eiköhän epäonnekas jänösemme jotakin keksi. Hieman kauempana paikallinen sheriffi naputtelee parempia päiviä nähneeseen kituliaaseen puunkäppyrään etsintäkuulutusta, joka tiedottelee, että virkavalta kovasti kaipailee sellaista herraa kuin Alameda Slim. Vaivanpalkkaa miekkosen toimittamisesta olisi luvassa 750 dollarin verran.

Tuleekin jo aika Maggie-lehmälle ottaa komento kertojan paikalla. Mitään mukavinta asiaa hänellä ei tunnu olevan, sillä on juuri jäänyt kodittomaksi. Yhden yön aikana Slim kätyreineen varasti aitauksesta lähes kaiken karjan ja sitten olikin enää mahdotonta jatkaa. Tila joutaa pakkohuutokauppaan ja omistaja lähtee surullisin mielin vankkuripolulle. Maggie on ainoa lukuisista lehmistä, joka onnistui kähvellykseltä välttymään. Karjavarkaat tuntuvat riehuvan näillä seuduilla melkoisen estoitta, sillä saman kohtalon on moni joutunut kokemaan.

Kotitilan isännällä ei ole enää varaa pitää Maggietakaan, ja niinpä teiden olisi tarkoituksena toisistaan erkaantua. Maggien polun pää ei niin synkältä näytä kuin mitä näissä olosuhteissa voisi olla, sillä on sovittu, että hän siirtyy Pearlin pienehkölle maito- ja vihannestilalle. Mihinkään satojen lehmien hallimaiseen navettaan ei tarvitse muutella, vaan ennemmin uusi koti edustaa vanhan ajan pientilaa, jossa luonto on lähellä ja eläimet pääsevät päivänsä ulkona kuluttamaan. Kaikenlaisia kavereita löytyy, koska siellä ennestään asustelee pari lehmää, possuja, vuohi, kanoja... Yksinäisyys ei siis ainakaan uhkaa ja Pearlkin vaikuttaa paljon eläimistään välittävän.

Sellaisesta määränpäästä Maggie kovasti piristyy, mutta eipä aio hiljaisena hissukkana uuteen pihapiiriin hipsutella ensivaikutelmia heittämään. Päinvastoin, kovinkin rempseästi ja hiukkasen röyhkeästikin paikalle talsii. Poutapilvi saakin vähän räväkämmän lehmän vahvuuteen. Uuteen tulokkaaseen kaikki eivät pelkästään ihastuksella suhtaudu, vaan Maggien meluisa ja röyhkeäkin käyttäytyminen käy Caloway-lehmän hermoille. No, nuorempi väki tuntuu tykkäävän Maggien hassutteluista, joten tervetuloa Poutapilveen!

Onkohan nyt niin, ettei tätä uuttakaan onnea ole tarkoitettu kestämään, sillä vähän myöhemmin Buck-heppa laukkailee paikalle kovalla kiireellä. Selässä istuu paikallinen sheriffi Sam, jolle on langennut kelju homma toimitella pankin viimeisiä varoituksia tilallisille. Niinpä Pearlinkin kätöseen ojennetaan lippulappunen, jossa tiedotellaan, että olisi kolme päivää aikaa maksaa pankille vaaditut rahat. Jos ei onnistu, niin tavaroita pakkailemaan ja maat myydään alta. Talousvaikeuksia siis riittää ja järkytys siitä monelle tulee. Sam yrittää ehdotella, että jospa Pearl myisi osan eläimistään, mutta sellainen ei tule kuuloonkaan, koska perhettä ei yksinkertaisesti myydä pois. Vaadittu summa on 750 dollaria, eikä sellaista kolmessa päivässä mistään ilmesty. Ideat ovatkin lopussa ja siinä määrin ahdistaa sekä masentaa, että Caloway joutuu Gracen kanssa Pearlin sisätiloihin saattelemaan.

Kyynisyyteen nopeasti kallistuva vanha vuohi innostuu uhittelemaan tilan muille eläimille, että asia on sen myötä kirjaimellisesti pihvi ja jokainen tulee itsensä lähitulevaisuudessa lautaselta löytämään. Maggie ei ainakaan ole luovuttajatyyppiä, eikä etenkään halua joutua toista kertaa kodittomaksi näin lyhyen ajan sisään. Hän ehdottelee, että jospa lehmät lähtisivät omin päin paikallisen kylän messuihin vierailemaan ja yrittäisivät voittaa pari palkintoa. Ajatukseen kuuluu myös se, että taivuteltaisiin Buck-hevonen jotenkin järjestämään lisää maksuaikaa. Tiedä sitten, miten se onnistuisi... Matkassa on toinenkin mutta, koska Caloway ei lainkaan innostu, mutta kunhan vähän väännetään, niin kolmistaan päästään vapaille laitumille tallustelemaan.

Toisten korvia kiusataan, kun sävelkorvaton Grace laulaa luikauttelee ja houkutteleepa säkeillään päiden ympärille pari korppikotkaakin pyörimään. Linnuthan erehtyvät luulemaan, että joku kovaäänisesti viimeisissä tuskissaan kituu. Lopulta saadaan jolkoteltua kylään, jossa selviää, ettei Maggien messusuunnitelmasta tule yhtään mitään, mutta uusi ajatuskin heräilee. Karjavaras Alameda Slim on edelleen karkuteillä ja hänestä luvataan 750 dollaria. Mikäpä homma se olisi neuvokkaille lehmille laittaa yksi kurja lurjus kuriin ja niillä rahoilla pelastaa kotitila. Saman aikoo tosin tehdä hiukkasen kokeneempi palkkionmetsästäjä Rico, jonka mukaan Buck kovasti haikailee. Kuka sitten ensimmäisenä ehtii ja loppuuko Poutapilven tilanpito kuitenkin siihen huutokauppakyltin naputteluun...

Voi olla, että se viimeksi katseltu Chicken Little onnistui romahduttamaan odotukset niin alas, että helpomminkin iloisesti yllättyy. Kaikkea en ala sen selityksen kannettavaksi laittaa, vaan voin kyllä myöntää tykkäileväni tästä Disney-klassikosta kohtalaisesti. Taitaa olla niinkin, että olen vähemmistössä väittäessäni tätä elokuvaa ihan hyväksi. Jos vaikka selailee pikaisesti tämän listauksen Disney-klassikoista, niin tällä hetkellä Home on the Range omaa kehnoimman pistekeskiarvon (5,4/10). Höh ja pöh sentään!

Jos pikaisesti tahtoisi pohtia, että miksi näin, niin minulle tuli mieleen pari mahdollista selitystä. Ehkä koko ajatus tehdä lännenelokuvien perinteisiä elementtejä kääntelevää ja vääntelevää pilkesilmäistä hassuttelua ei ole löytänyt vastakaikua yleisöstä. Osittain tähän liittyy tietysti sekin, että sankareiksi on valikoitu kolme naispuolista lehmää. Jos elokuvien eläinsankareita miettii ja muistelee, niin tämä kolmikko ei todellakaan ole sieltä perinteisimmästä päästä. Tiedä näistä sitten...

Sen kuitenkin tietää, että itse sattuu lännenelokuvista enemmänkin pitämään, eikä ajatus selvästi parodian suuntaan kallistuvasta animaatiosta ole lainkaan vastenmielinen. Vähän vanhemmissa amerikkalaisissa lännenelokuvissa usein alkukappaleet reippaasti kuoron voimin kajautetaan, joten sanoisin, että Home on the Range oikein hyvässä hengessä liikkeelle nytkäytellään Alan Menkenin tarjoillessa sävelet ja Glenn Slaterin hoitaessa sanoituspuolen.

Oikeanlaisiin tunnelmiin työntelevän alkulaulelun lisäksi elokuvasta löytyy muutama muukin oiva numero. K.D. Lang tulkitsee kappaleen Little Patch of Heaven siinä määrin onnistuneesti, että Poutapilven pikkutilan luonnonläheinen pihapiiri asukkaineen heräilee viimeistään henkiin. Hieman toisenlaista laitaa musiikkipuolen suhteen edustaa Yodle-Adle-Eedle-Idle-Oo, jossa Slim pääsee näyttämään jokseenkin poikkeuksellisia kykyjään hypnotisoivana lehmäjodlaajana. No, ehkä vähän siellä pimahtaneisuuden puolella pompitaan, mutta kyseinen jakso vain on tehty niin vastustamattomasti, että mukaan innostuu helposti. Slimia esittävä Randy Quiad vaikuttaa ainakin nauttineen tämän osuuden hoitamisesta, vaikka vähän jodlausapua taisikin saada. Joka tapauksessa sanoisin, ettei jodlaus mitään mielimusiikkiani edusta noin muuten ja tuskinpa tulisi elokuvasta irrotettuna kuunneltua. Sopiipa tähän kuitenkin erinomaisesti ja jää vielä päähänkin räyhäämään. Kun koskettavampi "onko kaikki nyt hukassa"-tunnelmia tavoitteleva Bonnie Raittin esittämä Will the Sun Ever Shine Again osuu myös hyvin kohdilleen, niin saakin olla elokuvan lauluihin melko tyytyväinen.

Herkistelyistä puhuttaessa kyllähän Home on the Range paljon paremmin sen puolen hoitaa kuin Chicken Little. Yht'äkkiä ei päätetä vakavoitua, vaan kodittomuuden uhka ja haikeammat hetket kulkevat alusta lähtien siellä sivussa. Niistä silloin tällöin muistutetaan, kunnes saavutetaan elokuvan surullisuushuippu siinä puolivälin jälkeen. Yö tummenee, sade suorastaan vyöryy niskaan ja myräkkä yltyy entisestään. Maggie ja Caloway ovat saamassa toisistaan tarpeekseen viimeistä kertaa, kun taas toisaalla Pearl pakkailee vähäistä omaisuuttaan rakkaat muistot mielessään. Näihin mielialoihin se taustalla soiva kappale oikein hyvin sopii ja on aiheellistakin kysellä, että lieköhän se aurinkoinen lopulta painunut ikiyöhönsä...

Silti olen sitä mieltä, että herkistelyt ja sekoilut voisivat paremmassa tasapainossakin olla. Elokuvalle on merkitty lähemmäs 20 eri kirjoittajaa, joten se saattanee selittää osan siitä, miksi seassa on vähän kaikenlaista hassuttelua. Luulisin, että joku tai jotkut heistä ovat kovasti tappeluviihteestä tykkäilleet, sillä sen verran innokkaasti Buck-heppa kungfuillen konnia kenkii. Voipi olla, että nämä Buckin kierrepotkuset olisivat löytäneet sopivamman paikkansa jostakin aivan muusta elokuvasta. Ymmärrän kyllä, että hahmosta on se suurin hauskuuttaja haluttu, mutta paikoin kyllä laukataan reippaasti rasittavuuden rajojen yli ja Cuba Gooding Jr. saa hyvän syyn kirkua mielensä mukaan. Ylivilkkautta olisi voinut pikkuisen hillitä ja laittaa niitä suitsia suuhun.

Huumorin osalta Home on the Range ei ole läheskään täydellinen, mutta toisaalta kaukana myös mistään ohihuitaisusta. Sergio Leonen elokuville kiltisti irvaillaan ja samalla kai kumarrellaankin Buckin haaveunien kautta. Kuvasuhde asetellaan tilannetta vastaavaksi ja Ennio Morriconen musiikkiakin vähän lainataan, kun höpsö heppa elelee jossakin aivan omissa legendoissaan. Sellaista siitä seuraa, kun kaikki kaverit saavat rientää pahisten perässä ja itse joutuu toimimaan unten mailla viihtyvän sheriffin ratsuna. Näkyvimpiä nyökkäyksiä lienee myös palkkionmetsästäjä Rico, jonka ääneen ja olemukseen on haettu mallia Clint Eastwoodin esittämästä tyypistä Leonen dollaritrilogiassa. Myönnän kyllä, että kyllä se pikkuisen hymyilyttää, kun kovin tutunoloinen tyyppi on tällaiseen lännenhömppään eksytetty kähisemään. Saapahan vielä näyttävän astelun kuviin, kun taivaskin hetkellisesti tummenee ja valtaisan pölypilven keskeltä sitä saavutaan.

Muitakin hyviä jaksoja kyllä löytyy. Vauhdikkaammasta menosta esimerkiksi voisi napata vaikkapa sen puolipakollisen saluunarähinän, kyllähän sellainen pitää hömpähtävämmässäkin lännenelokuvassa olla. Siinähän sitä muita muksitaan varsin reippaasti, eikä kukaan tunnu olevan viaton sivustakatsoja, mutta sivullisia uhreja toisaalta riittääkin. Toiminnallisia pätkiä on ainakin omaan makuun vähintään riittävästi, kun loppupuolella painellaan kaivoksessa niin nopsasti, ettei perässä tahdo pysyä. Preeriapupu Lucky Jack siellä poksauttelee muita pannulla. Muutenkaan hän ei mikään tavallinen jänö ole, sillä tuosta vain paloittelee ja paistelee skorpioninkin popsittavaksi. No, erämaiden aurinko ja toistuvat epäonnen puuskat saattavat ne lajityypilliset ruokailutottumuksetkin vinksauttaa minne sattuu.

Elokuvasta vähän karsittavaakin löytyi ja niinpä levylle on laitettu neljä poistettua/vaihtoehtoista kohtausta, jotka esittelyineen kellottelevat noin 15 minuuttia. Yksi tekijöiden ajatuksista oli käyttää kertojina kolmea laulavaa perhosta, jotka päädyttiin nipsaisemaan. Seurauksena alustakin katosi yksi laulu. Muutenkin kyseisen kohtauksen perusteella näyttää siltä, että suunnitelmissa oli tehdä vanhemmilla lännenelokuvilla hupailu vieläkin selvemmäksi. Toisena poistona on Slimin hurja suunnitelma, joka käytännössä tarkoittaa, että hän kokosi lehmäarmeijaa, jotta voisi myöhemmin jyrätä sen avulla Washingtoniin. Presidentiksi presidentin paikalle oli sen pelin henki. No, ehkä ihan hyvä, että tästä luovuttiin. Kolmantena poistona löytyy takaa-ajojakso, joka oli elokuvan keskivaiheille aiottu suurempi toimintakohtaus. Siinä kojoottilauma onnistuu yllättämään lehmäkolmikon preerialla. Tavallaanhan kyse on klassisesta postivaunurymistelystä. Tekijät mainitsevat, että yksinään kohtaus toimi hyvinkin, mutta tuntui aivan liian irralliselta elokuvaan laitettuna. Viimeisenä valikoimassa on epäonnekkaan jänön vaihtoehtoinen esittelyjakso, jossa kaikenlaisia sattumuksia käydään läpi.

Omasta mielestäni Home on the Range sisältää etenkin jälkimmäisellä puoliskollaan niinkin paljon vauhdikasta toimintaa, että poistoihin vaikkapa se kojoottitakaa-ajo joutaakin. Muutenkin noiden poistettujen kohtausten toimivuutta tai tarpeellisuutta on vaikea arvioida, sillä levyllä ne ovat melkoisen karkeina raakaversioina. Elokuvan suurimpana ongelmana ei missään tapauksessa ole vauhdin ja vaarallisten tilanteiden puute, joten ennemmin kiittelisin kierrosten ajoittaisesta pudottelusta.

Will Finn ja John Sanford tekaisivat levyjulkaisua varten noin kolmiminuuttisen lyhtelokuvan A Dairy Tale: The Three Little Pigs. Senhän tietysti samalla vilkaisee, kun kiekko koneessa pyörii, mutta hirveästi kehuttavaa ei ole. Eräs siellä tokaisee, että pientä piristystä vanhoille tarinoille olisi tarjolla, mutta eipä tämä nykyaikaistaminen juuri mitään mielekästä kolmen possun tarinaan tuo. Elokuvasta tuttuja hahmoja viskotaan pikaisesti possujen talourakointien sekaan. Buck-heppakin suden suuhun popsaistaan ja muutakin sekoilua löytyy. Lisukkeena menettelee, mutta...niin, no...

Vielä tosiaan on hyvin muistissa viimeksi katsellun klassikon kankeahko ja hengetön kolmiulotteisempaa animaatiota kokeillut visuaalinen ilme. Siihen vertailtuna tämä perinteisempää tekniikkaa ja tyyliä käyttävä Home on the Range vaikuttaa kovinkin eläväiseltä animaatioilottelulta. Etenkin se vilkas Buck tarjoaa mahdollisuuksia vähän revitelläkin, oli sitten kyse unista tai muista. En ole Disneyn tyypillisiin budjetteihin paremmin perehtynyt, mutta kyllähän IMDB:n ilmoittama 110 miljoonaa dollaria melkoisen hurjalta kuulostaa. Sellaisen summan jälkeen olisi parastakin laittaa kankaalle silmiä miellyttävää jälkeä. Tämä kohtalaisen kova summa yhdistettynä odotettua vaatimattomampaan tuottoon olikin käsittääkseni yksi syy siihen, miksi Disney laittoi käsinpiirretyt animaatiot useaksi vuodeksi tauolle ja keskityttiin halvempien sekä tehokkaampien menetelmien hyödyntämiseen.

Monenlaista menoa löytyy, kun välillä laulellen hyvässä hengessä sadonkorjuu-urakkaa hoidetaan toisen ketkuillessa jodlauskostonsa kanssa. Vainulehmiä, kungfu-hevosia, kovaonnisia kaneja, sydämettömiä ilkimyksiä, epätavallisia sankareita ja mitä näitä nyt villiin länteen sopimaan saakaan... Omalla kohdalla suurin syy (kevyehköön) ihastukseen löytynee kuitenkin siitä, että lännenelokuvat kovin tahtovat olla sydäntä lähellä. Mitä elokuvan erilaisiin alalajeihin tulee, niin lännenelokuvat ovat suosikkeihin kuuluneet niin kaukaa kuin muistan ja edelleen niistä kovin pidän. Muutamia satoja sellaisia on varmaan tullut nähtyä ja olettaisin että siksi Home on the Range mukavasti miellyttää, sillä välillä mielellään pikkuisen pilailevaa piirrettyä aiheesta kaipaa. Aiheesta varmaan olisi saanut kekseliämpääkin huvitusta kiskottua, mutta kelpaa näinkin. Tokihan Disneyltä löytyy muitakin samansuuntaisiin maisemiin sijoitettuja tarinoita, mutta pitkien piirroselokuvien kohdalla nämä tällaiset harvinaisempaa herkkua edustavat. Siitä tulikin mieleen, että pitänee ehdottomasti ostella jostakin An American Tail: Fievel Goes West, jonka edellisestä näkemisestä onkin aivan liian pitkä aika. Samaisen hiirulaisen muutkin seikkailut kyllä kiinnostavat, mutta katsoo nyt, mitä saa aikaan. Home on the Range kuitenkin osoittautui ennakko-odotuksiin nähden oikein iloiseksi yllätykseksi, vaikka ei Disneyn klassikkosarjan elokuvista parhaiden joukkoon kuulukaan. Kaikkea ei tietenkään tarvitse aivan kohdilleen saadakaan, jotta miellyttävä, viihdyttävä ja jossakin määrin koskettavakin animaatioelämys syntyy. Sellainenhan tämä pitkälti on.

Home on the Range (2004) (IMDB)

Taustatiedoista ja tekemiseen liittyvistä tarinoista kiinnostuneille naputtelin tuonne hieman juttua pohjaten levyn lisämateriaaleihin:

Trivianurkkaus 7: Home on the Range