Varmaan tulee useammin kesäisiä maisemakuvia kehuttua, mutta kyllähän tällainenkin aloitus kelpaa myös erittäin hyvin. Alaskaan sitä siirtyillään, joten tervetuloa korkeat kalliot, terävät huiput ja ikivihreät havumetsät. Vuorikiipeilyä toki sellaisessa ympäristössä sopii harrastella ja niinpä eräs huppupää rinteillä vaelteleekin. Luolan suojiin painellaan ottamaan lepohetkeä ja kirjailemaan ajatuksia ylös päiväkirjaan. Ilmeisesti kyseisellä kaverilla olisi halua saada merkitystä elämäänsä ja suuntaa käänneltyä mielekkäämmille poluille. Kohta jo kaveri perässä luolaan astelee ja osoittaa olevansa vähemmän ystävällisellä tuulella iskien hakun rintaan. Varsin pysyvän muutoksen päiväkirjailija siis saa, mutta lieköhän sittenkään aivan sellainen kuin suunnitelmissa ja toiveissa oli...
Lumisten puiden yläpuolella seuraavaksi pienkone huristelee. Lunacyn kuvitteelliseen pikkukaupunkiin ei oikein muunlaisia kulkureittejä olekaan, joten kaikki tulevat ja menevät pääasiassa ilmateitse. Ongelmitta kone pienelle kentälle laskeutuu ja kyydistä maihin astuu Nate Burns (Eddie Cibrian). Vastaan on saapunut paikan pormestari Hopp (Jayne Eastwood), joka tahtoo Natelle vähän kaupunkiaan esitellä ja kertoa toimenkuvastakin. Tärkeimmät kuitenkin ensin, eli huikkaa tarjoamaan lämmikkeeksi. Toinen kieltäytyy, mutta tajuaapa kuitenkin varustautuneensa kovin kevyesti Alaskan pakkasiin. Samaan aikaan Hopp on sitä mieltä, että on poikkeuksellisenkin lämmintä. Yhdessä sitä autolla lähdetään kohti keskustaa.
Mitäpä virkaa Nate sitten on kovin kaukaa saapunut toimittamaan? No, paikallisen sheriffin pestiä hän on hakenut ja saanutkin, mikä saattaa vaikuttaa vähän erikoiselta. Ulkopaikkakuntalaiseen suhtaudutaan muutenkin epäilevästi, eikä suosiota yhtään lisää se, että Nate on vienyt monen paikallisen hakeman työpaikan. Yksi näppejään nuolemaan jääneistä on apulaissheriffi Otto (William MacDonald). Ei siis heti kannata mitään lämmintä kunniaparaatia odotella. Kaupunginvaltuusto kuitenkin on sitä mieltä, että ulkopuolinen sheriffi on Lunacyn parhaaksi. Pienessä kylässä kaikki tietävät toistensa tekemisistä ja ovat jossakin määrin kytköksissäkin, mutta tuhansien kilometrien päästä matkaavalla Natella ei ole vastaavaa painolastia.
Menossa on Lunacyn hiljaisempi jakso ja sattuupa Nate juuri sopivasti vuoden vaihtumista uudessa paikassa juhlistamaan. Hopp kertoilee, että kesäkaudella on odotettavissa vähän vilkkaampaa aikaa sekä hulinaa. Lienee luvassa selvä muutos arkeen, kun Baltimoresta muuttamaan päätynyt Nate saa totutella pikkukaupungin elämänmenoon. Yöpaikka löytyy Charlenen (Patricia Arquette) omistamasta majatalosta. Juhlissa saa taas pikaisen perehdytyksen kaupungin vaikuttajiin ja muihinkin. Samalla Nate saa tietää, että Meg Galligan (LeAnn Rimes), jota hän on parikin kertaa ehtinyt silmäilemään, on Charlenen tytär. Siinä kaksikon jutellessa Charlene tuleekin pyytämään Natea tanssiin ja ehkä jotakin muutakin mielessä on. Saattaapi olla sekalaistakin suhdesoppaa luvassa, kun äiti on kiinnostunut Natesta ja tämä taas tyttärestä...
Luonnollista lienee, että joillakin heräilee kiinnostus, miksi Nate on päättänyt jättää taakseen kaikki tuttunsa ja poliisin hommat Baltimoressa. Paikallislehden toimittaja haluaisikin haastattelun, varsinkin kun on saanut sellaista vainua, että Nate oli ennen päätöstään ollut osallisena ampumavälikohtauksessa. No, jos paettavaa on menneisyydessä, niin eristyksissä oleva Lunacyn pikkukaupunkin lienee ihan hyvä vaihtoehto. Naten kannalta on vain harmi, että saapumisen kanssa samoihin aikoihin alkaa nousta kaukaa menneisyydestä vanhoja rikoksia pintaan.
Pulmarypäs lähtee purkautumaan varsin harmittomalta vaikuttavasta hommasta. Lumimyräkkää on tulossa ja pitäisi hakea pari kiipeilijää pois vuorilta, ettei homma menisi hengenvaaralliseksi. Kyseinen kaksikko vauhdikkaasti löytyy ja hyvässä voinnissa he ovat. Sattuupa kuitenkin niin, että kaveruksetkin ovat onnistuneet löydön tekemään ja niinpä hakku rinnassaan kuolleen henkilön kova kohtalo tulee koko kylän tietoon. Järkytyksiä on monenlaisia, sillä miehen läheiset luulivat tämän lähteneen perhettään karkuun suuremmin ilmoittelematta. Joku taas tajuaa, että alkavat tutkinnat saattavat viimeinkin ikäviä seurauksiakin surmatyöstä aiheutella, joten pitää alkaa varmistelemaan, ettei liian arkaluontoista asiaa päivänvaloon päädy.
Natella taas on kova urakka edessä, sillä uutena tulokkaana on hyvinkin hankalaa alkaa ratkomaan yli vuosikymmenen taakse juontavaa rikosta. Ulkopuoliselle ei edelleenkään innosta hihkuen olla avautumassa ja pitäisi yrittää saada käsitystä, mitä kukin silloin puuhaili ja kenellä olisi mahtanut olla syytä sellaiseen tekoon. Ongelma ei ole se, etteikö epäiltyjä löytyisi, sillä niitähän riittää. Lisäksi tuoreempaakin selviteltävää joku kovasti yrittää uuden sheriffin vaivoiksi järjestellä. Onneksi ei aivan yksin tarvitse tuskailla, vaan apuakin löytyy...
Mike Robeltahan tuli jo aiemmin katseltua yksi Nora Roberts -ohjaus, eli Montana Sky, joka toistaiseksi sattuu suosikkini näistä Robertsin kirjoihin pohjaavista elokuvista olemaan. Rakenteeltaan Northern Lights muistuttelee siitä. Alussa tietysti on se murha, mutta se pääsee unohtumaan hetkeksi ja toiseksikin, kun Natelle annetaan edes jonkin verran aikaa saada tuntumaa uuteen ympäristöön ennen kuin rikosvyyhtiä lähdetään purkamaan. Näille elokuville on yhteistä sekin, että tunnelma saadaan pidettyä jokseenkin kepeänä etenkin alkupuolella, mistä tekee mieli kiitellä. Heikkoudetkin ovat lopun suhteen yhteneväisiä, sillä kumpikin lähtee vähän käsistä karkailemaan. Molemmista irtoaa sellainen vaikutelma, että on vähän väkisinkin pitänyt tusinatoimintaa yrittää jostakin loppuun repäistä. Sellaisia selvittelyjä katsellessa ei todellakaan jännityksestä kynsiä ala nakertamaan, vaan tahtoo ennemmin huudahtaa, että plääh! Kai se juhlapäivän paraati pitää pilata kirjaimellisesti...
Niistä kepeämmistä hetkistä voisi heittää esimerkkinä Naten ensimmäisen komennuksen Lunacyssa, kun pitää rientää selvittelemään Mackien veljesten katutappelua. Aivan henkihieverissä ei riehuta, kun mielipide-erojen takia on innostuttu nyrkkeilemään. Niinkin tärkeästä asiasta väännetään kuin Jackie Chanin parhaasta elokuvasta. Toinen yrittää iskuin todistaa, että Rush Hour on Chanin ykkösteos. Sivuhuomautuksena katsomosta heitettäköön, että puh-pah, tyyppi on täysin pihalla. Toinen taas puolustelee elokuvaa Drunken Master. Siinäpä ollaan jo paljon lähempänä totuutta, ja nämä kaksi elokuvaa ovatkin ihan eri maailmoista mitä toiminnan tasoon tulee, vaikka eipä jälkimmäinenkään taida Chanin paras olla. Nate vielä sotkee soppaa ehdottamalla omaa suosikkiaan, joka on Operation Condor. Sepä sattuu harmittavasti olemaan minulta näkemättä edelleenkin, mutta moni sitä kovasti kehuu. Sivuraiteet näyttävätkin jo palailevan kohti varsinaista rataa...
Hieman ylimielisyyttäkin omaava päähenkilökin elokuvan aikana kehittyy pidettävämpään suuntaan. Tutkimustensa aluksi hän ei arastele tuoda esille sitä, että tällaiset hommelit olivat vähän aikaa sitten arkipäivää. Hienotunteisuudestakaan ei alkuvaiheissa ole paljoakaan tietoa. Suurenkin surun sulateltavakseen saanut pieni ja tiiviskin yhteisö ei Natea saa suosimaan herkempää lähestymistä, vaan hän tuntuu tölvivän ja töksäyttelevän epäilyjään sekä syytöksiään tuosta vain ilman huolia. Tällä tyylillä ei todellakaan uusia ystäviä hankita. Onneksi tosiaan jutun edetessä myös tietynlaista harkintaa tulee mukaan näihin toimiin.
Ainakin omalla kohdalla kävi niin, että tässä tapauksessa epäiltyjen lista on sen verran pitkä, ettei tekijää kovin aikaisin osannut arvailla. Paikallisiinhan epäilyt saadaan rajattua, mutta sitten onkin useampikin tyyppi, jolla olisi saattanut olla henkilökohtaisia kaunoja selviteltävänä tai jotakin voitettavaa taloudellisessa mielessä. Nate on vähän samassa asemassa kuin katsoja, eli työ pitää aloitella reilun vuosikymmenen takaa ja siinä sivussa elokuva tarjoilee katsojalle eräänlaisen hahmokertauksen. Eipä pääse unohtumaan, että kuka kukin on. Samalla tutkimusten edistyessä kaupunkilaisten keskinäiset välitkin alkavat kiristellä. Pikkuriidoista tuntuu riittävän ainesta isompiinkin välirikkoihin ja samalla jo valmiiksi vähäinen yhteistyöhalukkuus tuntuu hiipuvan olemattomiin.
Kaikki eivät heti Naten suhteen luovuta, vaikka käytöksessä toivottavaa onkin. Kuten tulikin mainittua, niin Nate on suunnilleen saapumisestaan lähtien kovin kiinnostunut Megistä. Toinen toki kiusii arkuudesta ja yleisestä totisuudesta, mutta pikkuisen myöhemmin ehdotukset ovatkin melkoisen suoria ja aivan toisenlaisia. Suukottelua siis seuraa ja vähän muutakin. Jotenkin vaikuttaa olevan kamalan lähikuvapainotteista menoa näissä kohtauksissa. Eihän sitä nyt ihan niin iholle tarvitsisi kameraa viedä, että ahdistamaan alkaa...
Jos sänkyhetkissä tungetaan ihan kylkeen, niin onneksi maisemia maltetaan vähän kauempaakin kuvailla. Eipä liene yllätys, että omille silmille ne ovatkin tämän elokuvan suurin yksittäinen ilo. Lunacyn jylhistä taustoista ei todellakaan tee mieli alkaa valittelemaan, vaan lähinnä toivoo, että kamera pikkuisen harhailee tai sitten, että tulee jokin syy lähteä vuorille. Niinhän sinne pitääkin lähteä lentokoneella huristelemaan, kun kiipeilijöitä etsiskellään.
Mike Roben aiemman Roberts-ohjauksen yhteydessä sai kehua, että viehättäviä kuvauspaikkoja on mukavasti hyödynnetty ja samalla linjalla tässä ollaan. Uutta vuotta voidaan toivotella tervetulleeksi rauhallisemmissa merkeissä kauniin maiseman avautuessa edessä ja revontulten tanssahdellessa tummalla taivaalla. Niin, ja voihan kuviin tietysti karhunkin heittää ärisemään, murisemaan ja vähän uhittelemaan, kun Alaskassa kerran ollaan. Pienoista tökkimispotentiaalia omaavia dramaattisempia hetkiäkin on ihan järkevää sijoitella vaikkapa virtaavien jokien varsille. Siinä saattavat silmät ja mielet katsomossa hiukkasen harhailla, eikä välttämättä tule jokaista sanavalintaa niinkään huomioitua.
Kevyttä vahvistusta tällaisille hapuileville olettamille saa, kun katselee kohtauksia, jotka syyllisyyttä yrittävät käsitellä. Yhdellä ja toisella on menneisyydessä sellaisia arkoja paikkoja, jotka on keskeneräisinä laitettu sivuun ja yritetty unohtaa. Naten kohdalla tämä tietenkin on erityisen selvää, sillä hän on lähtenyt kauas karkuun järkyttäviä tapahtumia, joista itseään syyllistää. Hän ei kuitenkaan ole läheskään ainoa, joka sitä kivirekeä perässään raahailee. Näitä raskaita reppuja ei ainakaan omansta mielestäni hirveän tyydyttävästi onnistuta kääntelemään, vaan vaikutelmaksi jää ennemmin helppo huitaisu, jonka mukanaan tuomat tunnetilat vaisuiksi jäävät. Näissä hetkissä vielä ylimääräisenä taakkana toimii Cibrianin suorittaminen, mikä jättää enemmänkin toivottavaa.
Heikkouksistaan huolimatta Northern Lights on kuitenkin katsomieni Roberts-sovitusten parhaimmistoa ja tässä vaiheessa tilanne on sellainen, että nämä Mike Roben pari ohjausta ovat ne minua eniten miellyttävät. Kumpikin on ihan nautittavaa viihdettä omassa lajissaan, vaikka tiettyjä juttuja olisi toisinkin voinut tehdä. Vähän ihmettelen IMDB:n mainitsemaa parin tunnin pituutta. Levyltä löytyvä elokuva kestää 88 minuuttia, mutta en ainakaan heti lähtisi leikkauksia epäilemään, sillä kaikki muutkin tähän asti nähdyt "sarjan" elokuvat ovat suunnilleen yhtä pitkiä kestoltaan. Mitä näitä on tullut katseltua, niin välillä kyllä on käynyt mielessä, että lisäminuutit saattaisivat tarpeeseenkin tulla, niin ei tarvitsisi ainakaan ihan päättömästi poukkoilla, kuten vaikkapa elokuvassa Blue Smoke.
Robertsin kirjoillahan on usein enemmänkin mittaa, joten elokuvakäsikirjoitusten sovittajille kyllä haastetta riittää. Jos oikein muistelen, niin kaikissa näissä tarinoissa menneisyyden tapahtumilla on merkittävä osansa. Näkisin kuitenkin niin, että parhaiten ja sujuvimmin toimivat ne elokuvaversiot, jotka eivät lähde toistuvilla takaumilla tarinoimaan. Northern Lights hoitaa sen puolen pitkälti sanoin ja ilmein, eikä ole ollut mitään tarvetta lähteä vaikkapa niistä Naten traumaattisista kokemuksista toistuvasti muistuttelemaan. Jos tavoitteena on ollut tehdä kirjoista noin 90-minuuttisten televisioelokuvien sarja, niin sellainen tiivistäminen edellyttänee rankkaakin karsintaa. Oma näkemys on, että parempi sitten poistella sivujuonia ja/tai menneitä takaumia kunnolla kuin yrittää tunkea kaikesta jotakin epätoivoisesti mukaan lopputuloksen ollessa sekasotkuinen räpellys. Kumpikin näistä Roben elokuvista rullailee mielestäni suhteellisen sujuvasti, eikä ole mitään tuskallista töksäyksestä toiseen painelemista. Toivoa tietysti sopii, että ne pari jäljellä olevaa Roberts-elokuvaa olisivat myös sitä onnistuneempaa osastoa tässäkin mielessä. Kolma viimeksi katseltua ovat ainakin kelvanneet ihan hyvin.
Northern Lights (2009) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti