Unijaksoaloituksella saadaan vähän mietittävää ensiminuuteille, kun Cilla McGowan (Brittany Murphy) jokseenkin hätääntyneeltä vaikuttavana rientää taloon, jossa juhlat ovatkin käynnissä. Tästä pätkästä ei vielä paljoa selviä ja sitten onkin aika avata silmät uuteen aamuun. Samassa talossa sitä heräillään kuin mistä uneksittiin, mutta kunnosta päätellen väliin mahtuu reippaasti vuosia ellei jopa vuosikymmeniä. Sepä ei suurikaan ongelma ole, koska Cilla aikoo tulevaisuudessa tehdä remonttihommia työnään.
Näyttelijän urapolulle aikoinaan vähän vastentahtoisesti ohjailtu Cilla onkin tahtonut hankkia itselleen vuosikymmeniä sitten kuolleen isoäitinsä entisen loma-asunnon ja kunnostaa sen asumiskelpoiseksi. Lapsitähteydestä luopuminen ei ole ollut kova paikka, koska kuvauspaikoilla pyöriminen ei suuremmin innostanut ja Cilla viihtyykin paljon paremmin moukari kädessään. Oma äiti tosin toivoi suurta näyttelijäsukua, ja onkin ilmeisesti pettynyt Cillan päätöksestä. Etenkin suunnitelmista muuttaa juuri kyseiseen taloon. Siihen varmaan vaikuttaa sekin, että Cillan isoäiti teki siellä väitetyn itsemurhansa.
Uudet alut ovat silti mahdollisia, eikä talon paha karma samalla tavalla Cillan mielessä liiku, koska hän ei ollut näiden tapahtumien aikaan vielä syntynytkään. Ilmeisesti jonkinlainen yhteys kuitenkin on olemassa, kun unet monesti vievät samaiseen taloon vieraaksi isoäidin järjestämiin usein toistuviin juhliin, jotka paikoitellen varsin villeiksikin menivät. Talo tiluksineen on kuitenkin päässyt siinä määrin rähjäistymään, että nyt on aika tempaista itsensä tuumasta toiseen ja käyttää päivät hyödyllisesti. Muutto on pahasti vaiheessa, sisällä riittää remontoitavaa ja pihakin melkoinen painajainen on.
Hanskat käteen ja ahertelemaan, eikä se lainkaan vastenmieliseltä vaikuta, vaan pihatyöt taitavat ihan mukavaa ajankulua olla. Kauanpa Cilla ei ehdi lekaa heiluttelemaan, kun utelias Ford Sawyer (Jason Lewis) naapurista tunkee juttusille. Hän asustelee tien toisella puolella, joten pitkää matkaa ei tarvitse tallustella. Cilla kuitenkin tekee asian selväksi, että näissä hommissa saa useampikin päivä päätökseen painua ennen kuin puuhastelujen jäljet kunnolla näkyvät. Sekamelskaa riittää, joten jospa höpöttelyt hoidettaisiin myöhemmin. Toinen palailee kotiinsa ja Cilla jatkaa urakkaansa.
Raskaan päivän jälkeen uni kyllä maistuisi, mutta epäilyttävyyksiä alkaa nurkissa tapahtumaan. Jokin auto porttien lähistöllä öiseen aikaan viihtyy ja aamulla saa todeta, että juuri istutetut puut on hakkailtu poikki. Kiva tervetulotoivotus, jos ei jopa jotakin uhkaavampaakin... Valtavaa kunnostusurakkaa ei ole aikomuksena ihan omin hartiavoimin toteuttaa, vaan paikalle on palkkailtu Brianin (Griff Furst) porukka Cillan suunnitelmia toteuttelemaan. Valkoinen pakettiautokin saapuu tien toiselle puolelle ja Cilla päättää selvittää, millainen mies ratin takana istuskeleva Carl Hennessy (Wallace Merck) onkaan. Sananvaihto jää lyhyeksi, kun toinen sylkee kirjaimellisesti kasvoille ja kaasuttaa karkuun. Selvästi nyt jotakin on pielessä ja asiaa olisi parasta hiukkasen tutkiakin.
Isoäidin tavaroista löytyy sellaisia kirjeitä, jotka asettavat menneet hieman epäilyttävään valoon. Näitä heräileviä kysymyksiä kasvattelevat yölliset vierailut, jotka alkavat mennä vaaralliseenkin suuntaan. Koska isoäiti oli erittäin tunnettu näyttelijä ja laulaja, joka vielä kutsui paljon paikallisia juhliinsa, niin moni toki tietää, että kuka Cilla on. Joku tai jotkut heistä eivät jätä haluamaansa epäselväksi, vaan viesti kuuluu, että olisi parasta painua takaisin sinne mistä tulikin. Se onkin toinen kysymys, että selvinneekö syyllinen ennen kuin jollekin ehtii käymään kovinkin huonosti?
Rötöstelyistä ja hämärähommista ei vieläkään päästä eroon, mutta näistä toistaiseksi katselluista Nora Roberts -elokuvista tämä Tribute on taipuvainen tunkemaan sen puolen selvimmin taustalle. Sepä ei häiritse yhtään, koska aiemmin on tosiaan tullut tiliteltyä ihmeellisistä räpellyksistä ja hieman turhistakin synkistelyistä. Mielestäni hirvittävän rikosvyyhdin keskellä ihastumiset helposti uppoavat jonnekin taustalle tai täysin epäuskottavilta vaikuttavat. Joku voisi väittää, että perässä vaaniva mielipuolinen murhaaja laittaa sellaisen stressin päälle, että vilkuillaan aivan toisenlaisilla silmillä. No, tässäpä painotukset ovat erilaiset, ja parempi mielestäni niin. Kysehän ei sinänsä ole edes uskottavuudesta, vaan ennemmin siitä, että ainakin tämän katsojan kohdalla on hankalampi nauttia niistä hempeämmistä hetkistä, jos varsin inhottaviakin rikoksia ahkerasti väleihin tungetaan.
Pähkäillä näitä hämäryyksiäkin saa, mutta luulisin, että kovinkaan tiukkaa haastetta tämä tapaus ei kotisohvan amatöörisalapoliisille heitä, vaan olettaisin syyllisen olevan selvillä paljon loppua ennen. Vaihtoehtoja toki tarjoillaan ja yhden niskaan syyllisyyden viittaa kovinkin innokkaasti ripustellaan. Homma vain taitaisi kuivahtaa pikkuisen pikaisesti, sillä juttu olisi käsitelty siinä vaiheessa, kun puolet minuuteista on vielä näkemättä. Onneksi ei kuitenkaan tempaista viimeisillä minuuteilla mitään täysin yllätystyyppiä, sillä sellaisista käänteistä harvemmin tykkäilen. Mysteerien selvittelyyn osansa antavat unet ja muut hieman henkimaailmaan kallistuvat jutut ovat siinä rajoilla, että naurettavuuden puolelle helposti saattaisi lipsahdella.
Mitään suuria arpajaisia ei tarvitse romanttisiin juonikuvioihin liittyen pyöritellä, sillä Ford tekee kiinnostuksensa varsin selväksi parin tapaamisen jälkeen. Täysin mutkatonta ei tietenkään voi olla, sillä esimerkiksi Cillan entinen aviomies ilmestyy maisemiin, eikä Ford oikein voi olla epäilemättä jotakin, kun entinen pariskunta kovin lähekkäin yöpyilee. Perinteisiä rooleja on ehkä haluttu hieman nitkauttaa, kun Cilla moukaroi ollen muutenkin räväkämpi. Ford taas esittäytyy hiukkasen hiljaisena hissukkana ja kammiossaan piirustelee.
Vaikka Tribute ei heittäytyisikään aivan hyrskyn-myrskyn näiden puoliensa suhteen, niin Cillan ja Fordin vähittäistä tutustumista ihan mielellään katselee. Kuvissa on jälleen valloillaan kohtalaisen kiltti linja. Niihinpä voisi tässäkin tapauksessa vähän sitä räväkkyyttä toivoakin. Brittany Murphysta olen pitkään pitänyt, ja Tribute onkin siinä mielessä vähän haikeaa katseltavaa. Elokuva ilmestyi vuonna 2009 ja samaisen vuoden joulukuussa Murphy kuoli vain 32-vuotiaana. Kuolinsyiksi merkittiin keuhkokuume ja anemia. Alle puoli vuotta myöhemmin Murphyn aviomies Simon Monjack menehtyi 40-vuotiaana, vieläpä samoihin vaivoihin. Jotkut väittävät näissä olevan jotakin hämärää taustalla ja sellaisiakin vihjailuja olen nähnyt, etteivät aivan luonnollisia kuolemia olisi lopulta. Itse en ole kuitenkaan halunnut lähteä näitä juttuja enempää lueskelemaan, joten sanonpahan vain, että kovin surullisesti ja aivan liian aikaisin tulivat nämä tiet päätepisteisiinsä.
Yhdestä sivuosasta löytyy Tippi Hedren, joka 1960-luvun alkuvuosina ponnahti kuuluisuuteen parista Alfred Hitchcockin jännityselokuvasta. Nykyään työtahti alkaa olla verkkaisempi, mutta edelleen kuitenkin näyttelijänä työskentelee. Muuten esiintyjäporukka onkin minulle pitkälti vieraampaa, eikä monikaan ole mieleen jäänyt, vaikka varmaan joissakin teoksissa onkin vastaan tullut. Nykyään enemmän televisioprojektien parissa työskentelevä ohjaaja Martha Coolidgekin on minulle kohtalaisen tuntemattomaksi jäänyt, vaikkakin tammikuussa tuli häneltä katseltua Walter Matthaun ja Jack Lemmonin tähdittämä lomailukomedia Out to Sea. Onhan sekin ihan kelpo komedia, mutta kumpikaan katselluista Coolidgen elokuvista ei sellaista elämystä ole aiheuttanut, että saisi innostumaan hänen muita ohjauksiaan hamstrailemaan.
Vieläkään ei iskenyt kyllästyminen kimppuun Nora Roberts -elokuvien suhteen, vaan eivätköhän jäljellä olevat kolme kappaletta mene hyvinkin iltaviihteenä, kunhan vain vähän taukoja ymmärtää jättää, eikä maratonhaastetta heittele silmille. Tribute ei tarjoa sillä tavalla maisemalisää kuin pari aiemmin katseltua teosta edellisestä neljän ryppäästä, mutta piha- ja puutarhapuuhastelu on mieluista seurailtavaa. Se auttaa samalla hieman leppoisamman tunnelman luomisessa, mikä mielestäni kuuluu elokuvan vahvuuksiin. Siten on helpompi niistä kepeämmistäkin hetkistä nauttia, kun mikään sarjamurhaaja ei ole koko ajan muistuttelemassa itsestään. Etenkin alkupuoliskolla annetaan mukavasti näille muille jutuille tilaa hämärähemmoilun lisääntyessä viimeisellä kolmanneksella. Televisioelokuvaksi ihan sujuvaa viihdykettä Tribute edustaa. Romanttisia jännitystuokioita haikailevat voivat ainakin antaa mahdollisuuden.
Tribute (2009 (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti